Monta, monta viikkoa

Hirveä määrä viikkoja on jäänyt väliin. Pyydän anteeksi kaikilta, jotka ovat odottaneet kuulumisia aiemmin. Minä olin oikeasti ajatellut raportoida tänne kaikista vaiheista, koska muuten ne vaiheet unohtuvat. Tai eivät ne kaikki vaiheet unohdu, mutta monet yksityiskohdat ja tunnelmat jäävät unohduksiin jos niitä ei kirjaa ylös tarpeeksi nopeasti. En ole siis kirjoittanut päiväkirjaankaan riviäkään synnytyksen jälkeen, joten nyt on korkea aika alkaa raportoida. Olen kirjoittanut ainoastaan vauvan leikekirjaan, mutta sinne en kirjoita niinkään omia tunnelmia kuin ennemminkin asioita, jotka tapahtuvat vauvalle itselleen.

Mutta nyt ne tärkeimmät kuulumiset. Rakas pieni tyttäremme syntyi raskausviikolla 41+6.

Mutta sitten ne kaikki muut kuulumiset... Mistä aloittaisin? Kertoisinko miltä neljä päivää kestävä käynnistely-yritys sairaalassa tuntui? Vai kertoisinko synnytyksestä? Vai siitä kauhusta kun vauva syntyy napanuora kaulan ympärille kietoutuneena ja hänet viedään heti pois luotani? Vai siitä riemusta kun saan hänet vähän myöhemmin muutamaksi minuutiksi rinnalleni ennen kuin hänet viedään keskolaan?

Vai kertoisinko ensin kenties siitä, kun vauvan aivojen ultraäänitutkimuksen aikana jännitämme onko hapenpuute synnytyksen aikana aiheuttanut tytölle pysyviä vaurioita? Vai siitä ilosta kun tutkimuksen jälkeen saamme viedä terveen vauvan mukaamme osastolle? Vai isoveljen ja pikkusiskon ensikohtaamisesta? Vai siitä kun kotiinlähtötarkastuksessa vauvalta löytyy sydämestä sivuääni? Tai siihen liittyvistä tutkimuksista?

Vai alottaisinko kertomisen siitä kuinka vauva muuttuu sinertäväksi? Ja paniikista mikä siihen liittyy? Vai kertoisinko siitä kuinka onnellinen, hyvin nukkuva ja tyytyväinen vauva meillä on? Tai sitten voisi kertomisen aloittaa siitä, kuinka kauan neliraajapaineiden ja sydänfilmin ottaminen vauvalta voi kestää...

Ja tässä kohtaa tarinaa vauva on vasta kahdeksan vuorokauden ikäinen... 

Nyt ikää on mittarissa 6 viikkoa ja 3 päivää. 

Tuon ensimmäisen viikon jälkeen elämämme on vähän tasaantunut. Olemme yrittäneet totutella kotielämään kaksilapsisena perheenä, käyneet vauvan kanssa sydänultrassa, käyneet perhekahvilassa, tavallisessa kahvilassa ja ties missä muualla. Minä olen sairastanut rintatulehduksen ja koko porukka on käynyt läpi vatsataudin. Miehellä on todettu astma, ja olemme pohtineet voiko hän jatkaa ammatissaan. Minun äitiysvapaata, vanhempainvapaata ja hoitovapaata on pohdittu. Minun sijaiseni töissä on sanonut itsensä irti, hänet on korvattu uudella ja tämä uusi irtisanoutui kahden päivän vastuussaolon jälkeen koska piti työtä liian vaativana ja vaikeana. Onneksi on löydetty uusi vastuuhenkilö, eli firma ei ole aiva tuuliajolla. Ja tietenkin on pohdittu sitä, tuleeko minusta koskaan inssiäiti.

Mutta juuri nyt, juuri tänään, me kaikki olemme suhtellisen terveitä. Vauva on tämän hetken tietojen mukaan terve. Sydäntä ei tarvitse enää kummemmin tutkia, jos siinä ei näy jatkossa mitään erityistä. Ultraäänitutkimus ei sujunut toivotulla tavalla, koska vauva ei pysynyt paikoillaan. Sen lisäksi hänen vatsansa oli pinkeä kaasusta, joten sydäntä ei päästy tutkimaan joka kulmasta kunnolla. Pinkeä vatsa johtui jostain ruuasta mitä minä olin syönyt. Allergiaa siis hänelläkin on, mutta sehän ei ole mikään yllätys tässä perheessä. 

Mutta siis juuri nyt olemme kaikki terveitä ja vietämme tavallista kotielämää. Vauva syö ja nukkuu hyvin ja on muutenkin tyytyväinen. Isoveli alkaa ehkä pian luottaa siihen, että mamma ei "katoa" jonnekin koko ajan (sairaalassa ja polilla on tullut vietettyä aikaa). Mies on aloittanut kortisoniastmalääkkeet ja käy töissä. Koirat ovat suhteellisen rauhallisia keväästä huolimatta! Mutta tämähän on ensimmäinen kevät kun ne molemmat ovat eunukkeja

Ja minä olen onnellinen kahden lapsen äiti. 

Palaan kertomaan noita vanhoja tarinoita kunhan ehdin. Ja tietenkin kerron myös niitä uusia tarinoita joita syntyy päivittäin.

Huolestunut tuttimonsteri

Ensimmäiseen kahteen vuoteen poika ei ollut pahemmin kiinnostunut tutista. Tuttia käytettiin vain päiväunien ja pitkien automatkojen aikana. Meillä ei ollut ikinä tuttia mukana missään hoitolaukussa, koska sitä ei tarvittu.

Imetyksen lopettamisen aikoihin (poika 1 v 11 kk) tutti tuli mukaan myös yöunille. Eli silloin sitä käytettiin yöunilla, päiväunilla ja pitkillä automatkoilla. Lisäksi tuttia käytettiin lohdukkeena päiväunitissin sijaan. Tiesimme, että tutin käytöstä voisi tulla uusi vieroituksen aihe, mutta halusimme kuitenkin vieroittaa hänet rinnasta kunnolla, vaikka se sitten olisikin siirtymä tuttiin.

Lohtututti jäi pian pois (ehkä kuukaudessa), ja tuttia käytettiin taas vain yö- ja päiväunilla ja autossa. Kesällä päätimme jo, että lopullinen tuttivieroitus tapahtuu syksyllä kun viimeinenkin siitepölykausi on mennyt ohi. Poika ehti jopa nukkua yhden yön kokonaan ilman tuttia!

Sitten tulikin tämä tieto etisestä istukasta. Arkemme muuttui yhtäkkiä täysin. Ennen niin aktiivinen mammma viettikin pitkät ajat sohvalla maaten tai tuolissa istuen. Ja aina kun se sieltä nousi, niin liike oli hidasta. Me vanhemmat olimme varmasti huolestuneita vaikka yritimme jatkaa tavallista elämää.

Lisäksi jo ennen tietoa etisestä istukasta minut oli määrätty lepoon supistusten takia. Silloin poika alkoi olla hoidossa isoisänsä luona, mitä ei ollut aiemmin tapahtunut. Ja yhtäkkiä hän oli siellä pari-kolme tuntia monena päivänä putkeen. Sitten ultran jälkeen minun äitini tuli meille asumaan (mitä ei myöskään ollut ennen tapahtunut). Ja minun äitini ei osaa ollenkaan olla huolehtimatta, vaan oli koko ajan patistamassa minua takaisin sohvalle ja katsoi minua huolestuneena koko ajan. 

Kaikki tämä soppa siis yhteensä on tehnyt pojastamme tutinsyöjän. Hän haluaisi olla tutti suussa suurimman osan päivästä. Ja minä ymmärrän sen ja suon sen, joten en sitä aio häneltä kokonaan kieltää. Välillä vain yritän kehottaa häntä ottamaan tutin pois suusta. Mutta aika pian hän kyselee sen perään. Mutta koska tutti ilmiselvästi helpottaa hänen oloaan, niin hän saa sitä nyt syödä.

Tutin kieltämisen sijaan päätin itse rauhoittaa kotielämämme. Se on yksi syy siihen, että en halua minun äitini olevan täällä meillä niin paljoa. Hän ei vain osaa olla huolehtimatta, ja se tarttuu koko perheeseen. Ja kotielämän rauhoittaminen tarkoittaa myös sitä, että muut isovanhemmat saavat tulla tänne meille leikkimään pojan kanssa sen sijaan että poika menisi heidän luokseen.

Tämän rauhoittamis- ja rauhoittumispäätöksen jälkeen poika on ollut myös rauhallisempi ja tuttia on syöty vähän vähemmän. Lisäksi aamuöiset: "Äitiiii, mammaaa, äitiiii!" -unissa huudot ovat jääneet pois. (Poika siis nukkuu meidän välissämme perhepedissä, ja minä olin koko ajan ihan vieressä, mutta silti hän alkoi aina neljän-kuuden välillä huutamaan mammaa. Siitä ja lisääntyneestä tutin syömisestä ymmärsin, että nyt poika on huolissaan ja asialle pitää tehdä jotain.)

Toivotaan, että saamme näillä omilla päätöksillämme ja arjen järjestelyillä rauhoitettua pojan mielen. Kaksivuotiaan ei todellakaan tarvitsisi olla huolissaan mistään! Myös minun oma oloni on ollut vähän parempi nämä pari päivää jotka olen yrittänyt aivopestä itseäni. En tiedä, onko istukka sitten vähän siirtynyt, mutta supistuksen tuntuvat vähän erilaisilta. Niitä tulee edelleen yhtä paljon kuin aiemminkin, mutta jotain eroa niissä on. Ultraan on vielä viikkoa ja päivä, joten sitten saamme tiedon.

Mutta en voi kuin sanoa, että suunnitelmia voi aina tehdä, mutta niiden toteuttamista ei kannata pitää itsestäänselvyytenä. Meillä oli sekä vaipoista että tutista luopuminen suunniteltu tälle syksylle. Nyt poika haluaa syödä tuttia päivisinkin, enkä minä voi vielä häntä potalle riittävän usein jotta vaippa voitaisiin jättää pois. Meillä oli siis hyvä suunnitelma saada poika pois vaipoista ja tutista monta kuukautta (viimeistään syyskuussa) ennen laskettua aikaa. Sillä tavoin hänelle ei tulisi ikävä tuttia heti kun näkee sellaisin vauvan suussa. Ja minun ei tarvitsisi vaihtaa vaippoja kahdelle samaan aikaan. Niin. Ainahan sitä voi suunnitella.

Leppoisaa elämää

Kesän ensimmäinen mökkireissu takana. Ja mahtavaa oli! Emme ole tehneet mitään, vaikka olemme tehneet vaikka mitä.Olemme ihastelleet meressä uivia joutsenia, ja katselleeet kuinka kömpelösti ne lähtevät lentoon. Olemme kuljeskelleet ympäri saarta katsellen kasveja, puita ja kiviä.

Vauhtihirmun mielestä parasta oli venematka. Sen jälkeen hauskinta oli kivien heittely mereen. Heittely itsessään oli hauskaa, mutta vielä hauskempaa oli kun koirat etsivät Vauhtihirmun heittelemiä kiviä rantavedestä. Tämä oli viikonlopun viihdykettä nro 1. Ja mamman ei tarvinnut tehdä muuta kuin pitää pojan takin selkämyksestä kiinni (jotta ei vain päädy mereen) ja välillä sanoa, että ei saa heittää koiria päin (pari osumaa tuli, mutta ei kovia, koska koirat eivät edes vingahtaneet).

Oli mahtavaa ihan vain olla. Ei ollut kiire minnekään eivätkä arkipäivän velvollisuudet häirinneet. Yleensä en ole pystynyt rentoutumaan mökillä (tai missään) tuolla tavalla. Nyt kuitenkin pystyin elämään hetkessä! Ilman huolta huomisesta, seuraavasta ateriasta tai tulevasta säästä. Me vain laitoimme takkia päälle kun alkoi tuulla kovemmin, ja riisuimme pois kun menimme suojaisalle terassille. Ruokaa laitoimme tavallseen rytmiin (päiväunien mukaan) eikä minulla ollut kiire minnekäään.

Paljon siis on muuttunut parissa vuodessa. (Tai pidemmässä tai lyhyemmässä ajassa, miten sen ikinä haluaakaan nähdä.) Ennen lasta en pysähtynyt hetkeksikään. Lapsen kanssa oli fyysisesti pakko pysähtyä, mutta mieli harhaili koko ajan eilisessä tai huomisessa. Vasta pikku hiljaa olen alkanut OLEMAAN. En nyt muista milloin se alkoi, mutta kirjoitin siitä jo talvella tänne.

Viikonloppu tuntui ihanan pitkältä kun eli hetkessä. Ehti oikeasti olla pojan kanssa, kun ei tarvinnut pestä pyykkejä tai siivota tai puuhastella mitään muutakaan. Ja lauantaiaamun äärettömän hyvät uutiset auttoivat ehdottomasti hyvän mielen säilymisessä koko viikonlopun. 

Ensi vuonna olemme kahden lapsen vanhempia. Jos siis kaikki menee hyvin. Juuri nyt en aio kuitenkaan jossitella, vaan aion nauttia siitä, että olen vihdoinkin raskaana. Loppujen lopuksi siihen meni kaksi kuukautta imettämisen lopettamisesta ja kolmet kuukautiset. Neljänsiä ei sitten tullutkaan.