Miksi kutsun miestäni tässä blogissa Haaveilijaksi, vaikka hänellä tuntuu välillä olevan arkipäivän langat paremmin hyppysissään? Kerronpa ensin muutaman asian aviomiehestäni.
Hän työskentelee teollisuudessa, ja on ollut jo pian kymmenen vuotta samassa työpaikassa. Hän metsästää, kalastaa ja ruuvaa autoja. Hän rakastaa oluen juomista, tv:n katselua ja netissä surffailua. Eli hän on ihana, rakastettava retromies!
Tässä ihanassa retromiehessä on kuitenkin yksi aavistuksen raivostuttava ominaisuus: lähes täydellinen kyvyttömyys elää tässä hetkessä. Eräänä sunnuntaina olin puhunut koko päivän suihkuun menemisestä, koska maanantaina piti olla puhtaat hiukset. Tässä on dialogi, jonka kävimme sinä iltana klo 22 aikoihin (minä olen sininen, hän on punainen):
Sopiiko, että mä meen suihkuun nyt.
Joo.
(Nainen kävelee kylpyhuoneen ovelle.)
Minne sä meet?
No sinne suihkuun.
No mutta mä oon menossa nukkumaan. Kuka sit kattoo lapsen perään?
(Lapsi nukkuu vaunuissa eteisessä.)
Mut äskenhän mä kysyin, että sopiiko, että mä meen sinne suihkuun nyt.
Ai, mä kuulin, että sä kysyit, että meenkö mä nukkumaan nyt.
Me olimme metrin päässä toisistamme, samassa huoneessa, ilman taustahälyä, katsoimme toisiamme. Ja silti hän kuulee aivan väärin! Hän kuulee juuri sen, mitä hän haluaa kuulla! Kaikissa asioissa. Onko tämä tyypillistä käytöstä kaikille miehille? Vai onko minun Haaveilijani aivan erityisen pilvissä leijaileva mies?
Minä olen aina puhunut paljon, joten olen laittanut monet tällaiset väärinymmärrykset puheenpaljouden piikkiin. Minun mielestäni hyvin hauskaa tässä asiassa on se, että minä en ymmärtänyt hänen haaveilija-taipumuksensa syvyyttä ennen kuin saimme lapsen.
Ensimmäiseen vuoteen hän ei jaksanut olla kahdestaan pojan kanssa (jollei hän itse pystynyt samalla esimerkiksi surffailemaan netissä). Ja hän närkästyi helposti, jos poika tarvitsi hänen huomionsa (joka oli kiinnittynyt tietokoneruutuun). Nukutus-yrityksistä hän luopui viiden minuutin jälkeen väittäen minulle, että lapsi ei ole väsynyt. Jep-jep.
Kehitystä on kuitenkin tapahtunut. Viimeisten kuukausien aikana poika on tullut niin aktiiviseen leikki-ikään, että Haaveilijakin osaa olla välillä läsnä. Niin kauan, kun riittää jotain aktiivista tekemistä (vaikka pulkkamäessä laskemista), miehen mieli pysyy samassa paikassa ruumiin kanssa.
Edelleen se olen kuitenkin minä, joka nukuttaa pojan. Vielä riittää siis työtä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti