Rakenneultra

Kävimme rakenneultrassa eilen. Lääkäri ei heilauttanut taikasauvaansa ja saanut supistuksia loppumaan (kuten toivoin), vaan kertoi sekä hyviä että ikäviä uutisia. Hyvä uutinen on se, että vauva voi hyvin, rakenteissa ei huomattu mitään erikoista ja kasvu vastaa laskettua aikaa. Siinä ne hyvät uutiset sitten olivatkin.

Kerroin ennen ultraa lääkärille supistuksista ja hän sanoi että katsotaan mitä tutkimuksessa selviää. No siellähän selvisi, että minulla on etinen istukka. Onneksi vain istukan reuna sijaitsee kohdunsuun päällä eikä koko istukka. Mutta etinen istukka yhdistettynä runsaisiin supistuksiin tarkoittaa todellista istukan ennenaikaisen irtoamisen tai repeämisen riskiä.

Eli minä lepään. Lepään. Lepään. Ja toivon, että istukka ei irtoa. Ja toivon, että vauva haluaa pysyä mahassa vielä ainakin kahdeksantoista mutta mieluummin kaksikymmentäyksi viikkoa. Ja toivon, että nämä supistukset loppuisivat. Koska niin kauan kuin ne jatkuvat olen kotimme vanki.

Pääsen kävelemään autolle asti ilman supistuksia. Mutta sitten en enää sitä seuraavaa matkaa autosta sairaalaan/kyläpaikkaan/kauppaan. Tätä koitettiin siis eilen kun menimme ultraan. Silloin en vielä tiennyt, että JOKAISTA supistusta pitää välttää, vaan kävelin parkkipaikalta ovelle mikä oli noin 20 metriä. Ja sitten tietenkin supisteli.

Odotushuoneessa vielä mietiskelimme haluammeko tietää sukupuolen. Ensin ultrattin vauva läpikotaisin, joten silloin emme olleet vielä huolestuneita. Sanoinkin sitten lääkärille, että hän ei saa vielä kertoa, mutta näkyykö sukupuoli. Sitä ei näkynyt joten se asia jää vielä salaisuudeksi. (Kuten minä toivoinkin. Halusin, että se olisi se ainoa asia, jota jännitän raskauden ajan. Saan nyt jännittää sekä sitä että paljon kaikkea muuta.)

Sitten ultrattiin istukkaa ja loput vastaanottoajasta menikin sitten jotain aivan muuta kuin sukupuolta pohtiessa. Saimme ohjeet, mitä sanomme ambulanssikuskeille jotka tulevat hakemaan minua jos verenvuoto alkaa. Ja mihin sairaalaan minut pitää viedä milläkin raskausviikolla. (Asumme pienessä kaupungissa jossa on vain pieni sairaala ja pieni synnytysosasto.) Vielähän vauvalla ei olisi mitään mahdollisuuksia selvitä, mutta jo parin kuukauden päästä (!) on paremmat mahdollisuudet. 

En voinut katsoa Haaveilijaa. Olisin varmasti alkanut itkeä eikä siitä olisi ollut mitään hyötyä. Tuijotimme molemmat tiukasti vuorotellen lääkäriä, lattiaa ja seinää. Vasta autossa istuessamme otimme toisiamme kädestä kiinni.

On suuret mahdollisuudet, että kaikki menee hyvin. Istukka saattaa kohdun kasvaessa siirtyä pois kohdunsuulta. Jos istukka siirtyy pois väärästä paikasta, supistukset voivat hellittää ja minä voin taas esimerkiksi kävellä ja poimia leluja lattialta. Ja raskaus voi mennä jopa yliaikaiseksi!

Sitten on kuitenkin se toinen vaihtoehto.

Minulle kirjoitettiin kuukauden sairasloma, jonka jälkeen menen uusiin tutkimuksiin. Toivottavasti minun ei tarvitse käydä sairaalassa ennen sitä!

Sohvalepoa

Onneksi vain sohvalepoa eikä vuodelepoa! Kysymys on siis ennenaikaisista supistuksista, jotka laantuvat vain levossa. Siinä menivät kerralla kaikki meidän suunnitelmamme uusiksi. Ei kahden koulun käymistä, ei kahteen jumppaan osallistumista, ei kodin remontointia siinä sivussa eikä muutakaan rehkimistä. Voi *****.

Sain maanantaina kehotuksen ottaa mahdollisimman rauhallisesti ja tiistaina se muuttui määräykseksi. Maanantaina ennen kehotuksen saamista ehdin ilmoittautua syksyn jumppiin. Ja tiistaina sain kirjeen, jossa kerrottiin, että minut on hyväksytty tradenomiopiskelijaksi. Ja tämä remontti ei tee itseään (kyseessä ikuisuusremontti johon kuuluu tapetointia, listojen maalaamista ja kiinnittämistä ja muuta aikaa vievää ärsyttävää pikkuhommaa).

Nyt siis otetaan rauhallisesti.

Se onnistuu vallan mainiosti kotihoidossa olevan vilkkaan kaksivuotiaan kanssa.

En ollut ajatellutkaan kuinka paljon tämä asia ketuttaa minua, ennen kuin kirjoitin ylläolevan tekstin. Mutta hyvä, että saan purkaa ketutuksen täällä, niin perheen ei tarvitse kärsiä siitä. Kotona olen ollut aika stoalainen ja yrittänyt katsella vierestä kun mies tekee kahden aikuisen kotityöt palkkatyönsä ohessa. Ainakin hänestä ehtii kehkeytyä vallan mainio kodinhengetär tässä syksyn aikana.

Töissä vai kotona?

Kerroin joskus helmikuussa hakeneeni kesätyöpaikkaa osaksi kesää. No. Tunti sitten sain vihdoin vastauksen. Olen nyt yrittänyt punnita ja eritellä tunteitani, mutta en ole päässyt niistä oikeastaan perille. Katsotaan, onko tästä kirjoittamisesta apua.

Olin unohtanut hakea postin, joten sain kirjeen käsiini vasta iltauutisten jälkeen. Olin ehtinyt päivällä manata ystävälleni, että sais kuulua jo, jotta tietäisin, mitä teen kesällä. Illalla Haaveilija ojensi minulle kirjeen ja sanoi epäilevänsä sen olevan kiitos, mutta ei kiitos -kirje. 

Avasin kuoren ja luin kirjeen. Olin pettynyt. Vaikka olen sanonut kaikille, että olen tyytyväinen saan sitten olla kotona tai töissä, niin olin silti pettynyt. Miksi sitten olin pettynyt, jos kerran olisin ollut tyytyväinen kumpaankin vaihtoehtoon?

Hain työpaikkaa, mutta en saanut sitä. (Olenko surkea kotiäiti, jota kukaan ei halua palkata?) Vaikka luulen tietäväni, että hylkääminen johtui siitä, että hain töitä vain osaksi kesää, olen silti pettynyt. Itseeni. (Enkö ollut tarpeeksi hyvä?) Olisiko minun silti pitänyt hakea töitä koko kesäksi? (Vaikka en olisi halunnut työskennellä koko kesää.) Olisiko minun pitänyt uhrata perheen hyvinvointi työsuhteen takia? (Ja jos olisin ollut valmis uhraamaan sen, mutta en silti olisi saanut paikkaan, miltä minusta sitten tuntuisi? Vielä pahemmalta?)

Nyt saan kuitenkin olla kotona KOKO KESÄN! Onhan se ihanaa. Olisin vain halunnut saada kaiken. Eli puolet kesästä töissä ja puolet kotona. Olisiko minun pitänyt olla laittamatta kaikkia munia yhteen koriin (anteeksi vertaus, mutta luin tänään pojalle Viirun syntymäpäivät -kirjaa), ja hakea johonkin toiseenkin paikkaan? Tai olisiko minun pitänyt sopia omassa työpaikassani, että tulisin tekemään vaikka kuukauden töitä ja jatkaisin sitten hoitovapaata? (Periaatteessa voisin tehdä sen varmaan vieläkin, mutta siellä on varmaan jo kesälomat sovittu ja tuuraajat hankittu. Eli olisihan se vähän epäreilua muita kohtaan.)

Ja olisinko kestänyt tämän pettymyksen (kai hylkääminen on sitten aina jonkiasteinen pettymys?), jos olisin nyt raskaana? Silloin voisin ajatella, että vauvalle on parempi, että äiti on kotona ottamassa rauhallisesti (tai jotain muuta vastaavaa...). Ja se, että en ole nyt raskaana, on ollut minulle suuri pettymys, joten tämä työpaikka-asia on yksi pettymys lisää valmiiseen kuormaan.

Nyt en siis saa työtä enkä perhettä.

 Vaikka molemmathan minulla jo on!

 Eli tämä pettymys on aivan naurettavaa!

 Jälleen kerran kannatti tulla kirjoittamaan.

Odotuksen odottaminen

Tästä pitäisi sitten taas jatkaa kuukausi eteenpäin. Miten yksi asia voikin täyttää elämän näin kokonaan? Ajantaju pyörii vain ovulaation ja testipäivän ympärillä. Miksi tästä on tullut niin iso asia?

No ensinnäkin aika alkaa loppua. En siis ole lähestymässä viittäkymppiä, vaan Vauhtihirmu on jo kaksivuotias. Eli jos haluan saada Kelan äitiyspäivärahan edellisten tulojen mukaan, niin toisen lapsen laskettu aika pitää olla ennen kuin Vauhtihirmu täyttää kolme. Muuten minulla on kaksi vaihtoehtoa: mennä puoleksi vuodeksi töihin tai tyytyä pikkiriikkiseen äitiyspäivärahaan. Kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele.

Määrääkö Kela siis minun lisääntymisestäni? No ei oikeastaan. Toinen lapsi olisi saanut saada alkunsa jo puolentoista vuoden ajan. Imettäminen piti kuitenkin kuukautiset poissa, joten en milloinkaan tiennyt, olenko jo uudestaan raskaana, vai eivätkö kuukautiset vain ole alkaneet. Kun joka paikassa varoitellaan, että imetyksen ehkäisytehoon ei saa luottaa. Ja että nainen voi tulla raskaaksi täysimetyksestä huolimattta. Sanonpahan vaan että PAH! Meillä ei käynyt näin. Minun kuukautiseni alkoivat vasta kun poika oli vuoden ja kymmenen kuukautta. Repikää siitä.

Mutta siis tuon vuoden ja neljän kuukauden pituisen ajanjakson aikana ei tiennyt, oliko meillä tärpännyt heti ensimmäisestä ovulaatiosta vai oliko ovulaatiota tullut ollenkaan, niin tein aika monta negatiivista raskaustestiä. Eli henkinen yritys on jatkunut jo puolitoista vuotta, vaikka fyysisesti raskauteen olisi ollut mahdollisuus vasta viimeisten kahden ja puolen kuukauden aikana.

Sehän ei ole mitään. Kolmet kuukautiset eivät kuulosta ollenkaan pahalta kun puhutaan lapsenteosta. Mutta tuo henkinen puolentoista vuoden yrittäminen alkaa oikeasti tuntua. Aika pahalta. Siis mukavaa puuhaahan se tekeminen on, mutta se negatiivisen testin tekeminen ei ole.

Äitiyspäivärahan ja pitkän yrittämisen lisäksi olisin halunnut, että kaikilla meidän lapsillamme olisi mahdollisimman pienet ikäerot. Silloin heillä on enemmän yhteistä ja suunnilleen sama ikäkausi menossa. Jos lapsille tulee vaikka neljän vuoden ikäero, niin kiinnostuksen kohteet ovat jo huomattavasti erilaisemmat kuin kahden vuoden ikäerolla olevilla. (Tietty samanikäisetkin ovat erilaisia, mutta tietänette mitä tarkoitan.) Mutta nyt olisin siis todella iloinen, jos saisimme lapset edes tuolla vähän alle kolmen vuoden ikäerolla!

Nyt kuitenkin mennään niillä eväillä, mitä on annettu. Joten aion nauttia seuraavan kahden viikon aikana ylimääräisestä kahvikupillisesta. Ja lisäksi vappuna pitää nauttia alkoholia sen vuoksi kun kerrankin voi. Juuri nyt ei voisi vähempää kiinnostaa järjestää kosteita vappujuhlia. Mutta katsotaan ehtiikö mieli muuttua.

Asia selvä

Eipä tarvinnut odottaa muutamaa päivää. Asia alkoi käydä selväksi jo yöllä, ja aamulla se oli aivan varma.

Jälleen kerran on pakko repiä jotain positiivista, joten saanpahan juoda kuohuviiniä vappuna. Ja jos innostun, niin voin kunnioittaa perinteitä ja ottaa oikein pohjanmaan kautta.

p.s. tuo tunniste tähti, tähti, tähti, tähti, tähti tarkoittaa kaunista perisuomalaista kirosanaa. Jos joku ei arvannut.