Ensimmäinen vs toinen

Nyt mennään viikolla 14+1, ja jo nyt on nähtävissä eroja ensimmäisen ja toisen raskauden välillä. Toki lähtötilannekin oli aivan erilainen, koska nyt me olemme jo valmiiksi perhe.

Suurimmat erot tällä kertaa (tuon valmiin perheen lisäksi) on tähän mennessä ravinto, tupakka ja kosmetiikka. Tupakoin ennen kuin aloin odottaa Vauhtihirmua. Olin etukäteen ajatellut, että lopettaminen raskauden takia olisi ollut jotenkin helppa. Ei se ollut. Aluksi minun oli "pakko" polttaa kaksi tupakkaa päivässä (entisen 30 sijaan). Nopeasti onnistuin kuitenkin vähentämään sen kahteen tupakkaan viikossa.

Onneksi pääsin siitäkin eroon muutamassa viikossa. Hävettää kuitenkin vieläkin ajatella, että en pystynyt lopettamaan heti. Tulevan vauvan kuvittelu oli kuitenkin jotenkin aivan mahdotonta (toisin kuin nyt), joten sitä kauttakaan ei tullut apua. Ja olin kuitenkin ehtinyt tupakoida jo 15 vuotta, joten ei se lopettaminen oikeasti ollut kovin helppoa. Nyt se on kuitenkin tehty, enkä ole aloittanut uudestaan enkä aiokaan tehdä sitä. 

Alkoholin käytön lopetin heti testin tehtyäni. Ensimmäisellä kerralla se tuntui kuitenkin haikealta, ja join alkoholittomia siidereitä. Tällä kertaa alkoholittomuus ei ole tuntunut miltään. Olen vain kauhulla kuunnellut kuinka mediassa tunnetut henkilöt sanovat nauttivansa alkoholia raskaana ollessaan. Ja että se on ihan OK, niin kauan kuin ei juo itseään humalaan. Hhmm.

Ja kosmetiikka sitten. Vauhtihirmua odottaessani neuvolassa ei mainittu mitään kosmetiikan käytöstä. Kysyin jopa, että onko OK värjätä hiuksia. Minulle sanottiin, että on OK kunhan ei värjää useammin kuin kolmen viikon välein. No. Nyt minä tiedän paremmin, ja olen lopettanut hiusten värjäämisen jo puolitoista vuotta sitten. (Poislukien yksi kerta viime keväänä, kun värjäsin vain hiusten keskiosaa, jolloin väri ei koskettanut ihoani lainkaan.)

Ja kaikki se muu kosmetiikka! Nyt en käy töissä, joten minun ei "tarvitse" meikata joka päivä. Siitäkin on muuten tullut nyt suosituksia (joihin en nyt jaksa etsiä linkkejä). Neuvolassa ei kyllä mainittu niistäkään, mutta vau.fi sivuilla ainakin on infoa asioista. Sieltä löytyy myös maininta hajuvesien mahdollisesta haitallisuudesta. Vauhtihirmua odottaessani olen huoletta lätrännyt hajuvesiä. Tällä kierroksella suihkutan niitä vaatteisiin ihon sijaan (enkä todellakaan joka päivä).

Puhumattakaan aurinkovoiteista! Onneksi en viimeksi ollut raskaana kovin kauaa kesäaikaan, koska silloin en ollut kuullut minkäänlaista puhetta aurinkosuojatuotteiden suoranaisesta haitallisuudesta. Nyt tiedän paremmin, ja vältän niitä täysin. (Käytän tarvittaessa pienen määrän pelkkää fysikaalista suojaa sisältävää voidetta, mutta pääasiassa suojaudun vaatteilla.). Myöskään muut vartalovoiteet eivät välttämättä ole hyväksi (sisältävät parabeeneja ja synteettisiä hajusteita ja ties mitä muuta), joten nykyään käytän pojalle ostettuja hajustettomia luomurasvoja.

Ja sitten vielä se ravinto. Vauhtihirmua odottaessani elin pääasiassa karkeilla. Okei, söin minä muutakin, mutta ruuan lisäksi söin vähintään 300 grammaa karkkia joka ikinen päivä. Tarkoitan siis JOKA IKINEN PÄIVÄ. Miettikää kaikkea sitä lisä-, väri-, makeutus- ja ties minkä aineiden määrää! Uh-huh.

Nykyään syön karkkia hyvin maltillisesti, tuskin edes kolmeasataa grammaa kuukaudessa. Sen lisäksi perheemme tavallinen ruokakin on muuttunut. Enää meillä ei syödä fosfaatteja, keinotekoisia makeutusaineita, aromivahventeita, eikä "turhia" lisäaineita. Eli mehuista valitsemme sen, jossa ei ole väriaineita ja makeutusaineita, ja leivistä sen, jossa ei ole lainkaan lisäaineita.

Meistä on siis tullut aikamoinen ekoluomuhippiperhe. Miehen herkkä iho oli jo aiemmin tuonut perheeseemme iholle ystävälliset pesuaineet, mutta nyt tuo "ihmisystävällisyys" ulottuu useammallekin osa-alueelle. Pojan herkkyys eri ruoka-aineille herätti lukemaan ruokien pakkausselosteet aivan uudella silmällä. (Ennen olen lukenut ne kaikki läpi, mutta olen etsinyt niistä vain minulle sopimattomia aineita kiinnittämättä huomiota muihin aineisiin.)

Ja vaikkei raskausajan tapahtumia ja äidin ruokavaliota ole voitu kaikissa tutkimuksissa suoranaisesti yhdistää lapsen allergioihin, niin minä haluan tällä kertaa pelata varman päälle. Ensimmäisessä raskaudessa olen käyttänyt pitkän liudan kosmetiikkaa, ja nyt meillä on monelle eri ruoka-aineelle allerginen lapsi. Lisäksi olen syönyt mitä sattuu, millä on myös luultavasti ollut vaikutusta asiaan. 

Tupakointini oli sen verran vähäistä ensimmäisessä raskaudessa, että en usko sillä olleen kovin suurta vaikutusta. (Suuremmallla määrällä tupakkaa olisi varmasti ollut vaikutus!) Tupakkaa on ollut maailmassa aika kauan, mutta allergioita (näin suurissa määrin) ei vielä kovinkaan monta vuosikymmentä. Kun taas ravintomme on mennyt koko ajan teollisesti prosessoidummaksi ja enemmän lisäaineita sisältäväksi. Joku onkin sanonut, että ainoa asia, mistä ihmissuku ei selviä, on länsimainen teollisesti valmistettu ruoka.

Prosessoidun ruuan lisäksi kosmetiikan käyttö on koko ajan lisääntynyt. Ja markkinoille tulee jatkuvasti uusia tuotteita, joiden ainesosia ei ole testattu millään tavoin. Tiedättehän, että jostain raaka-aineesta tulee kielletty vasta sitten kun se on TODISTETTU HAITALLISEKSI. Sen sijaan, että raaka-ainetta tutkittaisiin ja TODETTAISIIN VAARATTOMAKSI ennen kuin se tuodaan markkinoille. 

Tunnustan. Välillä tekee mieli muutta metsään ja elää omavaraisesti. Metsään muuttamisen sijaan yritän kuitenkin tehdä sen mitä voin. Yritän käyttää mahdollisimman aitoa ja puhdasta ruokaa (mikä meidän perheessämme ei ole kovin vaikea päätös, kun emme näillä allergioilla pysty mitään eineksiä käyttämään).

Mutta koska minun tuloni ovat hurjat kolmisen sataa euroa kuukaudessa (kotihoidon tuki), niin aina ei ole mahdollista ostaa luomua. Silloin katsomme ruuan alkuperämaata. Euroopan ulkopuolella käytetään paljon sellaisia kasvinsuojelu- ja tuholaistorjunta-aineita, jotka ovat kiellettyjä Euroopassa. Osa niistä on aika voimakkaita horminihäiritsijöitä (linkin lisään jahka ehdin.).

Eikä ilman deodoranttia VOI ELÄÄ, joten vähennän kosmetiikkaa sieltä mistä pystyn. Ja käytän luomua aina kun mahdollista. Minulla on kyllä ikävä ihanan tuoksuisia ei-luomu rasvoja, joita hivelin kasvavalle vatsakummulle ensimmäisessä raskaudessa. Nyt levittelen tuoksutonta öljyä ja muistutan itseäni siitä, että tämä on parempi sekä minulle että vauvalle. Joka on minun sylissäni viimeistään ensi helmikuussa.

Se on myös yksi suuri ero. Olen alusta asti pystynyt kuvittelemaan meidän tulevan vauvamme. Pystyn jo näkemään kuinka istun sohvalla imettämässä vauvaa samalla kun Vauhtihirmu istuu toisessa kainalossani. Siinä me sitten joko luemme kirjaa, kokoamme palapelia tai katsomme Muumeja. 

Ja joo-joo, tiedän, että tulee olemaan myös PALJON niitä hetkiä, kun juoksen vauva rinnassa kiinni Vauhtihirmun perässä estämässä häntä tuhoamasta kotia/kiusaamasta koiria/mitä ikinä vilkas kolmevuotias keksiikään. Mutta minä keskityn niihiin rauhallisiin ja positiivisiin mielikuviin, ja otan arjen vastaan sitten sellaisena millaisena se tulee.

Paluu arkeen

Kotiuduimme reissusta jo lauantai iltana, mutta olen vieläkin ihan puhki. Uupumiseen saattaa tietty liittyä se, että olen ollut poimimassa mansikoita (omasta maasta) ja mustikoita (lähimetsästä) nyt kolme päivää. Ja jottei siinä olisi vielä tarpeeksi hommaa, pitäähän ne marjat tietty siivota ja säilöä. Ihana sadonkorjuuaika...

Lomareissu meni todella hyvin. Muumimaailma oli todellinen menestys! Vauhtihirmu rakasti sitä! Hän kävi suukottamassa ja halaamassa Muumipappaa varmaan 20 kertaa (okein, noin 50 kertaa). Aloin jo miettiä, milloin pitää alkaa antaa tippiä, kun poika ottaa koko ajan uusintakierroksen. Saivat Muumimamma ja Niiskuneitikin osansa, mutta Pappa oli kyllä hattuineen ehdoton suosikki kuten kotonakin.

Matka jatkui Turun seudulta Helsinkiin. Siellä Linnanmäki oli pojan näkökulmasta ihan kiva. Hän oli kuitenkin auttamattoman pieni lähes kaikkiin laitteisiin. Ja minä moitin aika korkeita hintoja. Kertalippu oli 6,50, eli jotta poika pääsisi johonkin pikkulaitteeseen, meidän pitäisi maksaa siitä 13 euroa, koska hän on liian pieni menemään yksin. Hhmmm. Eli pari laitetta kustantaisi enemmän kuin yhden aikuisen ja lapsen koko päivän Muumimaailmassa (aikuinen 23 euroa, alle kolmevuotias lapsi ilmaiseksi.).

Korkeasaari oli vielä huonompi valinta meidän puoleltamme. Poika ei mitenkään jaksanut kiinnostua helteessä paikoillaan makaavista eläimistä. Paitsi tiikeristä, joka nukkui aivan aitauksen reunalla! Vauhtihirmu olisi halunnut ottaa kaikkia eläimiä syliinsä, mutta eihän se ollut mahdollista. Sen jälkeen hän olisi halunnut mennä leikkipaikkoihin ja hiekkalinna-alueelle, mutta me yritimme saada hänet katsomaan eläimiä. Tyytymättömyyttähän siitä seurasi. Olimme siis aika paljon leikkialueilla.

Ja kun kerran olimme lähellä Porvoota (ja Brunbergin tehtaanmyymälää), niin pitihän siellä käydä vielä viimeisenä päivänä. Ihana, kaunis lauantai päivä tuli vietettyä siellä. Meidän kotikaupungissamme on samantyyppinen vanha puutaloalue, jonne minä haluisin mielelläni muuttaa. Oli siis ihanaa fiilistellä Porvoon vanhassa osassa, ja käydä joen rannssa uudella puolella juomassa kahvit ja mehut. Ja tietenkin käydä ostoksilla tehtaanmymälässä. Ja sen vieressä olevass ihanassa lelukaupassa.

Sitten lähdettiinkin viikon reissaamisen jälkeen ajamaan kotiin. Edellisen kerran kun ajoimme etelästä kotiin, pojalle iski oksennustauti. (Keskellä talvea on ihana pysähtyä pesemään oksennuksia pojasta, itsestä ja autosta). Tämä matka meni kuitenkin ilman ihmeempiä välikohtauksia. Se meni itse asiassa todella hyvin, nyt kun muistelen koko matkaa. Reissut ovat tulleet helpommiksi sitä mukaa kun pojalle on tullut ikää. Ja minä tiedän mistä puhun, koska me olemme reissanneet pitkiä automatkoja kesät talvet siitä asti kun poika oli 2,5 kuukautta. (Hulluutta on monta lajia.)

Nyt on kuitenkin ihanaa olla kotona! Mies on palannut töihin, joten arki palaa pikku hiljaa tavallisiin uomiinsa. Eikä se haittaa minua ollenkaan. Nyt saan olla rauhassa kotona kasvattamassa vatsaa. Heh. Ja poimimassa loputonta määrää marjoja, tekemässä soseita, hilloja ja mehuja. Välillä olo ei tunnu kovin kaupunkilaiselta, vaikka hyvin lähellä keskustaa asummekin.

Np-ultra, neuvola ja turvalliset viikot

Meillä oli niskapoimu-ultra ennen Ruotsin reissua viikolla 11+1. Siellä oli kaikki hyvin. Sikiö oli ultran mukaan vain 10+5 viikkojen kokoinen, mutta laskettua aikaa ei muutettu, koska ero oli alle viisi päivää. Minulle sopii oikein hyvin näin, koska jos tämä menee yliaikaiseksi, niin "pääsen" käynnistykseen muutaman päivän "aikaisemmin".

Ja kotiin palattuamme olemme jo ehtineet käydä neuvolassakin. Siellä pitkän etsimisen jälkeen neuvolantäti sai sydänäänet kuuluviin. Ehdin varmasti lopetta hengittämisen ennen kuin hän löysi sikiön. Se oli noin viisi senttiä ylempänä kuin mistä hän etsi. Ei siis mikään ihme, että vatsa on kuin lentopallo, kun kohtu on jo noin korkealla verrattuna ensimmäiseen raskauteen. Neuvolantäti totesi vain, että se venyy nyt nopeammin koska se on jo kerran aikaisemmin venynyt. Eli ihan normaali juttu.

Nyt mennään siis jo viikolla 12+4, joten suurin keskenmenon riski on nyt ohi. Ja voin myöntää, että se on rauhoittanut minua suunnattomasti. Niin paljon, että unohdan tasaisin väliajoin olevani raskaana. Unohtamiseen autttaa tietenkin se, että tämä on vielä salaisuus. Sitten kun kaikki ihmiset ympärillä tietävät siitä, niin asiaa on mahdoton unohtaa. Juuri nyt aion siis jatkaa tätä huolettomana elämistä ja pitää salaisuuden pienen piirin omana.

Sinäkin, ystäväni!

Rakkaat lukijat! Ensin pahoittelen blogihiljaisuutta. Olemme olleet vierailulla Lintukodossa, joka Ruotsinakin tunnetaan, joten en ole päässyt päivittelemään kuulumisia. Minulla on uusi puhelinliittymä, joka ei jostain syystä toiminut siellä, joten olen ollut oikeasti lomalla. Ei nettiä, ei tekstiviestejä, ei puheluita. Uudet ja vieraat maisemat, kaupungit ja ihmiset. Rentouttavaa.

Ja sitten kerronkin teille yhden minun elämääni kohdanneista mahtavimmista asioista. Olen yhtä aikaa raskaana kahden parhaan ystäväni kanssa! Me kolme olemme toisistamme tietämättä hankkiutuneet raskaaksi melkein yhtä aikaa. Toisesta vauvauutisesta kuulin jo kolmisen viikkoa sitten. Kyseisellä ystävällä on laskettu aika tasan kolme viikkoa ennen minua. Ja ystävällä, jonka vauvauutisen kuulin tänään, on laskettu aika tasan viisi viikkoa ennen minua. (Selvennyksen vuoksi: nämä kaksi ystävää eivät ole ystäviä keskenään, vaan molemmat ovat minun ystäviäni.)

Ystävä, jolla on laskettu aika kolme viikkoa ennen minua, asuu ikävä kyllä viidensadan kilometrin päässä. Eli emme pääse muodostamaan kolmen koplaa. Mutta ystävä, jolla on laskettu aika viisi viikkoa ennen minua, asuu samassa kaupungissa, ja sattuu myös olemaan Vauhtihirmun kummitäti. Tämä on mahtavaa! Kun odotin Vauhtihirmua, minulla ei ollut yhtään ystävää joka olisi ollut samaan aikaan raskaana. Sain mammaystäviä vasta perhevalmennuksessa viikolla 30.

Mutta nyt minulla on kaksi! Joista toiseen pidän pääasiassa yhteyttä facebookin kautta lähetetyillä romaanin mittaisilla viesteillä (ja tapaan hänet muuten ensi viikolla ihan livenä!). Ja toinen asuu tässä samaisessa pikku kaupungissa. Joten pääsen hänen kanssaa yhdessä vaappumaan kaupungille ja shoppailemaan mammavaatteita ja hypistelemään vauvatavaroita.

Luulen, että raskaana oleminen on ainakin yhdellä tapaa samanlaista kuin armeijassa oleminen. Kaikilla sen kokoneilla riittää yhteistä puhuttavaa, mutta todellinen toveruus syntyy yhtä aikaa yhdessä kokemisesta. Taidan olla liian vanha armeijaan (joten joudun luottamaan Haaveilijan arvioon tässä), mutta kerron teille sitten tässä raskauden edetessä, että millaista on kokea se yhdessä ystävän kanssa.

Juuri nyt uskon, että tästä tulee mahtavaa!

p.s. Ystävä, jonka vauvauutisesta kuulin tänään, oli myös päättänyt pitää asian salaisuutena mahdollisimman pitkään., aivan kuten minäkin. Hän on nyt siis viikolla 17+4, ja hän on kertonut vasta läheisimmille perheenjäsenille. Minä olen kertonut omasta raskaudestani vasta näille kahdelle ystävälle, ja molemmille heti sen jälkeen kun he ovat kertoneet oman uutisensa minulle.

Oire nro 2

Haaveilja on kalastamassa Mikkelinsaarilla, joten minä saan pyörittää taloa yksikseni. Käsite yksin tarkoittaa tässä talossa minua, poikaa ja kahta koiraa. Eli yksinäistä ei ehdi tulla. Viimekertaista lenkkikatastrofia en aio uusia, (yllätys, yllätys kenelläkään ei ole ollut aikaa treenata koira+vaunu-yhdistelmää sataprosenttisen varmaksi) joten koirat saavat ulkoilla tässä meidän pihassamme. Saamme siivota kakat pois sitten myöhemmin.

Mies tulee kotiin jo tänä iltana. Mikä on hyvä, koska lähdemme Ruotsiin keskiviikkona. Ja täältä löytyy PALJON kaikkea tekemistä. Ja ennen reissua meille koittaa vielä yksi raskauden virstanpylväistä. Niskapoimu-ultra. Minä en edes jännitä niskapoimua vaan yleensäkin sitä, onko sikiö hengissä. (Alkiohan muuttui sikiöksi tämän viikon alussa.)

Suurinta keskenmenoriski-aikaa meillä on jäljellä vielä viikko. Riskiaika on ohi kolmannellatoista viikolla, eli 12+0 päivänä voi jo vähän huokaista helpotuksesta. Minulla ei ole aiemmin ollut keskenmenoa, eli sen takia en tuota asiaa pelkää. Satuin kuitenkin lukemaan artikkelin, jota en myt tietenkään löydä, mutta sama asia mainitaan tässäkin artikkelissa. Eli jopa puolet raskauksista päätyy keskenmenoon.

Onneksi törmäsin äsken toiseen artikkeliin, jossa puolestaan sanottiin, että hyvin sujuneiden ensimmäisten viikkojen jälkeen keskenmenon riski olisi vain kaksi prosenttia. Se on jo aika vähän. Mutta yleisesti siis uskotaan, että todetun raskauden keskenmenoriski on 12-15 prosenttia. Tämä luku ei minun mielestäni ole suuri eikä pieni. Jos ja kun se sattuu omalle kohdalle, niin onko prosenteilla mitään väliä?

Mutta siis. Jos sikiö on vielä hengissä (luultavasti hän tietenkin on), niin entäs sitten se niskapoimun turvotus? Mitä ihmettä sitä sitten tekee, jos se tulos antaakin jonkinlaisia epäilyksen aiheita? En tiedä. Ja toivottavasti minun ei koskaan tarvitse tietääkään.

Mutta miksi sitten luulen, että sikiö on vielä hengissä? No, tajusin tuossa eräänä päivänä, että onhan minulla  toinenkin raskauden oire. (Se ensimmäinen oire ei nyt oikeastaan ollutkaan mikään oire, vaan liittyi ihan vain liikaan nesteen nauttimiseen illalla. Sitä nimittäin jatkui vain sen kaksi yötä. Paitsi se, että ei saanut unen päästä kiinni liittyi luultavasti raskauteen.) Eli tämä oire on nyt sitten se oikeasti ensimmäinen kunnon oire. Ruuansulatuksen älytön hidastuminen.

Siis oikeasti. Iltaisin näytän siltä, kuin olisin jo viikolla 18. Olen jättänyt jo pois suolaiset ja todella sokeriset jutut. Ja tietääkseni en syö mitään, joka aiheuttaisi kovaa turvotusta. Eikä tämä pömpötys tunnu olevan pinnalla (kuten turvotus), vaan ihan vain vatsan sisällä. Eikä painoni ole noussut. Mutta siis pitkin päivää syöty ruoka jää kaikki vatsaan pömpöttämään eikä liiku sieltä minnekään. Yön aikana tilanne sitten tasoittuu, ja aamulla näytän ihan vain viikolla 10 olevalta. (Kohtu on nyt kirjojen mukaan greipin kokoinen, joten kyllähän sen greipin pitää jotenkin näkyä.) 

Jotta saan pidettyä tämän asian edes jotenkin salaisena vielä jonkin aikaa, niin nyt on pakko yrittää syödä vähän vähemmän ja helpommin sulavaa ruokaa. Tämä ruoansulatuksen hidastuminen saattaa liittyä osaltaan myös siihen, että olen vähentänyt kahvin juomista entisestään. Nykyään juon kahvia korkeintaan kupillisen päivässä, joinain päivinä en sitäkään. Mutta nyt pitää siis katsoa tarkemmin mitä suuhunsa laittaa.

Sinisiä unelmia

Ei, emme vielä tiedä tulevan vauvan sukupuolta (nyt mennään vasta viikolla 10+2), vaan kyseessä on aivan jotain muuta. Lapseen liittyvää tietenkin, heh.

Mehän asumme omakotitalossa. Ja pitäähän jokaisessa lapsiperheen omakotitalossa tietenkin olla leikkimökki. Ja jos sen leikkimökin rakentaa itse (miehen isä suurimmaksi osaksi), niin saa tehdä juuri sellaisen mökin kuin haluaa. Miesväki meinasi tehdä tylsän perusratkaisun, mutta kun minä pääsin avaamaan suuni, niin sieltä tuli voittamaton ehdotus.

Pojalle oma Muumitalo! Perheemme taitaa olla pahimmanlaatuista Muumifanilajia (kulkeeko se kaikilla suomenruotsalaisilla verissä?), ja se fanius saa näkyä myös arkielämässä. Nyt tuolla takapihalla sitten nököttää kahdeksankulmainen leikkimökki, jota minä olen tänään maalannut kirkkaan siniseksi. Ja voin kertoa, että siitä tulee varmasti kaupungin hienoin leikkimökki! Voin laittaa tänne kuvia todisteeksi kunhan mökki on saatu kokonaan valmiiksi.

Tilannetiedote: sairastamista, vauva, yksi oire

Täällä se nyt sitten on! Loma! Ja kuten kaikki hyvät lomat, se alkoi sairastamisella. Kesäflunssa on nyt kuitenkin selätetty ja ensimmäinen kyläilyreissu on tehty. Heti kun kotiuduimme sieltä (kolme tuntia sitten), mies pakkasi koirat autoon, nappasi vähän ruokaa ja vaatteita mukaansa ja painui mökille.

Eli me vietämme rauhallista koti-iltaa kahdestaan Vauhtihirmun kanssa. Ja poika on vielä hereillä, koska reissun takia hän nukkui tänään kahdet päikkärit. Sitä ei ole tapahtunut varmaan vuoteen. Nyt sitten odotellaan sitä nukkumattia saapuvaksi. Haukotus.

Eilen tapahtui muuten tämän vuoden ihanin asia (okei, muitakin ihania asioita on, kuten minun raskauteni, mutta tämä on yksi ihanimmista). Hyvä ystäväni sai eilen pikkuisen tyttövauvan. Vauvan perätilan vuoksi heille oli päätetty sektiopäivä keskiviikolle, mutta synnytys alkoikin eilen aamulla kotona lapsiveden menolla. Ja viisi tuntia myöhemmin pikkuinen tyttö näki päivänvalon. Sekä äiti että vauva voivat hyvin. Ja isäkin on varmaan kunnossa. 

Kun äiti oli heräämössä, isä sai rauhassa tutustua kenguruhoidossa olevaan tyttöönsä. Aika ainutlaatuista. Yleensähän vauva on aika tiiviisti äidin rinnalla tai kainalossa. (Tai meidän tapauksessamme teholla.) Nyt kuitenkin isä sai heti aluksi tutustua vauvaansa. Nämä uunituoreet äiti ja isä tulevat muuten lähes varmasti olemaan maailman parhaat vanhemmat (ei yhtään paineita heille! Mutta he eivät tiedä minun bloggaavan, joten he eivät voi lukea tätä ennustusta ja ottaa siitä paineita.).

Ja sitten se yksi, ensimmäinen ja ainoa raskauteen liittyvä oire (paitsi ne näppylät viikolla 2-4). Minun pitää nykyään herätä keskellä yötä käymään pissalla. Mikä on muuten ihan OK, koska herään Vauhtihirmun takia jo muutenkin noin 5 kertaa yössä. Ongelma tässä pissalla käymisessä on siinä, että en saa unta sen jälkeen. Herään pissahätään unenpöppörössä, hiippailen vessaan unenpöppörössä, pissaan unenpöppörössä, pesen kädet ja hiippailen takaisin sänkyyn unenpöppörössä. Lasken pääni tyynyn, hengähdän syvään ja BING. Olen aivan hereillä. Tai en aivan hereillä, koska minua väsyttää. Mutta unenpäästä kiinni saaminen on mahdotonta. 

Olen kahtena viime yönä ollut hereillä klo 04-06. Mikä on oikeasti vähän ärsyttävää, kun ei oikeasti tarvitsisi. Eli ei ole vauvaa tai lasta hoidettavana, ketään muuta ei tarvitse yrittää nukuttaa, eikä kenenkään oksennuksia tarvitse pestä pois. Ihan vain minä itse. Ilman unta. Kaksi pitkää tuntia aamuyöstä. Voisihan silloin ehkä keksiä jotain tekemistäkin, mutta pelkään pojan heräävän jos hiippailen alakertaan tekemään jotain. Makoilen siis siinä ja lueskelen kirjaa. Yritän kuitenkin lukea mahdollisimman vähän, jotta en jatka lukemista vielä sen jälkeen kun uni tulisi. Mutta toivotaan siis, että tulevat yöt menevät vähemmällä valvomisella.