Haaveilja on kalastamassa Mikkelinsaarilla, joten minä saan pyörittää taloa yksikseni. Käsite yksin tarkoittaa tässä talossa minua, poikaa ja kahta koiraa. Eli yksinäistä ei ehdi tulla. Viimekertaista lenkkikatastrofia en aio uusia, (yllätys, yllätys kenelläkään ei ole ollut aikaa treenata koira+vaunu-yhdistelmää sataprosenttisen varmaksi) joten koirat saavat ulkoilla tässä meidän pihassamme. Saamme siivota kakat pois sitten myöhemmin.
Mies tulee kotiin jo tänä iltana. Mikä on hyvä, koska lähdemme Ruotsiin keskiviikkona. Ja täältä löytyy PALJON kaikkea tekemistä. Ja ennen reissua meille koittaa vielä yksi raskauden virstanpylväistä. Niskapoimu-ultra. Minä en edes jännitä niskapoimua vaan yleensäkin sitä, onko sikiö hengissä. (Alkiohan muuttui sikiöksi tämän viikon alussa.)
Suurinta keskenmenoriski-aikaa meillä on jäljellä vielä viikko. Riskiaika on ohi kolmannellatoista viikolla, eli 12+0 päivänä voi jo vähän huokaista helpotuksesta. Minulla ei ole aiemmin ollut keskenmenoa, eli sen takia en tuota asiaa pelkää. Satuin kuitenkin lukemaan artikkelin, jota en myt tietenkään löydä, mutta sama asia mainitaan tässäkin artikkelissa. Eli jopa puolet raskauksista päätyy keskenmenoon.
Onneksi törmäsin äsken toiseen artikkeliin, jossa puolestaan sanottiin, että hyvin sujuneiden ensimmäisten viikkojen jälkeen keskenmenon riski olisi vain kaksi prosenttia. Se on jo aika vähän. Mutta yleisesti siis uskotaan, että todetun raskauden keskenmenoriski on 12-15 prosenttia. Tämä luku ei minun mielestäni ole suuri eikä pieni. Jos ja kun se sattuu omalle kohdalle, niin onko prosenteilla mitään väliä?
Mutta siis. Jos sikiö on vielä hengissä (luultavasti hän tietenkin on), niin entäs sitten se niskapoimun turvotus? Mitä ihmettä sitä sitten tekee, jos se tulos antaakin jonkinlaisia epäilyksen aiheita? En tiedä. Ja toivottavasti minun ei koskaan tarvitse tietääkään.
Mutta miksi sitten luulen, että sikiö on vielä hengissä? No, tajusin tuossa eräänä päivänä, että onhan minulla toinenkin raskauden oire. (Se ensimmäinen oire ei nyt oikeastaan ollutkaan mikään oire, vaan liittyi ihan vain liikaan nesteen nauttimiseen illalla. Sitä nimittäin jatkui vain sen kaksi yötä. Paitsi se, että ei saanut unen päästä kiinni liittyi luultavasti raskauteen.) Eli tämä oire on nyt sitten se oikeasti ensimmäinen kunnon oire. Ruuansulatuksen älytön hidastuminen.
Siis oikeasti. Iltaisin näytän siltä, kuin olisin jo viikolla 18. Olen jättänyt jo pois suolaiset ja todella sokeriset jutut. Ja tietääkseni en syö mitään, joka aiheuttaisi kovaa turvotusta. Eikä tämä pömpötys tunnu olevan pinnalla (kuten turvotus), vaan ihan vain vatsan sisällä. Eikä painoni ole noussut. Mutta siis pitkin päivää syöty ruoka jää kaikki vatsaan pömpöttämään eikä liiku sieltä minnekään. Yön aikana tilanne sitten tasoittuu, ja aamulla näytän ihan vain viikolla 10 olevalta. (Kohtu on nyt kirjojen mukaan greipin kokoinen, joten kyllähän sen greipin pitää jotenkin näkyä.)
Jotta saan pidettyä tämän asian edes jotenkin salaisena vielä jonkin aikaa, niin nyt on pakko yrittää syödä vähän vähemmän ja helpommin sulavaa ruokaa. Tämä ruoansulatuksen hidastuminen saattaa liittyä osaltaan myös siihen, että olen vähentänyt kahvin juomista entisestään. Nykyään juon kahvia korkeintaan kupillisen päivässä, joinain päivinä en sitäkään. Mutta nyt pitää siis katsoa tarkemmin mitä suuhunsa laittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti