Naisen elämää

Jos joku ei halua lukea naiseuteen liittyvistä asioista, niin tämä teksti kannattaa jättää lukematta.

Hyvä, teitä on varoitettu.

Mulla alkoi kuukautiset tänään!!!!! 

Miksi asia ansaitsee tällaisen hehkutuksen? No kun toinen lapsi on ollut haaveissa jo pitkään, eikä kuukautisia näy eikä kuulu, niin onhan se vähän masentavaa. Tai no, oli minulla yhdet minikuukautiset viime joulukuun lopussa, mutta se oli ensimmäinen kerta 2,5 vuoteen. Ja tammikuussa ei tapahtunut mitään. Joten nyt juhlitaan!

Nyt tiedän, että minä olen niitä naisia, joilla kuukautiset pysyvät poissa unettomuuden ja imetyksen takia. Joulukuussa aloin nimittäin nukkua paremmin, mutta sitten taas tammikuussa perheessämme sairastettiin. Nyt sitten kun olen vähentänyt imettämistä radikaalisti, ja olen nukkunut vieläkin paremmin, niin täällä ne ovat!

(Nyt muuten selittyi tuo minun alakuloni. Jännä juttu, kuinka nuo kuukautisiin liittyvät lieveilmiöt unohtuvat. Ja kun kuukautisia ei osaa odottaa, niin ei osaa tulkita tuota bluesia kuukautisiksi. Ihmekään, kun miehen tekemiset alkoivat tympiä =D )

Heti kun kuukautiset alkoivat, alkoi myös lapsen syntymäaikaan liittyvä matematiikka. (Insinööri ei osaa olla laskematta kaikkea.) Eli jos tulisin tästä kierrosta raskaakasi, lapsen laskettu aika olisi joulukuun alussa. Ja koska meillä se menee varmasti sen kaksi viikkoa yliaikaiseksi, niin lapsi syntyisi joulukuun puolessa välissä. Hmmm.

Voin paljastaa tässä välissä, että meidän koko perheemme on keskivertoa lyhyempää sakkia. Eli vuoden lopussa syntynyt pienikokoinen lapsi olisi AINA nuorin ja pienin. Hmm. Tytölle tämä voi olla ihan ok, mutta pojalle se saattaa olla aika rankkaa. Ja kyllä. Minun näkemykseni mukaan koulumaailma on erilainen tytöille ja pojille. Me kasvatamme poikaamme jotakuinkin sukupuolisensitiivisesti, mutta ympäröivä maailma on vielä aika normittunut.

Ja kyllä. Tiedän todellakin, että lasta ei voi "tilata". Mutta insinööriaivoni alkoivat heti laskea päiviä, mittoja ja todennäköisyyksiä. Ja kyllä, tiedän myös sen, että lapsi saattaa syntyä jo vaikka viikolla 30, jolloin tämä minun pohdintani joulu- ja tammikuun välillä on täysin merkityksetön. Mutta koska ensimmäinen meni yliaikaiseksi, niin valmistaudun henkisesti siihen, että toinenkin menee.

Jännää! Tuleekohan tästä blogista hetkeksi odotusblogi? Valeäiti odotelee toista lasta viimeisillään, Taaperotalossa on tehtailtu toinen vauva aluilleen ja Keltanokka on saanut juuri esikoisensa. (Valeäiti, Jenni ja Keltanokka, teidän blogeja on tosi kiva lukea :D ) Vai tuleekohan tästä "ikuinen odotus" -blogi. Nyt kun toinen lapsi olisi saanut tulla jo puolentoista vuoden ajan, niin tuo jälkimmäinenkään ajatus ei ole täysin vieras.

Mutta arvatkaapas mitä? Jos lapsi saa alkunsa tässä lähiaikoina, niin riippumatta siitä, tuleeko lasketuksi ajaksi joulu- vai tammikuu, niin me saamme tämän UPEAN äitiyspakkauksen !

Valoa

Hetki ennen sarastusta on kaikkein synkin! Se hetki on nyt ohi, ja valoa on taas näkyvissä!

Haaveilija keksi tänä iltana, kuinka saamme ensi kesänä jaettua ajan töiden, koulun ja Vauhtihirmun hoitamisen kesken. Idea on yksinkertainen ja nerokas! Minä haen työharjoittelupaikkaa kesä- ja heinäkuuksi ja Haaveilija pitää lomaa kesäkuun. Jos minä saan paikan, mies ehtii hakea hoitovapaata omasta työpaikastaan heinäkuun ajaksi. Jos minä en saa paikkaa, emme menetä mitään. Nerokasta ja yksinkertaista!

Huomaa kyllä, kuinka väsyneitä olemme olleet. Minun aivoni olivat jääneet jumiin "koko kesä" -ajatteluun. Nyt mies saa olla kotona kesä- ja heinäkuun ja minä (touko- ja) elokuun. Mahtavaa! Ja vaikka emme saakaan lomailla yhtäaikaa, niin tulemme silti varmasti olemaan levänneempiä tämän kuin viime kesän jälkeen. Ja molempien työpaikoissa viikonloput ovat vapaita, joten koko perheen yhteistä aikaa on kaksi päivää joka viikko.

Eli juuri kun tänä aamuna olin alakulon syövereissä, niin illalla kaikki on yhtäkkiä toisin. Kyllä Haaveilija on mahtava! Kuten olen jo aiemmin sanonut, välillä Haaveilijalla on paljon tiukempi ote arkielämästä kuin minulla. Ja vaikka minä marisinkin hänestä aikaisemmin, niin hän on kyllä painonsa arvosta kultaa.

Imetyksen lopettaminen (osa 1?)

Kuten jo mainitsin, niin tammikuussa aloin miettiä imetyksen lopettamista. Olimme viikonloppureissulla ystäviemme luona ja Vauhtihirmu lähenteli jo vuoden ja yhdeksän kuukauden ikää. Aloin pohtia, että WHO:n kahden vuoden suositus on meidän perheellemme takaraja (jos kaikki menee hyvin). Olisi ollut niin kätevää antaa miehen hoitaa nukuttaminen (johon tarvitaan tissiä), ja lähteä ystävän kanssa käymään jossain.

Kotimatkalla poika sitten sairastui, joten sain viikon lisäaikaa pohtia tulevaa. Eihän sairaalta lapselta voi evätä parasta lohtua! Kerroin Haaveilijalle pohdinnoistani ja hän suhtautui niihin myönteisesti. Sitten kerroin, että aika usein imettämisen lopettamisvaiheessa isä hoitaa lapsen nukuttamisen, jotta lapsi ei turhaan vaadi tissiä. Siinä vaiheessa Haaveilija kävi mietteliäääksi.

Kun Vauhtihirmu sitten tervehtyi, koitin ihan huvin vuoksi nukuttaa häntä illalla keinutettavaan pinnasänkyyn. Hän nukahti sinne hyvin vähäisen protestoinnin päätteeksi! Ja yöllä imettämisen jälkeen nostin hänet pinnasänkyyn, ja hän nukkui siellä puoli tuntia! Alku meni siis loistavasti ottaen huomioon sen, että olemme nukkuneet perhepedissä jo puolitoista vuotta.

Tarkoituksemme ei nytkään ole luopua perhepedistä, vaan päämääränä on saada poika nukkumaan edes osa yöstä ilman minua. Äiti on nimittäin vähän väsynyt. Ja äiti haluaa vapaaillan tyttöjen kanssa. Edellisen kerran olen ollut viettämässä vapaailtaa ennen kuin aloin odottaa Vauhtihirmua. Eli siitä on ikuisuus!

Nyt olen suunnilleen kuukauden aikana vähentänyt imettämistä PALJON! Nyt en imetä enää kertaakaan päivällä enkä illalla. Maitoa juodaan vasta muutama tunti nukahtamisesta, ja sen jälkeen poika menee vielä hetkeksi pinnasänkyyn nukkumaan. Enempää en sitten jaksa valvoa, joten ensimmäisen pinnasängystä heräämisen jälkeen poika tulee kainalooni nukkumaan. Ja saa juoda haluamansa määrän maitoa.

Poika on siis jo pitkään nukkunut kylminä päivinä päiväunet vaunuissa sisällä. Ja silloin tällöin hän on nukkunut myös yöunien alun vaunuissa sisällä. Nykyään hän sitten aloittaa joka ilta yöunet sillä tavalla. Myös Haaveilija on nukuttanut poikaa usein vaunuihin, sekä sisällä että ulkona. Pojan nukkumaan laittamisen epäsuhta ulottuu siis vain makuuhuoneeseen. Haaveilijalla ei ole riittänyt pinnaa nukuttaa poikaa pinnasänkyyn. Nyt minä siis opetan pojan nukkumaan pinnasängyssä, jotta mieskin saa hänet nukkumaan siellä.

Kirjoitelmistani saattaa saada sen vaikutelman, että olen hieman tympääntynyt mieheni panokseen lapsenhoidossa. Ja vaikutelma on aivan oikea! Hän voisi ottaa aktiivisemman roolin tässä asiassa. Hän ei kuitenkaan ole sen tyyppinen ihminen, joten on aika epäreilua minulta vaatia häneltä jotain sellaista.

Olen itse kuitenkin nyt aika väsynyt, joten puolison tekemiset tai tekemättä jättämiset tuntuvat henkilökohtaisilta loukkauksilta. Yleensä elämme me-vastaan-muut-mentaliteetilla. Mutta nyt henkilökohtaisen kriisin kourissa kotielämä tuntuu minä-vastaan-hän-asetelmalta. Mutta ei enää kauan. Pian tämä kriisi helpottaa, ja seuraava on jo nurkan takana! HEH!

Tyhjä pää

Enää en tiedä mitään! Nyt olisi korkea aika päättää, mitä haluan tehdä ensi kesänä. Haluanko olla kotona hoitovapaalla, vai haluanko mennä omaan työpaikkaani, vai haluanko mennä työpaikkaan, josta saan työharjoittelua koulua varten.

Viime kesän Haaveilija oli kotona Vauhtihirmun kanssa ja minä olin työharjoittelussa. Imettävänä osapuolena minä sain hoitaa sekä yöherätykset että kodin ulkopuolisen vuorotyön. Viime kesänä Vauhtihirmu oli vielä niin haastava, että meillä ei ollut oikeastaan muuta vaihtoehtoa. 

Näin jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä kuinka ihmeessä me jaksoimme. Kukaan ei nukkunut hyvin, Vauhtihirmulla oli kova eroahdistus, minun työni oli fyysisesti hyvin vaativaa. Jotenkin me kaikki kuitenkin selvisimme. Teimme parin viikon lomareissun heti minun töideni loputtua. Reissulla työstressi vaihtui lomastressiin, joten aivot nollaantuivat mukavasti.

Ja syksyllä palasimme taas normaaliin päivärytmiin: mies kävi metsällä ja töissä ja minä olin kotona hoitamassa poikaa ja yritin käydä koulua. Vauhtihirmu alkoi onneksi nukkua pidempiä kuin 45 minuutin pätkiä, joten sain jopa tehtyä muutaman koulutehtävän silloin tällöin.

Tänä kesänä haluaisin kuitenkin tehdä jotain muuta kuin vain selviytyä. Olisi kiva välillä ihan elääkin. Imetyksen lopettaminen on parhaillaan käynnissä, joten poika ei tule sillä tavoin olemaan riippuvainen minusta enää jatkossa. Vaikka nytkään en enää imetä päivisin, niin poika silti ikävöi minua parin tunnin eron jälkeen jo kovasti. Joten jos olen kesällä poissa 9,5 tuntia päivässä, niin eroahdistus iskee jälleen ja lujaa. 

Ja täytyy myöntää, että juuri nyt en jaksaisi mitään uutta ja ylimääräistä. Olen loppu. En jaksaisi edes ajatella kesää, mutta hakuaika päättyy, joten nyt on pakko tehdä jotain päätöksiä. Olen yrittänyt puhua Haaveilijan kanssa, mutta minusta tuntuu, että en oikein saa häneen kontaktia. Yritin selittää, että jos minä menen töihin, niin hän hoitaa yöherätykset. Haaveilija vaikutti hämmästyneeltä. Hän oli varmaan ajatellut, että minä hoidan taas vuorotyön sekä kotona että työpaikalla.

Puhuin Haaveilijan kanssa tulevan kesän suunnitelmista jo tammikuussa, ennen kuin olin päättänyt imettämisen lopettamisesta. Sen keskustelun jälkeen ymmärsin, että hänellä ei ole ollut hajuakaan, kuinka paljon helpommalla hän on päässyt monissa vanhemmuuteen liittyvissä asioissa. Ja minä tyhmä olen yrittänyt helpottaa hänen työtaakkaansa entisestään, koska hän on vaikuttanut väsyneeltä. Hän ei ollut kuitenkaan edes ymmärtänyt, kuinka paljon helpotin hänen taakkaansa.

Joten minut valtasi alakulo. Minulle päättämättömyys ja paikallaan polkeminen ovat pahimpia olotiloja. Parhaimmillani olen silloin kun minulla on monta rautaa tulessa ja pieni hoppu päällä. Nyt olen kuitenkin jotenkin pysähdyksissä. Tai sitten tämä on imettämisen lopettamiseen liittyvä blues. Onko sellaista? Tietääkö kukaan?

Kotielämämme epäsuhta on kuitenkin yllättänyt minut (korkeakoulua käyvän naisen) aivan täysin! Miten tilanne on voinut luisua siihen pisteeseen, että toisella vanhemmista on monta tuntia vapaa-aikaa päivässä samaan aikaan kun toinen ei ole nukkunut kunnolla melkein kahteen vuoteen. Hassua löytää itsensä tällaisesta tilanteesta. No, pian tähän tulee muutos, koska imetys lähenee loppuaan. Sitten aion nukkua ainakin viisi tuntia yhteen putkeen!

Miten miehestä tuli Haaveilija?

Miksi kutsun miestäni tässä blogissa Haaveilijaksi, vaikka hänellä tuntuu välillä olevan arkipäivän langat paremmin hyppysissään? Kerronpa ensin muutaman asian aviomiehestäni.

Hän työskentelee teollisuudessa, ja on ollut jo pian kymmenen vuotta samassa työpaikassa. Hän metsästää, kalastaa ja ruuvaa autoja. Hän rakastaa oluen juomista, tv:n katselua ja netissä surffailua. Eli hän on ihana, rakastettava retromies!

Tässä ihanassa retromiehessä on kuitenkin yksi aavistuksen raivostuttava ominaisuus: lähes täydellinen kyvyttömyys elää tässä hetkessä. Eräänä sunnuntaina olin puhunut koko päivän suihkuun menemisestä, koska maanantaina piti olla puhtaat hiukset. Tässä on dialogi, jonka kävimme sinä iltana klo 22 aikoihin (minä olen sininen, hän on punainen):

Sopiiko, että mä meen suihkuun nyt.

Joo.

(Nainen kävelee kylpyhuoneen ovelle.)

Minne sä meet? 

No sinne suihkuun.

No mutta mä oon menossa nukkumaan. Kuka sit kattoo lapsen perään? 

(Lapsi nukkuu vaunuissa eteisessä.)

Mut äskenhän mä kysyin, että sopiiko, että mä meen sinne suihkuun nyt. 

Ai, mä kuulin, että sä kysyit, että meenkö mä nukkumaan nyt.

Me olimme metrin päässä toisistamme, samassa huoneessa, ilman taustahälyä, katsoimme toisiamme. Ja silti hän kuulee aivan väärin! Hän kuulee juuri sen, mitä hän haluaa kuulla! Kaikissa asioissa. Onko tämä tyypillistä käytöstä kaikille miehille? Vai onko minun Haaveilijani aivan erityisen pilvissä leijaileva mies?

Minä olen aina puhunut paljon, joten olen laittanut monet tällaiset väärinymmärrykset puheenpaljouden piikkiin. Minun mielestäni hyvin hauskaa tässä asiassa on se, että minä en ymmärtänyt hänen haaveilija-taipumuksensa syvyyttä ennen kuin saimme lapsen.

Ensimmäiseen vuoteen hän ei jaksanut olla kahdestaan pojan kanssa (jollei hän itse pystynyt samalla esimerkiksi surffailemaan netissä). Ja hän närkästyi helposti, jos poika tarvitsi hänen huomionsa (joka oli kiinnittynyt tietokoneruutuun). Nukutus-yrityksistä hän luopui viiden minuutin jälkeen väittäen minulle, että lapsi ei ole väsynyt. Jep-jep.

Kehitystä on kuitenkin tapahtunut. Viimeisten kuukausien aikana poika on tullut niin aktiiviseen leikki-ikään, että Haaveilijakin osaa olla välillä läsnä. Niin kauan, kun riittää jotain aktiivista tekemistä (vaikka pulkkamäessä laskemista), miehen mieli pysyy samassa paikassa ruumiin kanssa.

Edelleen se olen kuitenkin minä, joka nukuttaa pojan. Vielä riittää siis työtä.

Yksi sellainen päivä

Ystävänpäivä on pian ohi. Haaveilija antoi minulle kimpun ruusuja, suklaaherkkuja ja Wiener Nougata. Ooh. Ja vauhtihirmulle hän antoi ihanan kirjan. Minulla ja Vauhtihirmulla oli niin haastava päivä, että minä en ehtinyt miettiä miehelle mitään. Kihlajaispäivämme on kuitenkin pian, joten täytyy sitten tsempata!

Meillä on aika tasa-arvoinen suhde mitä tulee lahjojen antamiseen. Haaveilijan mielestä kukkien ja lahjojen antaminen ei ole vain miehen velvollisuus, vaan myös nainen voi antaa miehelle kukkia ja lahjoja. Minä olen samaa mieltä. Haaveilija ei kuitenkaan kovin paljon arvosta kukkia, joten yleensä teen hänelle kortin ja hankin jonkin kivan lahjan.

Kuten jo mainitsin, tänään on ollut aika haastava päivä Vauhtihirmun kanssa. Hän ei ole ollut tyytyväinen mihinkään, ja hän on tarvinnut minun 110 prosenttisen läsnäoloni koko ajan. Eli tapahtui aikahyppy suoraan hänen vauva-aikaansa! Silloin hän ei viihtynyt missään muualla kuin sylissä, ja oli tyytymätön yleensä siinäkin. Tänään hän ei sentään ollut sylissä koko päivää, mutta hän tarvitsi minut viereensä koko ajan. 

Minä rakastan olla kotona Vauhtihirmun kanssa, mutta tällaisina päivinä ymmärrän, miksi joku vie kaksivuotiaan hoitoon kodin ulkopuolelle. Hän tarvitsi jatkuvaa viihdyttämistä, enkä saanut tehdä mitään yksin. Rakastan häntä, mutta olisihan se ihan kiva myös vaikka laittaa ruokaa. Onneksi kaapista löytyi valmiitä pöperöitä, joten saimme vatsamme täyteen.

Poika nukkui kuitenkin onneksi hyvät päiväunet. Hänen nukuessan minä sain tehtyä esitelmää kouluun. Ei se esitelmä kuitenkaan valmiiksi tullut. Ja se olisi pitänyt pitää tänään. En kuitenkaan millään saanut potkittua itseäni kouluun rankan kotipäivän jälkeen. Lisäksi ulkona oli aivan kamala ajokeli! Koulumatkani on aika pitkä, joten aina tulee mietittyä tarkkaan, että milloin sinne kannattaa lähteä.

Jäin siis kotiin haistelemaan ruusuja ja maistelemaan herkkuja. Sen lisäksi kävimme koko perheen voimin uimahalllissta. Siellä Vauhtihirmu sai purkaa ylimääräistä energiaa. Alkusuihkuttelut menivät hyvin: sain pojan pysymään lähietäisyydellä sillä aikaa kun pesin hiuksia. Allasosastollakin kaikki meni hyvin, vaikka edellisestä uintikerrasta oli jo pitkä aika.

Mutta sitten kun menimme uimisen jälkeen suihkuttelemaan, niin poika päätti laittaa juoksuvaihteen päälle. Eli kun minä yritin suihkuttaa itseäni ja poikaa puhtaaksi kloorivedestä, poika juoksi ympäri suihkuhuonetta. Onneksi hän ei kaatunut! Suihkut olivat kaiken lisäksi sellaisia automaattisuihkuja, jotka sammuvat heti, jos et liiku tietyssä kohdassa noin viiteen sekuntiin. 

Sain kuin sainkin itseni ja pojan jotaikuinkin kloorittomiksi ja pääsimme pukuhuoneeseen. Siellä sama meno jatkui. Kuinka noin pienellä voi olla noin paljon energiaa?! Yritin kuivata ja rasvata meitä molempia vuorotellen. En päästänyt poikaa sylistäni ennen kuin hänellä oli vaippa päällä. Sen jälkeen hän ei sitten pysynyt paikallaan sekuntiakaan.

Onneksi pukuhuoneessa oli muitakin ihmisiä, joten Vauhtihirmua pystyi välillä harhauttamaan tyyliin: "Katso, mitä tuo täti tekee nyt?" ja "Kuuntele kuinka hiustenkuivaaja hurisee! Huuuurrrr huuuurrr." Ja kiitokset ihanalle tädille, joka antoi pojalle klementiiniä! (Täti istuu penkillä suihkun jälkeen ja söi klementiiniä. Vauhtihirmu juoksee hänen eteensä, pysähtyy, ja katsoo tätiä silmiin. Ja sanoo: "Antaa!" Täti hymyilee ja antaa. Onneksi poika sanoi kiitos! Täti kehui, että onpa siinä ihana poika.)

Selvisimme kotiin (hikisempinä kuin ennen uintia, mutta silti!), söimme päivällistä, iltapalaa ja nyt poika nukkuu. Ja Haaveilijakin on mennyt aikoja sitten nukkumaan. Nyt saan siis hetken olla itsekseni yksikseni. Rauhallista.

Että tällainen päivä. Plussan puolelle se kuitenkin jäi.

Muistihäiriöitä

Tosi kätevää pakata joogakassi, lähteä joogatunnille, ja perille tultua huomata, että joogamatto jäi kotiin. Siinä vaiheessa, kun siirsi sitä joogamattoa sivuun, jotta sai kaivettua viltin hattuhyllyltä, niin olisi ehkä voinut laittaa sen maton joogakassiin edellä mainitun viltin kanssa. Nähtävästi ei kuitenkaan voinut, koska se matto jäi sinne hattuhyllylle. No kyllä se joogatunti meni mukavasti pelkän viltin avulla.

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun jätän jotain hyvin olennaista pois matkasta. Kun poika oli kolmen kuukauden ikäinen, reissasimme pitkin Turun saaristoa. Eräälle päiväreissulle pakkasimme mukaan eväitä, vilttejä, ylimääräisiä puklurättejä, kassillisen kivoja leluja, kaksi kameraa, paljon juotavaa ja tietenkin hoitolaukkuun perussetin vauvanhoitotarvikkeita, kuten vaipat. Yleensä mies pakkaa tavarat autoon, mutta tällä kertaa minä pakkasin auton.

Arvaatte jo varmaankin minne tämä tarina vie? Kyllä. Kannoin kaikki muut kymmenet nyssykät autoon,  mutta unohdin hoitolaukun! Huomasimme sen puuttumisen vasta yli tunnin ajomatkan jälkeen. Kaikki varmasti tietävät, että se oli se ainoa, mikä oli oikeasti tarpeellinen. No, onneksi kaupat olivat auki, joten pääsimme ostamaan tarvittavat tuotteet.

Voisin tietenkin yrittää syyttää tästä imetysdementiaa, mutta jos Haaveilija lukee tätä, niin selitys ei taida mennä läpi. Muutamaa vuotta aikaisemmin olimme lähdössä miehen kanssa reissuun. Olimme lähdössä heti hänen töidensä loputtua, joten pakkaaminen jäi minun vastuulleni. Pakkasin meidän molempien laukkuja yhtaikaa. Pakkasin hänelle mukaan tarvittavan määrän farkkuja, t-paitoja ja pitkähihaisia. Lisäksi pakkasin hänen toilettilaukkunsa.

Mitä meni pieleen? Omat tavarani olin pakannut vallan mainiosti ja kaikki tarvittava oli mukana. Miehelle en kuitenkaan ollut pakannut lainkaan sukkia tai boxereita! Voitte arvata, että olen saanut kuulla tästä vuosien varrella... Saimme sitten paikan päällä käydä ostamassa miehelle uudet alusvaatteet. Onneksi kaupat olivat auki! Muuten olisi voinut olla aika mielenkiintoinen reissu...

Joku voi tässä vaiheessa alkaa miettiä, miksi olen antanut miehelleni sellaisen bloginimen kuin Haaveilija, vaikka nimi voisi sopia paremmin minulle. Se selitys jää kuitenkin johonkin toiseen kertaan.

Oikea alku

Aamiainen on syöty ja perusesittely on suoritettu. Nyt voidaan siis oikeasti aloittaa.

Meidän elämämme peruspaketti on varmasti monelle tuttu. Joten joku ehkä miettii (jos joku tätä joskus lukee), että miksi tämä olisi meidän kohdalla yhtään kaoottisempaa kuin jonkun toisen kohdalla. Yhtälöä voisi vähän siis tarkentaa.

Vauhtihirmu on esikoisemme ja tällä hetkellä ainoa lapsemme (toinen lapsi olisi ollut tervetullut jo puolentoista vuoden ajan, mutta vielä hänestä ei ole näkynyt merkkejä). Vauhtihirmun syntymä oli minulle ja Haaveilijalle henkisesti dramaattinen kokemus. Sen lisäksi Vauhtihirmu ei voinut syntymän jälkeen kovin hyvin ja hän vietti elämänsä ensimmäiset neljä vuorokautta tehohoidossa.

Eli alku oli kaikkea muuta kuin seesteistä ja harmonista! Mikä ei sinänsä ollut mitenkään ihmeellistä, koska minun ja Haaveilijan elämä ei ole koskaan sellaista ollutkaan. Meillä molemmilla lapsuudenkodit ovat olleet aika haastavia paikkoja kasvaa, ja olemme elämämme aikana ehtineet tehdä yhtä ja toista. 

Ensimmäiset viikot sairaalasta kotiuduttua menivät näin jälkeen päin ajateltuna varmaan aika tavanomaisesti. Yritimme sopeutua uuteen tulokkaaseen ja tutustua häneen. Meillä kuitenkin ensimmäisten päivien erilläänolo teki alusta vähän haastavaa. Haaveilija koki babybluesin ja minä yritin löytää itseni äitinä.

Pian palaset kuitenkin asettuivat kohdalleen ja aloimme elää vauva-arkea. Muutaman viikon sisällä kuitenkin huomasimme, että poikamme on keskivertovauvaa itkuisempi. Pikkuhiljaa viikkojen ja kuukausien kuluessa huomasimme, että poikamme oli moniallergikko jolla on lisäksi erittäin herkkä ruuansulatuselimistö. Hän reagoi voimakkaasti rintamaidon kautta tuleviin ruoka-aineisiin.

Olemme siis saaneet leikkiä ruoka-ainesalapoliisia nyt jo melkein parin vuoden ajan. Minä ja Haaveilija olemme molemmat allergikkoja, joten aivan uutta tämä allergiaperheen elämä ei meille ollut. Me kuitenkin molemmat tiedämme, mille olemme allergisia. Vauhtihirmun kaikki allergiat eivät ole vieläkään selvillä.

Herkkävatsaisuuden lisäksi Vauhtihirmu on hyvin herkkäuninen. Tämä tarkoittaa sitä, että minä en ole nukkunut kunnolla pitkään aikaan. Vauhtihirmu oli vuoden ja neljä kuukautta ennen kuin minä näin ensimmäisen unen! Eli niin kauan meni, että en kertaakaan nukkunut kolmea tuntia putkeen. (Kolme tuntia unta yhteen menoon on minulle unien näkemisen raja, niin kuin kai muillekin aikuisille...?) Nykyään nukun jo ainakin viitenä yönä viikossa tuon kolme tuntia putkeen.

Voitte siis uskoa, että välillä on menty aika heikolla hapella ja huonolla huumorilla! Onneksi poikamme on kuitenkin maailman ihanin poika ja naurua on riittänyt jokaiselle päivälle! Eihän tätä elämää muuten jaksaisi.

Alku

Äitiys + parisuhde + opiskelu + työelämä + kodin remontoiminen + kaksi koiraa = meidän elämä.
Tämä on yhtälö, joka välillä toimii paremmin ja välillä huonommin. Sitten kun yhtälöön vielä lisää omat ja miehen harrastukset niin soppa alkaa olla valmis.

Olen alle kolmekymppinen nainen Suomen länsirannikolta. Minulla ja miehelläni, eli Haaveilijalla, on alle kaksivuotias poika, eli Vauhtihirmu. Perheeseemme kuuluu myös kaksi koiraa. Seniori on suurikokoinen kotikoira ja Juniori on keskikokoinen metsästyskoira.

Pidän hoitovapaata esimiestyöstäni, ja yritän samalla saada opintojani päätökseen. Blogin nimi, Insinööriäiti, on siis edelleen saavuttamaton titteli. Henkisesti olen kyllä insinööri ja äiti, mutta edelliseen minulla ei ole tutkintotodistusta. Jälkimmäisestä minulla on todisteena tässä lahkeessa roikkuva söpö poika, joka haluaa minun nyt keskittyvän aamiaiseen.

Joten jatketaan myöhemmin. Tervetuloa mukaan!