Ujo ja arka lapsi

Otsikko viittaa enemmän minuun kuin Vauhtihirmuun (vaikkei tuo Vauhtihirmullekaan aivan vierasta ole). Minä olin ujo ja arka lapsi. Puhuin äitini kanssa tässä yhtenä päivänä ja kyselin jotain päiväunien nukkumisesta ja päiväkodin aloittamisesta ja muista kaksi- ja kolmevuotiaan elämään liittyvistä jutuista. Olin tiennyt ja muistanut, että minun tarha-aloitukseni ei ollut mennyt kovin hyvin, mutta en tiennyt tai muistanut, että se meni TODELLA huonosti.

Onneksi äitini on fiksu ja empaattinen nainen, joten minun tarha-aikani jäi todella lyhyeksi. Tänne sen kummemmin asioita erittelemättä kerron, että minä aloitin tarhassa noin kolme ja puolivuotiaana. Sitä ei kestänyt montaa päivää. Sen jälkeen sain viettää päiväni isäni kanssa, joka ei silloin ollut säännöllisessä päivätyössä.

Noin neljä ja puolivuotiaana aloitin tarhaurani uudestaan. Äitini sai muutaman viikon työjakson, eikä minulla ollut silloin mahdollisuutta olla isäni kanssa kotona. Ne muutamat viikot eivät menneet kovin hyvin. En kuulemma suostunut syömään tarhassa MITÄÄN. En siis edes jälkkäriä, jota oli silloin tarjolla aina ruuan jälkeen. Muutenkin pienelle tytölle se oli aikamoinen koettelemus.

Tietenkin tarhantädit sanoivat äidilleni, että KAIKKI lapset sopeutuvat, joillain se vain kestää vähän kauemmin. Kuten sanottu, äitini on fiksu ja empaattinen ihminen, jonka lisäksi hänellä oli mahdollisuus pitää minua kotihoidossa tuon muutaman viikon työjakson jälkeen. Niin sain sitten jäädä kotiin.

Kun aloitin kerhourani viisi ja puolivuotiaana, äitini oli mukanani kerhossa puoli vuotta. En suostunut jäämään sinne ilman häntä. Siitä huolimatta, että siskoni oli samassa kerhoryhmässä. Se ei rittänyt. Tarvitsin äidin. Puolen vuoden jälkeen äiti sitten sai jättää minut kerhoon ja minä viihdyin hyvin.

Kun olisi pitänyt aloittaa esikoulu, joka olisi pitänyt käydä siinä tarhassa, jossa aloitin kolme ja puolivuotiaana, minä kieltäydyin menemästä sinne. Onneksi meidän kerhoryhmässämme oli toinenkin tyyppi, joka halusi käydä eskarin kerhossa. Niinpä me kaksi saimme tehdä niin.

Ja seuraa suuri yllätys! Koulunaloitus on minun kohdallani sujunut ongelmitta! Odotin kuulemma koko talven koulua innoissani. Paitsi että minulla oli pienenä ärrävika. Kouluun tutustumisen jälkeen olen sanonut äidille, että en mene kouluun jos en osaa ärrää. Tyttönimeni on aika "hauska" jos sen sanoo ärrävikainen, ja minä en halunnut "hauskuuttaa" muita. Äiti sitten neuvolassa pyysi, että pääsisin puheterapiaan. Neuvolasta sanottiin ensin, että koulu hoitaa asian. Äitini kuitenkin kertoi, että tyttö on kieltäytynyt menemästä kouluun, jollei hän osaa sanoa ärrää.

Niin se puheterapia sitten järjestyi ja kesällä ennen koulunaloitusta minä opin ärrän! Joten minä aloitin koulun samaan aikaan muiden ikäisteni kanssa, ja kaikki meni hyvin. Osasin olla koulussa, sain heti ystäviä ja tykkäsin koulutehtävistä.

Mikä tarinan opetus sitten on? Ujoista ja aroista lapsista voi kasvaa rohkeita ja ulospäin suuntautuneita lapsia, nuoria ja aikuisia. Kunhan heidän vain antaa kasvaa ja kehittyä rauhassa. Minä työskentelen esimiesasemassa (siis kun en ole hoitovapaalla) ja tapaan asiakkaita päivittäin (ja olen todella hyvä työssäni!). Monikaan tarhantäti, joka tapasi minut silloin 80-luvulla, ei ehkä uskoisi tätä.

Olen todella iloinen katsontatavasta jonka mukaan lapsia (tai vauvoja) ei tarvitse "karaista" millään tavalla. Kun lapsi saa kehittyä omaan tahtiinsa, hänestä mahdollisuutensa kasvaa onnelliseksi ja tasapainoiseksi aikuiseksi ovat paljon suuremmat, kuin jos hänet olisi laitettu tilanteeseen, johon hän ei ole valmis.

Jotku vauvat aloittavat kodin ulkopuolisessa hoidossa jo alle vuoden ikäisinä. Ja joillakin se aloitus menee hyvin. Jotku eivät ole valmiita siihen vielä nelivuotiainakaan. Toivoisinkin kaikille vanhemmille kykyä kuunnella lastaan. Ja voimaa tehdä arkielämän ratkaisut lapsen edun mukaisesti.

Ja ennen kaikkea toivoisin, että lause: "Kaikki lapset sopeutuvat" unohdettaisiin kokonaan. Koska se ei yksinkertaisesti ole totta. (Paitsi jos sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti henkiinjäämistä. Minun mielestäni kuitenkaan sopeutumisen ja henkiinjäämisen ei tulisi olla synonyymeja.)

p.s. Jos joku nyt ajattelee, että Inssiäiti on joku ihme kotihoidon barrikadilla seisova hippi, joka heittelee kiviä niiden äitien niskaan, jotka vievät lastaan hoitoon, niin olette väärässä. Minun siskontyttöni aloitti kodin ulkopuolisessa hoidossa jo alle vuoden ikäisenä, ja hänellä meni kaikki hyvin. Hoidon aloittamisen onnistunut ajankohta on siis täysin lapsikohtaista. 

p.p.s. Olin ajatellut, että Vauhtihirmu on perinyt ujoutensa ja halunsa "totutella asioihin omaan tahtiinsa" -ominaisuuden isältään. Heh ja hups. Näin aikuisena minä olen ulospäinsuuntautunut ja rohkea sosiaalisissa tilanteissa, kun taas Haaveilija juttelee mieluiten tuttujen ihmisten kanssa, ja kaikenlainen esiintyminen ja julkisesti puhuminen on hänelle jotain sellaista, mitä hän ei yksinkertaisesti tee. Mutta sainpas siis käydä katsomassa peiliin. No ainakin on siis toivoa, että kun Vauhtihirmu saa nyt rauhassa olla kotona, hän on sitten vanhempana rohkeampi uusissa sosiaalisissa tilanteissa.