Nyt on siis menossa raskausviikko 39+2. Ensi maanantaina koittaa laskettu aika. Viime syksynä sohvanpohjalla maatessani en olisi ikinä uskonut meidän kohtaavan tätä päivää. Ja nyt, totta puhuakseni, en millään usko, että vauva olisi vielä edes tulossa...
Synnytystapa-arviossa meille kirjattiin papereihin yliaikaiskontrolli jo viikolla 41+3. Ja sinne me olemme miehen kanssa kovasti menossa. Esikoisen aikaan meillä oli yliaikaiskontrolli viikolla 42+0. Nyt kontrolli on kuitenkin aikaisemmin tuon matalalla sijaitsevan istukan takia.
Tähtäimessä on siis kahden viikon päästä koittava päivä. Tasan kahden viikon päästä siivoan kotia luultavasti ihan hulluna, pakkaan sairaalakassia yhä uudestaan (vaikka se on pakattu jo monen monta viikkoa sitten) ja halailen Vauhtihirmua tuhansia kertoja ja mietin kuinka hän pärjää täällä kotona kun mamma on punnaamassa hänelle pikkusisarusta.
Juuri nyt tuntuu oikein kivalta se ajatus, että sairaalaan saisi lähteä jonakin tiettynä päivänä tiettyyn kellonaikaan. On paljon hankalempaa elää "joko nyt, tänä yönä, ehkä?, pitäisikö soittaa lapsenhoitajalle" kysymysten kanssa kuin tietää, että torstaina kahden viikon päästä saamme mennä sairaalaan ja synnytys käynnistetään.
Kun aloin odottaa tätä pikkuista, en lainkaan toivonut, että synnytys sitten joskus käynnistettäisiin. Haaveilin siitä, että saisimme ajaa synnärille supisten saattelemana. Mies puristaisi rattia rystyset valkoisina ja minä kiroilisin vieressä. Ajattelin, että spontaanista alkanut synnytys sujuisi luonnollisesti ja selviäisin siitä nopeammin, paremmin ja tehokkaammin kuin käynnitetystä synnytyksestä.
Mieleni on kuitenkin muuttunut. Olen saanut olla mukana yhdessä mammaryhmässä ja olen päässyt kurkistamaan muiden tammikuussa laskettua aikaa odottavien äitien raskauksiin ja synnytyksiin. Yksi äideistä synnytti jo marraskuussa, osa joulukuussa ja osa meistä taitaa mennä helmikuulle asti.
Synnytystapa-arviossa meille kirjattiin papereihin yliaikaiskontrolli jo viikolla 41+3. Ja sinne me olemme miehen kanssa kovasti menossa. Esikoisen aikaan meillä oli yliaikaiskontrolli viikolla 42+0. Nyt kontrolli on kuitenkin aikaisemmin tuon matalalla sijaitsevan istukan takia.
Tähtäimessä on siis kahden viikon päästä koittava päivä. Tasan kahden viikon päästä siivoan kotia luultavasti ihan hulluna, pakkaan sairaalakassia yhä uudestaan (vaikka se on pakattu jo monen monta viikkoa sitten) ja halailen Vauhtihirmua tuhansia kertoja ja mietin kuinka hän pärjää täällä kotona kun mamma on punnaamassa hänelle pikkusisarusta.
Juuri nyt tuntuu oikein kivalta se ajatus, että sairaalaan saisi lähteä jonakin tiettynä päivänä tiettyyn kellonaikaan. On paljon hankalempaa elää "joko nyt, tänä yönä, ehkä?, pitäisikö soittaa lapsenhoitajalle" kysymysten kanssa kuin tietää, että torstaina kahden viikon päästä saamme mennä sairaalaan ja synnytys käynnistetään.
Kun aloin odottaa tätä pikkuista, en lainkaan toivonut, että synnytys sitten joskus käynnistettäisiin. Haaveilin siitä, että saisimme ajaa synnärille supisten saattelemana. Mies puristaisi rattia rystyset valkoisina ja minä kiroilisin vieressä. Ajattelin, että spontaanista alkanut synnytys sujuisi luonnollisesti ja selviäisin siitä nopeammin, paremmin ja tehokkaammin kuin käynnitetystä synnytyksestä.
Mieleni on kuitenkin muuttunut. Olen saanut olla mukana yhdessä mammaryhmässä ja olen päässyt kurkistamaan muiden tammikuussa laskettua aikaa odottavien äitien raskauksiin ja synnytyksiin. Yksi äideistä synnytti jo marraskuussa, osa joulukuussa ja osa meistä taitaa mennä helmikuulle asti.
Tässä ryhmässä jokainen raskaus ja synnytys (ne siis, jotka ovat jo tapahtuneet) on ollut erilainen. Eikä eroa voi vetää siihen, että käynnistetty olisi jotenkin hankalampi tai spontaani jotenkin helpompi. Tai että suunnitellusta sektiosta toipuisi huonommin kuin alatiesynnytyksestä. Ryhmässä on ollut aika monta kiireellistä sektiota, jotka ovat siis alkaneet tavallisena spontaanina alatiesynnytyksenä. Näistäkin osa on sujunut paremmin ja osa huonommin. Ja osalla äideistä ja vauvoista toipuminen on ollut nopeampaa ja osalla hitaampaa.
Etukäteen ei voi siis lainkaan tietää tai aavistaa kuinka se tämän kertainen synnytys tulee menemään. Jos olisimme ottaneet vastaan sen sektioajan, meillä olisi jo vauva sylissä. Sektio olisi tehty jonain päivänä viime viikolla. Itse asiassa olisimme jo suurella todennäköisyydellä kotiutuneet pienen nyytin kanssa.
Jäimme kuitenkin odottamaan synnytyksen spontaania käynnistymistä. Teimmekö oikean ratkaisun? Ei hajuakaan. Mutta emme saa sitä ikinä tietäänkään. Miten tahansa tämä synnytys tuleekaan menemään, emme pääse takaisin päin katsomaan sitä toista vaihtoehtoa.
Vaikka siis olemme henkisesti menossa siihen käynnistykseen, niin VOIHAN tämä tietenkin alkaa itsestään ennen sitä. Supistuksia on ollut jo sieltä syksystä asti, ja ne jatkuvat edelleen. Synnytystapa-arviossa kuitenkin todettiin, että kaikki paikat ovat tiukasti kiinni. Avaavia supistuksia ei siis ollut ollut siihen mennessä. Siitähän on toki jo kolme viikkoa, joten kuka tietää? Heh. Tuskinpa kuitenkaan.
Etukäteen ei voi siis lainkaan tietää tai aavistaa kuinka se tämän kertainen synnytys tulee menemään. Jos olisimme ottaneet vastaan sen sektioajan, meillä olisi jo vauva sylissä. Sektio olisi tehty jonain päivänä viime viikolla. Itse asiassa olisimme jo suurella todennäköisyydellä kotiutuneet pienen nyytin kanssa.
Jäimme kuitenkin odottamaan synnytyksen spontaania käynnistymistä. Teimmekö oikean ratkaisun? Ei hajuakaan. Mutta emme saa sitä ikinä tietäänkään. Miten tahansa tämä synnytys tuleekaan menemään, emme pääse takaisin päin katsomaan sitä toista vaihtoehtoa.
Vaikka siis olemme henkisesti menossa siihen käynnistykseen, niin VOIHAN tämä tietenkin alkaa itsestään ennen sitä. Supistuksia on ollut jo sieltä syksystä asti, ja ne jatkuvat edelleen. Synnytystapa-arviossa kuitenkin todettiin, että kaikki paikat ovat tiukasti kiinni. Avaavia supistuksia ei siis ollut ollut siihen mennessä. Siitähän on toki jo kolme viikkoa, joten kuka tietää? Heh. Tuskinpa kuitenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti