Ikävä jo nyt

Meidän syksyn suunnitelmamme ovat vielä aivan auki. Onneksi syksyyn on kaksi kokonaista viikkoa! Heh. En vielä tiedä, pääsinkö siihen kouluun johon hain. Joka tapauksessa käyn jotain koulua syksyllä, koska minulla on vielä insinööriopintoni. 

Yritimme miettiä erilaisia vaihtoehtoja siihen, kuinka saamme syksyn toimimaan sillä tavoin, että minä pääsen mahdollisimman usein kouluun. Pyysimme äitiäni muuttamaan meille joka toiseksi viikoksi (miehen aamuvuoroviikoiksi), ja hän lupasi miettiä asiaa. Hän mietti asiaa pari päivää ja sillä aikaa minä ehdin alkaa miettiä, miltä se tuntuisi.

Se iski minuun hirveän lujaa. Minulle tulisi älytön ikävä Vauhtihirmua. Jos olisin poissa joka toinen viikko kuutisen tuntia päivässä ja joka toinen viikko jopa yhdeksän tuntia, minulle tulisi mieletön ikävä. Kun olin töissä viime kesänä, työpäivät venyivät yhdeksän ja puolen tunnin mittaisiksi, mutta silloin en ehtinyt ikävöidä, koska työtahti oli niin kova. Lisäksi sain sen työpaikan niin lyhyellä varoitusajalla, etten ehtinyt paljoa ikävöidä etukäteenkään.

Äitini kuitenkin ilmoitti tänään, että hän ei voi muuttaa meille joka toiseksi viikoksi. (Hän asuu eri kaupungissa, joten muunlainen hoitojärjestely ei toimisi.) Hän on itse sen verran huonossa kunnossa, että hän ei yksinkertaisesti jaksaisi. Epäilin sitä jo kun kysyin asiaa häneltä, mutta kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi. Yrittänyttä ei laiteta.

Nyt siis jatkamme sitä sekametelisoppaa, jota olemme yrittäneet hämmentää viimeiset kaksi vuotta (huonolla menestyksellä). Mutta minkäs teet. Poika ei ole valmis kodin ulkopuoliseen hoitoon, eikä meillä ole rahaa palkata yksityistä hoitajaa kotiin. Eikä meillä ole rahaa siihen, että mies olisi hoitovapaalla ja minä opintotuella (jonkun pitää maksaa talolaina).

Minun ei siis tarvitse olla niin kauaa erossa Vauhtihirmusta (tämä on luultavasti vain jotain raskauden mukanaan tuomaa herkistelyä. Osittain.). Sen sijaan saan yrittää taas taiteilla monella eri nouralla yhtä aikaa. Ja olla samaan aikaan raskaana.

Mies ehdotti (jo itseasiassa ennen kuin äitini kertoi, ettei voi tulla meille), että keskityttäisiin yhteen asiaan kerrallaan. Eli jos nyt hankitaan lapsia, niin kävisin koulut sitten myöhemmin kun nuorinkin lapsista on yli kolmevuotias. Ehdotus on todella hyvä, mutta minua pelottaa siinä kaksi asiaa. Ensinnäkin jos minä opiskelen sen jälkeen kun lapset ovat yli kolmevuotiaita, minun pitää luultavasti sanoutua irti vakituisesta työpaikastani. Ei kovin järkevää nykyisessä tilanteessa. 

Toinen pelko on se, että en jaksaisikaan enää opiskella. Tai että sitten emme enää haluaisi luopua saavutetusta elintasosta. Ja koska opiskelu ja jotku kivat paperit ovat olleet haaveeni niin kauan, pelkään että niistä luopuminen aiheuttaisi katkeruutta. Ja se katkeruus kohdistuisi ainakin minuun itseeni, mieheeni ja mikä kamalinta ehkä myös lapsiimme. Tulisiko minusta sellainen mutsi, joka haikailisi menetettyjen mahdollisuuksien perään ja unohtaisi elää tätä päivää?

 

Tuskin nyt sentään, mutta se olisi aivan varmasti kestoriidanaihe sellaisessa tulevaisuudessa, jossa minulla on vain valkoinen lakki.

Tällä hetkellä kuitenkin lapset ovat etusijalla. Eli se on minun ja miehen hyvinvointi, josta minun koulunkäyntini revitään. Ja ongelma on vähän siinä, että sen toisen lapsen hyvinvointi riippuu aika dramaattisesti siitä, kuinka mamma voi. Kun taas sille toiselle lapselle kelpaa myös isän läsnäolo.

En tiedä onko tämä vain hermoilua ennen koulun alkamista. Tai raskauteen liittyvää hermoilua. Mutta en siltikään juuri nyt tiedä mitä tehdä. Lapsiin keskittyminen olisi ehdottomasti se helpoin vaihtoehto. Ikävä kyllä minulla on harvoin tapana valita helpoin vaihtoehto. Mutta katsotaan mitä syksy tuo tullessan.