Milloin kertoa?

Kaikki joutuvat tässä tilanteessa SEN kysymyksen eteen. Milloin kertoa raskaudesta? 

Tällä hetkellä vain te, rakkaat lukijani, ja Haaveilija tietävät raskaudesta. Ja inssiksen henkilöllisyyttä ei tiedä kukaan muu kuin Haaveilija (minun tietääkseni), joten IRL raskaudesta tietää vain kaksi henkilöä. Raskauden aikaansaaneet tyypit itse.

Kun odotimme Vauhtihirmua, olimme tällä viikolla jo ostaneet Huuto.netistä vaunut. Kävimme hakemassa ne viikkoa myöhemmin, jolloin kerroimme sisarelleni raskaudesta. Muille perheenjäsenille kerroimme sitä seuraavalla viikolla. Eli siis jo ennen ensimmäistä neuvolakäyntiäkään. 

Yksi perheenjäsenistä suivaantui siitä, että kerroimme raskaudesta ennen viikon 12 ultraa. Hänen mukaansa kerroimme siis raskaudesta, jota ei välttämättä ollut olemassakaan. Hän otti tämän asian hyvin henkilökohtaisesti eivätkä välimme ole palautuneet ennalleen vieläkään. (Hänellä meni siis hiekkaa pikkuhousuihin tästä ensimmäisestä uutisesta, jonka jälkeen hän lyttäsi minut aina kun hehkutin raskauden ihanuutta. Sen jälkeen kun valitin hänelle raskauden inhottavuudesta, valitin hänen mielestään liikaa. Nykyään en sitten oikein uskalla valittaa kenellekään mistään. Ja lisäksi nyt pohdin milloin kerron raskausuutisesta etten luokkaisi tahattomasti enää ketään.)

Meidän raskautemmehan ei periaatteessa kuulu muille. Mutta tiedän, että osa ihmisistä haluaisi olla "mukana" aivan alusta asti. Lisäksi olen mammakavereilleni kertonut tästä haaveesta jo ikuisuus sitten ja olen lisäksi raportoinut jokaisen pettymyksen. Eli jatkossa minun pitää joko valehdella, kaarella ja kierrellä tai kertoa. totuus. En ole hyvä valehtelemaan. Kaartelusta ja kiertelystä he arvaavat, joten pitäisikö kertoa totuus? Olen tehnyt siis aloittelijamaisen virheen kun en miettinyt tätä asiaa jo kauan sitten. Miksi minun piti kertoa heille tästä yrittämisestä?!?!

Onhan se ihanaa jakaa elämän hyvät asiat ja uutiset läheisten ihmisten kanssa. Mutta jos kertoo yhdelle niin sitten pitäisi melkein kertoa kaikille. Eli jos kertoo mammakavereille, niin sitten pitäisi oikeastaan ensin kertoa perheenjäsenille. Mutta kun osa perheeseen kuuluvista henkilöistä on niin etäisiä, että heille ei haluaisi kertoa vielä piiiiitkääään aikaan.

Sanoin Haaveilijalle jo tuossa talvella (siis kauan ennen raskautta), että haluaisin pitää raskauden salassa siihen asti kunnes sitä ei voi enää mitenkään peittää. Toisen lapsen kohdalla se hetki tulee kuitenkin ilmeisesti paljon aikaisemmin kuin ensimmäisen kohdalla (ainakin mitä olen mammablogeista lueskellut). 

Kuinkahan pitkälle sitä voi pistää kaiken vain grilli- ja jäätelökauden piikkiin? Ja onko minusta väittämään, että olen vain lihonut vaikka olen oikeasti raskaana? Olen aina käyttänyt aika vartalonmyötäisiä vaatteita, joten jos alan nyt käyttämään tunikoita, niin arvaavatko kaikki? (Siis tarkkasilmäisimmät, jotka tietävät vauvahaaveistamme.) Kyllä minulla on minun "läskivaatteeni" (raskauden jälkeiseltä kesältä) vielä jossain täällä. Eli pitäisikö vain kaivaa ne esiin ja toivoa ihmisten luulevan minun lihoneen?

Ja hei! Olen itse asiassa lihonut kolme kiloa sen jälkeen kun lopetin imettämisen. Melkein arvasin, että niin käy, mutta olin toivonut uuden raskauden alkavan heti perään, niin olisin voinut laittaa asian sen piikkiin. Oikeasti olen herkutellut niin mahdottomasti, että ihme ettei kiloja ole tullut enempää! Siihen ei toki ole auttanut se, että aineenvaihdunta on taas kerran heittänyt häränpyllyä hormonitoiminnan muuttumisen takia. Ihanaa tämä naisen elämä!

Muut "varmat raskauden merkit" ulkopuolisen silmään eivät oikeastaan koske minua. Alkoholista kieltäytymisen voi aina laittaa joko lapsenhoidon tai autolla ajamisen piikkiin, joten sitä ei tarvitse miettiä enää tässä toisessa raskaudessa. Ja koska olen vielä hoitovapaalla, työkaverit eivät näe minua oksentamassa roskakoriin. (En kärsinyt pahoinvoinnista ensimmäisessä raskaudessa, mutta katsotaan mitä tämä kierros tuo tullessaan.)

Vielä on siis parasta jättää asia hautumaan. Kerrottua salaisuutta ei saa takaisin. Näin tänään mammakavereitani, mutta asia ei tullut puheeksi, joten ehkä en joudu valinnan eteen aivan vielä. Jos nyt ehtisi edes siellä neuvolassa käydä ensin. Ja jopa siinä viikon 12 ultrassa. Tai jos saisi lykättyä asiaa rakenneultraan asti. (HEH HEH! Taitaa mennä jo liian paksuksi toiveajatteluksi! Tai sitten joudun lanseeraamaan kesän 2012 uuden muodin: TELTTA!)

Kirjeitä, hedelmäpuu ja avain

Uh, huh. Samalla kun odottelin ilmoitusta työpaikasta, odottelin myös kirjettä koulusta. Luokkatoverini valmistuvat tänä keväänä (aplodit heille!). Minun valmistumiseni on kuitenkin jossain hämyisessä taivaanrannassa (nyt saa itkeä!).

Sain siis kirjeen, jossa oli lomakkeita, joihin pitää täyttää puuttuvat kurssit. Tiedättekö, minulta puuttuvat kurssit eivät edes mahdu lomakkeessa oleville riveille. Masentavaa. Sen lisäksi siihen pitäisi kirjoittaa, missä vaiheessa päättötyö on menossa. No minunhan piti tehdä se siinä työpaikassa, jonne en päässyt tänä kesänä. Onneksi lomakkeessa on myös kohta: ei vielä aloitettu. En ole siis aivan totaalinen, ainutlaatuinen hylkiö.

Nyt minulla on vielä vähän reilu vuosi aikaa saada opintoni päätökseen. Sen jälkeen loppuu opiskeluoikeus. Mutta mikähän tässä oikeasti mättää? (Pohdin tätä asiaa jo huhtikuussa.) Nytkin roikun lukemassa blogeja sen sijaan, että tekisin kouluhommia. Vaikka lukukausi on loppunut jo viikkoja sitten, minä voisin silti suorittaa vielä muutaman kurssin tälle keväälle. Jos vain saisin sen aikaiseksi.

Tänä viikonloppuna on ollut taas hyvä syy olla avaamatta koulukirjoja. Sain jostain korkealla kuumeella varustetun vatsataudin. Sen siitä sai, kun viime viikonloppuna tanssin täällä voitontanssia, kun olin talon ainoa terve (Haaveilijalla ja Vauhtihirmulla on nuhakuume). Tällä kertaa siis mies selvisi terveenä ja poika sai taudin vain puolittain. Eli tiheämpää vaipanvaihtoa ilman kuumetta.

Tänään olen saanut kuitenkin tehtyä kaksi pitkään roikkunutta asiaa pois päiväjärjestyksestä. Takapihallemme on istutettu muutama hedelmäpuu kolmisen vuotta sitten. Yksi niistä istutettiin (minun mielestäni) liian lähelle toisia, ja se on pitänyt siirtää nyt jo parin vuoden ajan. Vihdoin tänään sitten hoipuin pihalle Haaveilijan ja Vauhtihirmun kanssa. He hoitivat lapiohommat ja minä näytin mistä kaivaa. Nyt siis asia, joka on vaivannut kauan joka kerta takapihalle mentäessä on hoidettu!

Kun olimme tulossa puunsiirto-operaation jälkeen mutaisina sisälle, olisin mielelläni käyttänyt kylpyhuoneen ovea. Sitä ei kuitenkaan ole vähään aikaan saatu auki, koska oven lukkopesään katkesi avain, ja ovi aukeaa vain avaimella. Avain katkesi jo joskus viime kesänä, ja olen pariin otteeseen yrittänyt saada sitä pois sieltä, mutta koskaan ei ole ollut aikaa tai oikeita työkaluja.

Mutta arvatkaapas mitä! Tänään minä vihdoin sain sen sieltä pois! Olin niin väsynyt ja kiukkuinen, että putkiaivotila pukkasi päälle, ja päätin suihkuun menemisen sijaan koittaa vielä kerran, ennen kuin koko lukkopesä puretaan. Sainkin avaimen kerran jo melkein pois, kun Vauhtihirmu tuli taakseni ja pukkasi minua selkään. Siinä hätäkässä minä sitten pukkasin avaimen takaisin lukkoon. 

En edes harmistunut asiasta, pidin vain pienen tauon ja yritin uudelleen. Ja sieltähän se tuli! Jes, jes, jes! Viime syksynä harmitti kovasti kun emme päässeet kuraisen pojan ja rapaisten rattaiden kanssa kulkemaan sivuovesta vaan piti kurata (ja kuurata) koko eteinen ja aula. Tänä keväänä en ole vielä monesti ehtinyt sitä kaivata, koska poika on ollut suurimman osan ajasta kipeänä.

Hedelmäpuu on siis siirretty (kesti noin 2,5 vuotta) ja avain on saatu pois lukosta (kesti noin 9 kuukautta). Vielä kun saisi tämän kouluasian hoidettua (joka on kestänyt jo ikuisuuden!). Vinkkejä kenelläkään?

Valintoja

Pakko se on myöntää: ei tämä arki näin suju. Mies tekee vuorotyötä, poika on kotihoidossa, taloa rempataan, koiria treenataan ja kaikilla on omat harrastuksensa. Tai siis kaikki nuo sujuvat, mutta minun opintoni eivät mahdu tuohon kuvioon. Aika ei vain riitä. Tai aika varmasti riittäisi, mutta minä en osaa organisoida sitä oikealla tavalla.

Johtuuko se sitten siitä, että en oikeasti halua valmistua insinööriksi? Haluan valmistua koulusta ja saada paperit käteen, jotta en joudu tekemään sellaisia töitä, joita on PAKKO tehdä, vaan sellaisia töitä, joita HALUAN tehdä. Insinööri ei ole todellakaan ainoa vaihtoehto. Asun kuitenkin sellaisella paikkakunnalla, jossa vaihtoehtoja ei ole hirveän monta. Sen takia aikoinaan hainkin tähän kouluun, koska se oli lähellä sijaitsevista paras vaihtoeho.

Onko siis tullut aika jättää insinööriopinnot kesken ja alkaa opiskella jotain muuta? Onko minusta jättämään tätä kesken? Olen ihminen, joka haluaa saada asiat VALMIIKSI. Vaikka sitten hampaat irvessä selkänahka verillä. Mutta valmiiksi. Sen lisäksi minun on vaikea luopua mistään. (Näkisittepä mitä kaikkea säästän ison talomme kaapeissa, periaatteella "mutta tätä saattaa joskus vielä tarvita...")

Mutta ehkä insinööriopinnoista luopuminen ei tunnu niin pahalta, jos vaihdan ne joihinkin toisiin opintoihin? Sellaisiin opintoihin, joihin minulla olisi joko kovaa paloa tai synnynnäistä lahjakkuutta. Täytyy myöntää, että insinööriopintoihin minulla ei ole kumpaakaan. Olen liian humanistinen ollakseni perusinsinööri, ja minulla on vain osaan insinööriopintoja synnynnäistä lahjakkuutta.

Perusinsinööriyteen kuuluva oman alan arvostaminen myös puuttuu minulta. Olen aika poikkitieteelinen tyyppi ja kiinnostunut myös oman laatikon ulkopuolisista tapahtumista. On insinööriopiskelijoiden joukossa paljon minun kaltaisiani, mutta suurin osa on kuitenkin tuota perusinsinööri sakkia.

Alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä, en tiennyt minne se johtaa. Nyt se näyttää johtaneen siihen, että minusta ei ehkä koskaan tulekaan insinööriäitiä. Mielenkiintoista. Pitäisiköhän vaihtaa blogin nimeksi: "Mikä-ihme-mä-haluan-olla-isona-äiti?" Tai lyhyemmin: "Mutsi hukassa". Siitä sais kans hyvän lyhennelmän hukkamutsi.

Kävin tietty tässä välissä googlettamassa opiskeluvaihtoehtoja. Harmi kun yhteishaku on jo päättynyt.

Ja mitenkähän mä kerron tästä asiasta Haaveilijalle? Hän on kironnut näitä minun opintojani jo vuosien ajan. Hmm. Pitää ehkä vielä vähän tuumia, ja puhua hänelle vasta kun tiedän mitä haluan. Onneksi hän ei taida käydä täällä lukemassa kovinkaan usein ;) Hän saa tarpeekseen minun horinoistani ihan livenä...

Tyhjä pää

Enää en tiedä mitään! Nyt olisi korkea aika päättää, mitä haluan tehdä ensi kesänä. Haluanko olla kotona hoitovapaalla, vai haluanko mennä omaan työpaikkaani, vai haluanko mennä työpaikkaan, josta saan työharjoittelua koulua varten.

Viime kesän Haaveilija oli kotona Vauhtihirmun kanssa ja minä olin työharjoittelussa. Imettävänä osapuolena minä sain hoitaa sekä yöherätykset että kodin ulkopuolisen vuorotyön. Viime kesänä Vauhtihirmu oli vielä niin haastava, että meillä ei ollut oikeastaan muuta vaihtoehtoa. 

Näin jälkeenpäin ajateltuna en ymmärrä kuinka ihmeessä me jaksoimme. Kukaan ei nukkunut hyvin, Vauhtihirmulla oli kova eroahdistus, minun työni oli fyysisesti hyvin vaativaa. Jotenkin me kaikki kuitenkin selvisimme. Teimme parin viikon lomareissun heti minun töideni loputtua. Reissulla työstressi vaihtui lomastressiin, joten aivot nollaantuivat mukavasti.

Ja syksyllä palasimme taas normaaliin päivärytmiin: mies kävi metsällä ja töissä ja minä olin kotona hoitamassa poikaa ja yritin käydä koulua. Vauhtihirmu alkoi onneksi nukkua pidempiä kuin 45 minuutin pätkiä, joten sain jopa tehtyä muutaman koulutehtävän silloin tällöin.

Tänä kesänä haluaisin kuitenkin tehdä jotain muuta kuin vain selviytyä. Olisi kiva välillä ihan elääkin. Imetyksen lopettaminen on parhaillaan käynnissä, joten poika ei tule sillä tavoin olemaan riippuvainen minusta enää jatkossa. Vaikka nytkään en enää imetä päivisin, niin poika silti ikävöi minua parin tunnin eron jälkeen jo kovasti. Joten jos olen kesällä poissa 9,5 tuntia päivässä, niin eroahdistus iskee jälleen ja lujaa. 

Ja täytyy myöntää, että juuri nyt en jaksaisi mitään uutta ja ylimääräistä. Olen loppu. En jaksaisi edes ajatella kesää, mutta hakuaika päättyy, joten nyt on pakko tehdä jotain päätöksiä. Olen yrittänyt puhua Haaveilijan kanssa, mutta minusta tuntuu, että en oikein saa häneen kontaktia. Yritin selittää, että jos minä menen töihin, niin hän hoitaa yöherätykset. Haaveilija vaikutti hämmästyneeltä. Hän oli varmaan ajatellut, että minä hoidan taas vuorotyön sekä kotona että työpaikalla.

Puhuin Haaveilijan kanssa tulevan kesän suunnitelmista jo tammikuussa, ennen kuin olin päättänyt imettämisen lopettamisesta. Sen keskustelun jälkeen ymmärsin, että hänellä ei ole ollut hajuakaan, kuinka paljon helpommalla hän on päässyt monissa vanhemmuuteen liittyvissä asioissa. Ja minä tyhmä olen yrittänyt helpottaa hänen työtaakkaansa entisestään, koska hän on vaikuttanut väsyneeltä. Hän ei ollut kuitenkaan edes ymmärtänyt, kuinka paljon helpotin hänen taakkaansa.

Joten minut valtasi alakulo. Minulle päättämättömyys ja paikallaan polkeminen ovat pahimpia olotiloja. Parhaimmillani olen silloin kun minulla on monta rautaa tulessa ja pieni hoppu päällä. Nyt olen kuitenkin jotenkin pysähdyksissä. Tai sitten tämä on imettämisen lopettamiseen liittyvä blues. Onko sellaista? Tietääkö kukaan?

Kotielämämme epäsuhta on kuitenkin yllättänyt minut (korkeakoulua käyvän naisen) aivan täysin! Miten tilanne on voinut luisua siihen pisteeseen, että toisella vanhemmista on monta tuntia vapaa-aikaa päivässä samaan aikaan kun toinen ei ole nukkunut kunnolla melkein kahteen vuoteen. Hassua löytää itsensä tällaisesta tilanteesta. No, pian tähän tulee muutos, koska imetys lähenee loppuaan. Sitten aion nukkua ainakin viisi tuntia yhteen putkeen!