torstai 24. tammikuuta 2013

Hukkua äitiyteen

Olen silloin tällöin törmännyt sellaiseen ajatukseen kuin äitiyteen hukkumiseen. Tai voisi sitä varmaan kutsua myös eksymiseksi. Tähän äiti-hommaan keskittyy välillä niin täysillä, että sitä aivan unohtaa olleensa joskus myös nainen. Minulle on tainnut käydä näin.
 
Tai en ehkä ole unohtanut olevani nainen (avioelämä toimii oikein hyvin). Joten voisi sanoa, että olen äiti ja nainen, mutta silti vielä on jotain hukassa. Olen nyt ollut äitinä 2 vuotta ja noin 9 kuukautta. Mutta äitiys on ollut mukana jo aiemmin, eli heti siitä asti kun aloi odottaa Vauhtihirmua kesällä 2009.

Se alkaa siis siitä, kun joutuu (tai saa) laittaa jonkun toisen tarpeet omien edelle. Mielestäni se on aika pientä vielä raskausaikana, mutta sieltä se kuitenkin alkaa. Et saa enää juoda tai syödä mitä haluat, vaan tietyt asiat pitää jättää pois jotta vauva voi ja kasvaa hyvin. Sen jälkeen keho alkaa muuttua, toisilla enemmän toisilla vähemmän. Jossain vaiheessa se muutos kuitenkin alkaa rajoittaa liikkumista.

Äidiksi tuleminen tarkoittaa myös oman yksityisyyden menettämistä. Ensinnäkin sisälläsi kasvaa toinen ihminen. Toiseksi ravaat jo raskausaikana neuvolassa harva se viikko. Painoasi, verenpainettasi, hemoglobiiniasi ja pissaasi tutkitaan ja mitataan koko raskauden ajan. Jossain vaiheessa (riippuen kunnasta) myös lääkäri tutkii sinut sisältä ja päältä. Eikä sekään riitä, vaan kohtusi sisälle kurkitaan ultraäänellä ja tulevasta vauvastasi otetaan ensimmäiset valokuvat.

Kaikki tutkimukset ovat tietenkin vapaaehtoisia, mutta ainakin minä osallistuin ja osallistun jokaiseen. Haluan kaiken mahdollisen tiedon vauvani olosta vaikka se tarkoittaisi sitä, että minun yksityisyyteni rajoja venytetään. Tässä toisessa raskaudessa olen tavallisten tutkimusten lisäksi päässyt (joutunut) vielä useampiin tutkimuksiin matalalla sijaitsevan istukan ja runsaiden supistusten takia.

Synnytys on viimeistään se paikka, jossa yksityisyys katoaa täysin. Sen jälkeen mikään yksityisyyteen kajoaminen ei tunnu missään. (On olemassa myös toinen ääripää, eli äidit, jotka eivät siedä mitään tutkimuksia tai vaikkapa julki-imettämistä synnytysrumban jälkeen, mutta se tarina on jonkun toisen kerrottava.) Ja siitä se samalla alkaa. Äitiys. Yhtäkkiä sinun tärkein tehtäväsi on pitää pieni ihminen hengissä ja hyvinvoivana. On aika laittaa omat tarpeet syrjään ihan oikeasti.

Tapoja olla äiti ja hoitaa omaa vauvaansa on miljoonia. Minä kerron siitä yhdestä, eli omasta tavastani. (Tai siis meidän perheemme tavasta, koska en minä yksin tehnyt näitä valintoja.) Esikoinen kasvoi täysimetyksellä. Se rajasi minun vapauttani hurjasti. Poika ei myöskään koskaan oppinut juomaan rintamaitoa pullosta, joten olen ollut hänen käytettävissään ensimmäiset kuusi kuukautta. Päivin ja öin. Lisäksi pojalla oli kymmeniä allergioita, joten jotta pystyimme kasvattamaan hänet täysimetyksellä, minun piti rajoittaa ruokavaliotani hurjasti.

Ja vaikka kuuden kuukauden iässä osa maidosta korvattiin ruualla, ei se lisännyt minun vapauttani kovinkaan paljoa. Poika oli hyvin herkkävatsainen, eikä kipeää lasta voinut jättää muille hoitoon. Paras lohtu oli edelleen mamman rinta. Koulunkäyntiä jatkoin kun Vauhtihirmu oli reilu kahdeksan kuukautta ja töihin menin pojan ollessa vuoden ikäinen. Kaikki ne ajat kun en ollut pojan kanssa kotona, hänen isänsä oli läsnä. Minun työssäkäyntini oli kuitenkin iso pala pojalle, ja hän piti minusta tiukasti kiinni jokaisen minuutin jonka olin kotona.

Sitten tuli syksy ja vaihdoimme miehen kanssa jälleen soppakauhan ja kukkaron lihottajan rooleja. Vauhtihirmu oli iloinen kun mamma oli taas kotona ja minä olin jo niin tottunut siihen, että pieni ihana takiainen oli minussa kiinni, että en kokenut sitä ahdistavaksi. Sen verran rankka tuo minun työssäkäyntikesäni oli, että koko syksy meni oikeastaan siitä toipumiseen. Opintoja ei kertynyt hirveästi, koska jokainen kotoa lähtö oli oma projektinsa.

Haave toisesta lapsesta oli myös alkanut elää jo Vauhtihirmun ollessa puolen vuoden ikäinen. Ja koska kuukautiseni eivät olleet edelleenkään alkaneet, en ikinä tiennyt olenko raskaana vai en. Tein testin silloin tällöin jos aioin juoda siideriä. Pääasiassa kuitenkin elin "saatan olla raskaana" -elämää.

Pojan allergioiden takia tutustuin allergioiden syntyyn ja kehitykseen ja mahdolliseen ehkäisyyn. Tutkin muiden maiden neuvoloiden ohjeita raskaana oleville ja huomasin tehneeni paljon sellaista, mitä raskaana ollessa ei kannattaisi tehdä. Yksi niistä oli esimerkikisi hiusten värjääminen. Kysyin siitä aikoinaan neuvolassa ja minulle sanottiin että saa värjätä, kunhan ei värjää useammin kuin kolmen viikon välein. Sellaista myrkkyä ei kuitenkaan pitäisi kenenkään laittaa ihollensa saati sitten raskaana olevan naisen.

Lopetin siis hiusten värjäämisen. Olin ollut mustatukkainen jo 15 vuotta, joten muutos maantienharmaaseen oli aika suuri. Vähensin myös muun kosmetiikan käyttöä (tiedättehän, että kaikkea sellaista kosmetiikkaa saa myydä, jota ei ole todistettu suoranaisesti vaaralliseksi?). Vaihdoin kosteusvoiteet luomuun ja vähensin meikin määrää. Söin kotona valmistettua luomuruokaa ja pidin muutenkin kehoani temppelinäni. Elin tyytyväistä äitielämää poikani ja mieheni kanssa tässä idyllisessä omakotitalossamme kahden koiramme kanssa.

Nautin tästä äitielämästä monestakin syystä. Yksi niistä on se, että tiedän ettei tämä jatku loputtomiin. Joskus nämä pikkulapsivuodet ovat ohi ja minä muistelen tätä aikaa kaiholla. Näitä vuosia ei oikeasti saa koskaan takaisin.

Alle vuosi sitten (Vauhtihirmun ollessa 1 vuoden ja 10 kuukautta) alkoivat vihdoin ne kuukautiset. Haave toisesta lapsesta alkoi oikeasti olla konkreettinen. Ja parin kuukauden tuskailujen ja odottamisen jälkeen se tapahtui. Olin raskaana toista kertaa elämässäni.

Tällä kertaa minulla oli paljon enemmän tietoa raskauteen liittyvistä asioista, joten olin päättänyt tehdä monta asiaa toisin. Nyt vältin tosiaan turhaa kosmetiikkaa, söin kunnollista ruokaa (Vauhtihirmun odotusaikana elin roskaruualla ja karkilla) ja pidin itseni hyvässä kunnossa. Sitten iskivätkin supistukset ja etinen istukka havaittiin. Jouduin pakkolepoon sohvalle.

Mutta minkäs teet? Halusimme tämän lapsen, joten vaihtoehtoja pakkolevolle ei ollut. Elämä keskittyi siis enemmän ja enemmän kotiin. Seitsämän viikon aikana ainoat paikat joissa kävin olivat neuvola ja sairaala. Sitten sain luvan kävellä autoon ja autosta, joten kävin pojan kanssa avoimessa päiväkodissa. Äärimmäistä äitielämää. Okei, näin minä muutaman kerran ystäviänikin. Mutta koska minä en pystynyt siivota eikä mies ehtinyt, niin en halunnut pyytää ketään meille. Ja kaupungille lähtö oli aina niin iso ja raskas projekti, että en tehnyt sitä montakaan kertaa.

Nyt minulla on ollut katse tiukasti kiinnitettynä siihen aikaan kun tämä mahassa edelleen viihtyvä lapsi on noin kuukauden ikäinen. Sitten minä pääsen kävelylle! Vaunulenkille! Kauppaan! Kaupungille! Ja siitä vielä vähän eteenpäin pääsen jumppaamaan ja juoksemaan. Pääsen tapaamaan ystäviä, joko lasten kanssa tai ilman. Voin lähteä Vauhtihirmun (ja vauvan) kanssa pois kotoa ilman että minun täytyy pelätä sitä että montako kertaa minun pitää nostaa Vauhtihirmu ylös lattialta tai kantaa autoon tai juosta hänen perässään kaupassa tai kaikkea sellaista fyysistä, jota en ole pystynyt tekemään näiden supistusten takia.

Sitten alkaa myös paluu siihen omaan kehoon. Pakkolevon aikana raskauskiloja tuli maltillisesti. Vasta nyt joulun jälkeen vaaka on lakannut olemasta ystäväni. Enää en näe peilissä itseäni vaan näen äidin. Tai siis viimeisillään raskaana olevan naisen. Nyt on kuitenkin enää kaksi viikkoa siihen, että kehon palautuminen omakseni alkaa. Tai no joo, tuleva vauvakin aiotaan kasvattaa täysimetyksellä (mikäli se vain onnistuu), joten ihan omakseni en kehoani vielä saa.

Ja koska meillä on 80 prosentin todennäköisyys saada allerginen lapsi, en saa myöskään valita mitä syön. Tällä hetkellä ruokaan liittyy suurempi vapaus mitä siihen tulee liittymään parin viikon päästä. Se on ehkä yksi syy siihen että kiloja on tullut enemmän kuin olisi tarvinnut. Eli pian saan vapauden liikkua mutta ruokarajoitteet tulevat moninkertaistumaan.

Esikoista imetin vuoden ja yhdentoista kuukauden ikään asti, ja nyt aion tehdä saman jos kaikki menee hyvin. Täyttä vapautta en siis tule saamaan pitkään aikaan. Mutta juuri nyt vapaus liikuttaa omaa kehoaan on niin houkutteleva, että en murehdi tuota ruokavaliota. Ja se rajoitettu ruokavalio on myös aika tehokas keino ravistaa raskauskilot pois.

Toivon myös, että tämä tuleva vauva ei olisi aivan niin suuritarpeinen mitä esikoinen oli. Toivon, että hänet olisi helpompi jättää isänsä tai jonkun muun hoitoon siksi aikaa kun minä käyn jossain. Että hänet saisi ruokittua hörpyttämällä tai juottamalla pullosta rintamaitoa. Mutta jos se ei onnistu niin tiedän myös, että tämä aika ei kestä ikuisesti.

Jossain vaiheessa tämä intensiivinen äitielämä loppuu. Pian minun ei tarvitse miettiä mitä istukan kautta kulkeutuu vauvaan ja jonkin ajan päästä ei tarvitse enää miettiä mitä rintamaidon kautta välittyy. Sitten voin silloin tällöin myrkyttää tätä temppeliä (tähän sopisi todella hyvin virnistävä hymiö) alkoholilla, hiusvärillä ja vaikkapa uudella tatuoinnilla.


Se mistä tämä äärettömän pitkille harhapoluille lähtenyt teksti sai alkunsa, oli yksi valokuva. Valokuvassa oli mustatukkainen, hoikka, kaunis, tatuoitu nuori nainen. Sellainen, mitä minä olin kesällä 2009. Minulle tuli ikävä tuota naista. Tai ei siis sitä suhteellisen itsekeskeistä lapsetonta naista, vaan sitä miltä minä näytin silloin. Näytin itseltäni. Nyt en näytä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti