Loman odotusta

Haaveilijalla on enää tämä viikko töitä. Sen jälkeen alkaa LOMA! IHANAA! Ohjelmassa on kaikkea kivaa. Ensin miehellä on vuorossa kalastusreissu, mutta sen jälkeen lähdemme kaikki yhdessä meren taakse Ruotsiin sukuloimaan. Asumme täällä läntisellä rannikolla ja lähin laivareitti yli kulkee Vaasasta Uumajaan. Vierailupaikkamme sijaitsee noin sata kilometriä Uumajasta, joten saamme hieman ihailla Höga Kustenia ennen kuin majoitumme aivan sen keskelle saaristoon. Siitä tulee ihanaa!

Sitten kun palaamme Ruotsista, matkailemme vähän täällä kotimaassa. Menemme muun muassa Muumimailmaan! Olen tänä iltana surffaillut Muumimaailman nettisivuilla. Ja voin myöntää, että taidan odottaa sitä reissua tällä hetkellä enemmän kuin Vauhtihirmu. Vauhtihirmu innostuu kyllä joka kerta, kun hänelle puhutaan Muumimaailmasta. En kuitenkaan tiedä, kuinka konkreettista reissun odottaminen on noin pienelle. Eiköhän paras hetki koita sitten siellä paikan päällä. Ja sitten jälkeen päin reissua muisteltaessa.

Ja Turun Saaristo-Muumimaailma seikkaulureissun jälkeen suuntaame kohti Helsinkiä. Siellä saamme yöpyä rakkaan siskoni luona. Helsingin ohjelmaa ei ole vielä kummemmin suunniteltu, mutta ainakin Lintsillä pitää käydä. Eiköhän sieltä lyöty jonkilainen possujuna Vauhtihirmun kokoiselle pikku nassikalle. Helsingistä palattuamme saammekin sitten nauttia lähialueiden kesätarjonnasta ja omasta mökistä. Ihanaa tämä loman odottaminen!

Juhlintaa ja salailua

Juhannus on juhlittu. Ja epäilyistäni huolimatta kaikki meni hyvin. Tai toisaalta, kaikki meni kuten olin epäillytkin. Vauhtihirmu nukkui ensimmäiset kaksi iltaa huonosti, joten olen vatkaillut vaunuja ja tuijotellut merelle. Mikä oli rentouttavaa. Ja juttuseuraa oli, mutta ei liikaa. Suuren osan ajasta olen viettänyt Vauhtihirmun kanssa seikkaillen pitkin saarta.

Ja alkoholiasiatkin menivät kuten epäilinkin. Se osa seurueesta, joka ei pahemmin välitä minusta, ei kysellyt iltaisin perääni. Mutta yksi joka pitää minusta, kyseli, että milloinkas on Haaveilijan vuoro katsoa pojan perään. Vastasin siihen, että olemme puhuneet asiasta jo kotona ja sopineet, että Haaveiljia saa ottaa kun haluaa. Että minulla ei ole erityistä hinkua juoda. Mutta että jos Haaveilija ei halua jonain päivänä ottaa niin sitten minä otan.

Enempää kyselyitä ei tullut. Se taitaa ikävä kyllä tarkoittaa sitä, että tämä asiaa kysynyt henkilö saattoi arvata syyn alkoholittomuuteeni. Mökillä oli paikalla toinenkin henkilö, joka on raskaana. Kaikki muut aikuiset ottivat ruokaviiniä paitsi minä ja tämä toinen raskaana oleva. Mitään vihjailuja ei sen jälkeen kuitenkaan tullut, joten varmaksi en asiaa tiedä.

Haaveilija alkoi kuitenkin jo kysellä, että milloinkas tämä salaisuus paljastetaan. Kotiuduimme mökiltä tänään, jonka jälkeen meille tuli vieraita. Minulta kysyttiin, että kauankos sinulla on vielä vapaata, vuoden verranko? Huomasin sivusilmällä, että Haaveilija reagoi kysymykseen. Minä ennätin kuitenkin kertomaan jo tutuksi tulleet selityset syksystä ja töihin paluusta ja tarhasta. Olen siis oppinut vähän valehtelemaan. Tämä on kuitenkin helppo valhe, koska tämä oli suunnitelmani jo ennen raskautta ja ehdin silloin puhua siitä aika monelle.

Vieraiden lähdettyä kotiin, Haaveilija kysyi, että milloinkas asia kerrotaan. Ja että meidän pitäisi pian alkaa harjoitella Vauhtihirmun yökyläilyjä. Hän ei nimittäin ole vielä koskaan ollut yökylässä kenenkään luona, ja ensi helmikuussa hän joutuu olemaan luultavasti ainakin pari yötä putkeen jonkun toisen hoivissa. Sanoin, että yritetään nyt ainakin siihen np-ultraan asti, mutta mielellään jopa syksyn alkuun asti.

Paljon riippuu siitä, kuinka paljon minä tässä lihoan. Onneksi painoa ei ole nyt vielä raskauden aikana tullut lisää. Eli vaaka näyttää edelleen sen kolme ylimääräistä kiloa, jotka tulivat imettämisen lopettamista seuranneen kuukauden aikana. Nyt pitäisi siis koittaa vähän vähentää herkuttelua, jotta saadaan salaisuus pidettyä. Öh. Tosi hyvä yritys kun äsken söin jättikulhollisen jäätelöä. No, huomenna sitten.

Pieni sydän sykkii

Kyllä! Siellä se on! Näin tänään pienen sydämen sykkivän. Haaveilijakin näki sen! Ja Vauhtihirmu, vaikkei hänelle kerrottu mitä hän katsoo.

Tänään oli siis ensimmäien neuvolakäynti. Ja se oli paras käynti ikinä! Huoleni vaa'alla käymisestä oli turha. Kun neuvolantäti sanoi, että nyt otettais paino, kysyin sopiiko se tehtäväksi kotona. Niin että olisi aina samanlaiset olosuhteet. Sen enempää ei tarvinnut sanoa, kun täti totesi, että tietty sopii.

Ja kaikki meni muutenkin hyvin. Hemoglobiini on hyvä, virtsassa ei ollut bakteereja, verenpaine oli hyvä. Emmekä olleet millään tavalla epäilyttäviä, ja Haaveilijakin sai alkoholitestissä pienimmän pistemäärän. Minun kulutuksellani ei tarvinnut edes tehdä testiä.

Kun olimme käyneet läpi nämä kaikki vaiheet onnellisesti, ja Haaveilija oletti jo meidän olevan valmiita, niin täti ehdotti maailman ihaninta asiaa: "Haluaisitteko, että koitetaan kattoa ultralla?" Mitä? Mahtavaa! Tietenkin! Kuinka? No täti kertoi harjoitelleensa vähän, ja että ei hän osaa mitään kummempaa siitä kuvasta sanoa, mutta että kyllä hän sieltä pikkuisen löytää, jos ei ole aivan takana piilossa.

Ei kun tuumasta toimeen. Täti hakee laitteen toisesta huoneesta, minä käyn tutkimuspöydälle makaamaan ja nostan paitaa ja lasken housuja. Sieltä löytyy sitten pieni musta läntti, joka on kohtu ja sen sisältä pieni haaleampi laikku, joka on alkio. Ja siinä alkion keskellä sykkii pienen pieni sydän. Ette voi uskoa sitä tunnetta.

Kun aivan yllättäin pääseekin varmistumaan raskaudesta, vaikka luuli sen päivän koittavan vasta monen viikon päästä. Ja näkee tulevan vauvansa sydämen sykkeen ensimmäistä kertaa. Aivan pienen pienenä värinänä siinä ruudulla. Ja on mies ja poika siinä vierellä. Hekin näkevät sen saman.

En ollut ajatellut mennä varhaisultraan, mutta pääsin sinne silti. Tai siis tänäänhän alkiota ei tutkittu millään tavoin, mutta se mitä olisin hakenut varhaisultrasta, selvisi minulle tänään. Siellä sykkii pieni sydän. Tämä päivä jää elämään meidän perheemme historiaa.

Tänään neuvolaan

Ensimmäinen neuvolakäynti on tänään. Vauhtihirmua odotellessa tämä oli älyttömän jännittävä tapahtuma. Nyt odottelen aika rauhallisin mielin. Ensimmäisellä kerralla neuvolasta saa kasan esitteitä, verenpaine mitataan ja sitten taidettiin pissata purkkiin. Ja onhan sen äitiyskortin saaminen aika juhlallista.

Ja niin. Pitäisi siellä käydä vaa'allakin. Olen kuitenkin päättänyt, että en aio käydä neuvolan vaa'alla, vaan punnitsen itseni kyseisen päivän aamuna omalla vaa'alla. Toivotaan, että se sopii myös neuvolan tädille. Syy, miksi haluan käydä mieluummin kotivaa'alla on se, että inhoan kun minua "kytätään", ja tämä punnitseminen on ainoa niistä mittauksista ja tutkimuksista, jonka voin hoitaa kotona.

Toinen syy on se, että minun painoni heittelee päivän mittaan jopa kahdella kilolla. Eli riippuen siitä, olisiko neuvola-aika aamulla vai illalla, niin vaaka näyttää aivan eriä. Eli jos sitä painonkehitystä halutaan oikeasti seurata, niin luotettavimman tuloksen saa, kun punnitsen itseni aina samalla tavalla, ensimmäiseksi aamulla.

Ja on vielä kolmaskin syy. Ne jo valmiiksi kertyneet kolme kiloa. Ne harmittavat niin älyttömästi, että en halua tuijottaa sitä lukua vieraiden edessä. Vaikka aion kertoa neuvolaan tasan tarkkaan oikean luvun, en halua tuijottaa sitä oikeaa lukua julkisesti. Ehkä vähän lapsellista, mutta myönnän olevani välillä lapsellinen.

En ole vielä kolmeakymmentäkään, joten kyllä tässä hyvin voi olla vähän lapsellinen. Mutta palataan asiaan neuvolakäynnin jälkeen.

Rentoutunut lomailija

Jälleen kerran mökillä oleminen teki hyvää. Ajatukset rauhoittuivat hiljaisessa saaristossa, hyvässä seurassa. Kyseessä on siis Haaveilijan isän mökki. Välillä olemme siellä yksin ja välillä tupa on täynnä. Tällä kertaa meidän lisäksemme siellä oli neljä aikuista, mikä oli todella mukavaa. Juttuseuraa löytyi ja sen lisäksi oli auttavia käsiä Vauhtihirmun kanssa.

Aiemmin mökki edusti minulle paikkaa, jonne mennään grillaamaan, heittämään tikkaa, pelaamaan korttia, istuskelemaan laiturilla, lukemaan kirjaa. Ja ennen kaikkea juomaan. Pääosassa olivat aina joko hyvä seura ja juominen tai sitten hyvä ruoka  ja juominen. (Vähän turhan kärjistetysti sanottu, koska kyllähän sinne on myön menty ihan vain olemaan. Mutta kyllä siihen olemiseen yleensä viimeistään illalla kuului siideri tai pari. Minulla ei ole tainnut kertaakaan olla krapulaa mökillä, mutta kyllä siellä on monesti aloitettu tissuttelu jo lounalla.)

Nyt kun sitten olen sattuneesta syystä holittomalla linjalla, niin mökillä oleminenkin on vähän erilaista. Aika ihanaa. Ostin kaupasta etukäteen mukaan pari luomulimonadia. Siltä varalta, että minäkin haluaisin jotain kuplivaa. (Ja vielä en halua juoda julkisesti alkoholitonta siideriä, koska se oikeasti huutaa raskautta.) Ja ne limsat riittivät! En kertaakaan edes haaveillut siideristä.

Vauhtihirmua odottaessani haaveilin usein siideristä. Ja silloin ei ollut edes kesä! Tai siis tein positiivisen raskaustestin heinäkuun viimeinen päivä, joten kesää oli se kuukausi jäljellä. Silloin olin toki ennen raskautta käyttänyt paljon enemmän alkoholia, kuin ennen tätä uutta raskautta, joten elämäntapamuutos oli paljon isompi. Mutta voi siis sitä kidutusta, kun muut grillailivat ja joivat! Minä vain grillailin ja söin karkkia. (Hhmm. Mistähän ne raskauskilot tulivatkaan?)

Mutta tänä viikonloppuna minua ei harmittanut lainkaan. Istuin myöhään yöhön asti muiden kanssa kun Vauhtihirmu nukkui vaunuissa mökin toisessa päässä. Kaikille muille maistuivat viinit ja juustot, mutta minä join luomulimonadiani ja söin karkkeja tyytyväisenä. Vauhtihirmu nukkui levottomasti, joten olen käynyt vatkaamassa vaunuja noin miljoona kertaa, mutta sekään ei minua haitannut.

Olen siis tainnut onnistua aivopesemään itseni. Siis onnelliseksi ja positiiviseksi. O-ou. Ei kun siis hyvä!

Ja ensi viikolla on juhannus. Se tarkoittaa sitä, että lähdemme mökille torstaina ja palaamme kaupunkiin sunnuntai-iltana tai maanantaiaamuna. Ja juhannuksenä mökillä taitaa olla kaikki tuvat täynnä, eli juttuseuraa riittää. Toivottavasti sitä ei kuitenkaan ole liikaa. No, minulla on ainakin hyvä syy vetäytyä illalla omiin oloihini. Heti kun Vauhtihirmu haluaa mennä yöunille, minä voin vetäytyä sänkyyn lueskelemaan. Tai jos hän on levottomalla tuulella, saan vatkata vaunuja ja tuijotella merelle.

Mutta entäs se syy kieltäytyä alkoholista (lähinnä ruokaviinistä)? Tänä viikonloppuna selittelin asiaa ensimmäisenä päivänä sillä, että Haaveilija oli jo ehtinyt korkata, ja että meillä on sellainen periaate, että jos toinen ottaa, toinen ei ota. (Tällaista periaatetta ei ollut ennen raskautta, vaan saatoin juoda puolikkaan siiderin ruuan kanssa vaikka Haaveillija joi pari lasia viiniä.) Toisena päivänä selittelin asiaa sillä, että mökki on vähän niinkuin Haavelijan oma paikka. Että hänellä on siellä etuoikeus. Että minä otan sitten kun mennään johonkin minun paikkaani.

Mutta juhannus kestää neljä päivää. Toivottavasti tekosyyni eivät lopu kesken. Ja kyllä: tiedän, että alkoholittomuutta ei pitäisi tarvita selitellä. Mutta koska kaikki ovat tottuneet siihen, että minäkin otan, niin heti näin kesän alussa alkanut raskaus on sen takia vähän hankala. En voi ottaa edes sillöin tällöin pohjustaakseni tulevaa alkoholittomuutta.

Mutta jälleen voin tietenkin käyttää lasta tekosyynä: "No kun se nukkuu niin levottomasti, että en viitsi ottaa kun joudun kuitenkin heti juoksemaan sinne." ja "En viitsi ottaa enää näin myöhään illalla, kun poika nukkuu minun kainalossani, joten en halua ottaa ollenkaan alkoholia." ja niin edelleen. Sitten toki joku voi alkaa sanoa, että eikös tänään olisi Haaveilijan vuoro katsoa Vauhtihirmun perään? Niin. Tätä tuskin kuitenkaan kukaan kysyy, koska toisin kuin tänä viikonloppuna, Juhannuksena mökki tulee olemaan täynnä henkilöitä, jotka eivät pahemmin pidä minusta. Eli he ovat luultavasti vain iloisia, jos minua ei näy enää seitsämän jälkeen illalla.

Ajatukset solmussa

Aahh. Ihanaa. Pian on vihdoin perjantai. Voi kuinka tämä viikko onkaan tuntunut pitkältä. Lähdemme huomenna mökille, mikä on ihanaa, koska tämä kaupunki on alkanut jotenkin ahdistaa. Koko ajan on hirveästi tekemistä, mutta mitään ei ehdi tehdä valmiiksi, kun yksi pieni poika ei syö, ei nuku eikä ole tyytyväinen missään.

Toivotaan siis, että pieni maisemanvaihdos tekee hyvää. Ainakin mökillä on aikaa olla pojan kanssa. Täällä kaupungissa tulee koko ajan tehtyä jotain. Oli tekeminen sitten leikkimistä tai omia puuhia, niin se on koko ajan jonkin tekemistä. Mökillä on helpompi vain olla. Ja mökillä saattaa olla muutama tyyppi minun lisäkseni, joten lastenvahtivuoroja voi jakaa jonkun toisenkin kuin vain itsensä kanssa. 

Ehkä voin jopa istua hetken yksikseni ja lukea kirjaa tai vain tuijotella merelle. 

Vielä ei ole ilmaantunut mitään raskausoireita. Ehkä tämä "halu olla hetki omissa ajatuksissaan" on vähän raskauteen liittyvää. Saan kuitenkin tällaisia kausia muulloinkin. Monesti silloin kun ihmissuhteet ovat solmussa. Ja juuri nyt ne ovat yhtä paljon solmussa kuin aina ennenkin, mutta jostain syystä ajattelen niitä enemmän nyt kuin aiemmin.

Jos saa lomaa kaupungista, niin saako sitä myös omista ajatuksistaan? No, mökillä nekin monesti selkiytyvät.

Ujo ja arka lapsi

Otsikko viittaa enemmän minuun kuin Vauhtihirmuun (vaikkei tuo Vauhtihirmullekaan aivan vierasta ole). Minä olin ujo ja arka lapsi. Puhuin äitini kanssa tässä yhtenä päivänä ja kyselin jotain päiväunien nukkumisesta ja päiväkodin aloittamisesta ja muista kaksi- ja kolmevuotiaan elämään liittyvistä jutuista. Olin tiennyt ja muistanut, että minun tarha-aloitukseni ei ollut mennyt kovin hyvin, mutta en tiennyt tai muistanut, että se meni TODELLA huonosti.

Onneksi äitini on fiksu ja empaattinen nainen, joten minun tarha-aikani jäi todella lyhyeksi. Tänne sen kummemmin asioita erittelemättä kerron, että minä aloitin tarhassa noin kolme ja puolivuotiaana. Sitä ei kestänyt montaa päivää. Sen jälkeen sain viettää päiväni isäni kanssa, joka ei silloin ollut säännöllisessä päivätyössä.

Noin neljä ja puolivuotiaana aloitin tarhaurani uudestaan. Äitini sai muutaman viikon työjakson, eikä minulla ollut silloin mahdollisuutta olla isäni kanssa kotona. Ne muutamat viikot eivät menneet kovin hyvin. En kuulemma suostunut syömään tarhassa MITÄÄN. En siis edes jälkkäriä, jota oli silloin tarjolla aina ruuan jälkeen. Muutenkin pienelle tytölle se oli aikamoinen koettelemus.

Tietenkin tarhantädit sanoivat äidilleni, että KAIKKI lapset sopeutuvat, joillain se vain kestää vähän kauemmin. Kuten sanottu, äitini on fiksu ja empaattinen ihminen, jonka lisäksi hänellä oli mahdollisuus pitää minua kotihoidossa tuon muutaman viikon työjakson jälkeen. Niin sain sitten jäädä kotiin.

Kun aloitin kerhourani viisi ja puolivuotiaana, äitini oli mukanani kerhossa puoli vuotta. En suostunut jäämään sinne ilman häntä. Siitä huolimatta, että siskoni oli samassa kerhoryhmässä. Se ei rittänyt. Tarvitsin äidin. Puolen vuoden jälkeen äiti sitten sai jättää minut kerhoon ja minä viihdyin hyvin.

Kun olisi pitänyt aloittaa esikoulu, joka olisi pitänyt käydä siinä tarhassa, jossa aloitin kolme ja puolivuotiaana, minä kieltäydyin menemästä sinne. Onneksi meidän kerhoryhmässämme oli toinenkin tyyppi, joka halusi käydä eskarin kerhossa. Niinpä me kaksi saimme tehdä niin.

Ja seuraa suuri yllätys! Koulunaloitus on minun kohdallani sujunut ongelmitta! Odotin kuulemma koko talven koulua innoissani. Paitsi että minulla oli pienenä ärrävika. Kouluun tutustumisen jälkeen olen sanonut äidille, että en mene kouluun jos en osaa ärrää. Tyttönimeni on aika "hauska" jos sen sanoo ärrävikainen, ja minä en halunnut "hauskuuttaa" muita. Äiti sitten neuvolassa pyysi, että pääsisin puheterapiaan. Neuvolasta sanottiin ensin, että koulu hoitaa asian. Äitini kuitenkin kertoi, että tyttö on kieltäytynyt menemästä kouluun, jollei hän osaa sanoa ärrää.

Niin se puheterapia sitten järjestyi ja kesällä ennen koulunaloitusta minä opin ärrän! Joten minä aloitin koulun samaan aikaan muiden ikäisteni kanssa, ja kaikki meni hyvin. Osasin olla koulussa, sain heti ystäviä ja tykkäsin koulutehtävistä.

Mikä tarinan opetus sitten on? Ujoista ja aroista lapsista voi kasvaa rohkeita ja ulospäin suuntautuneita lapsia, nuoria ja aikuisia. Kunhan heidän vain antaa kasvaa ja kehittyä rauhassa. Minä työskentelen esimiesasemassa (siis kun en ole hoitovapaalla) ja tapaan asiakkaita päivittäin (ja olen todella hyvä työssäni!). Monikaan tarhantäti, joka tapasi minut silloin 80-luvulla, ei ehkä uskoisi tätä.

Olen todella iloinen katsontatavasta jonka mukaan lapsia (tai vauvoja) ei tarvitse "karaista" millään tavalla. Kun lapsi saa kehittyä omaan tahtiinsa, hänestä mahdollisuutensa kasvaa onnelliseksi ja tasapainoiseksi aikuiseksi ovat paljon suuremmat, kuin jos hänet olisi laitettu tilanteeseen, johon hän ei ole valmis.

Jotku vauvat aloittavat kodin ulkopuolisessa hoidossa jo alle vuoden ikäisinä. Ja joillakin se aloitus menee hyvin. Jotku eivät ole valmiita siihen vielä nelivuotiainakaan. Toivoisinkin kaikille vanhemmille kykyä kuunnella lastaan. Ja voimaa tehdä arkielämän ratkaisut lapsen edun mukaisesti.

Ja ennen kaikkea toivoisin, että lause: "Kaikki lapset sopeutuvat" unohdettaisiin kokonaan. Koska se ei yksinkertaisesti ole totta. (Paitsi jos sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti henkiinjäämistä. Minun mielestäni kuitenkaan sopeutumisen ja henkiinjäämisen ei tulisi olla synonyymeja.)

p.s. Jos joku nyt ajattelee, että Inssiäiti on joku ihme kotihoidon barrikadilla seisova hippi, joka heittelee kiviä niiden äitien niskaan, jotka vievät lastaan hoitoon, niin olette väärässä. Minun siskontyttöni aloitti kodin ulkopuolisessa hoidossa jo alle vuoden ikäisenä, ja hänellä meni kaikki hyvin. Hoidon aloittamisen onnistunut ajankohta on siis täysin lapsikohtaista. 

p.p.s. Olin ajatellut, että Vauhtihirmu on perinyt ujoutensa ja halunsa "totutella asioihin omaan tahtiinsa" -ominaisuuden isältään. Heh ja hups. Näin aikuisena minä olen ulospäinsuuntautunut ja rohkea sosiaalisissa tilanteissa, kun taas Haaveilija juttelee mieluiten tuttujen ihmisten kanssa, ja kaikenlainen esiintyminen ja julkisesti puhuminen on hänelle jotain sellaista, mitä hän ei yksinkertaisesti tee. Mutta sainpas siis käydä katsomassa peiliin. No ainakin on siis toivoa, että kun Vauhtihirmu saa nyt rauhassa olla kotona, hän on sitten vanhempana rohkeampi uusissa sosiaalisissa tilanteissa.

Annetaan kaksi koiraa?

Kirjoitettu perjantaina 8.6.

Mies on reissussa, joten koirien lenkittäminen on minun hommaani tämän viikonlopun. Ensimmäinen lenkki meni aika lailla penkin alle.

Miehen käsitys koirien hyvästä lenkkikäyttäytymisestä on valovuosien päässä minun käsityksistäni. Toisin sanoen häntä ei suuremmin haittaa se, että koirat vetävät remmissä. Ja tekevät syöksyjä kiinnostavien hajujen ja eläinten perään. Hän saa helposti pidettyä koirat aisoissa ensinnäkin koska hän on minua isompi ja toiseksi hän ei työnnä lastenvaunuja toisella kädellä.

Tämä koirien käytös on ollut meillä vakituisena riidan aiheena koko yhdessäolomme ajan. Haaveilijan mielestä olisi todella kivaa, että meillä olisi hyvin koulutetut ja tottelevaiset koirat. Hän ei vain jaksa tehdä mitään sen eteen. Minä puolestani teen koirille aina välillä käytöskoulutusjaksoja, joiden jälkeen mieskin saa lenkitettyä ne ilman remmissä vetämistä. Mutta sitten hän taas lipsuu, ja homma on pian entisellään.

Olen niin kyllästynyt hänen lepsuiluunsa, että olen monesti sanonut kieltäytyväni ulkoiluttamasta remmissä vetäviä koiria. Eli hän on hoitanut homman viime ajat itse. Mutta nyt hän lähti reissuun, ja minä lupasin hoitaa koirat. Hän on aika usein reissussa, ja yleensä aina minä hoidan koirat ja käyn niiden kanssa vaunulenkeillä.

Seniori on jo niin vanha, että hänen kanssaan ei nykyään tule kummemmin ongelmia. Mutta tuo Juniori. Yhden lenkin saldo: Minä kaaduin kaksi kertaa (olin laittanut sileäpohjaiset kengät, jotka eivät pitäneet yhtään kun koira vähän nykäisi), vaunut kippasivat taaksepäin puoleen väliin kerran (poika nukkui, eikä edes herännyt), kaksi kissaa jäivät kettuilemaan meille keskelle tietä eivätkä lähteneet millään pois (sain raahata rimpuilevan koiran pois), yksi seisonta jollekin metsäneläimelle (koko seisontaa minä en edes huomannut, koska laitoin juuri silloin vaunuista ylös noussutta Vauhtihirmua uudelleen makaamaan. Kun olin saanut hänet alas, löysäsin koiran remmiä ennen kuin katsoin sitä, jolloin se tulkitsi eleeni luvaksi jousta saaliin perään. Mukava nytkähdys siitä sitten seurasi.), ja lisäksi hölkkäsin puolisen kilometriä, vaikka olin ajatellut jättää sen pois nyt raskausaikana.

Lopputulos: Kun olimme palanneet kotiin minun vatsaani sattui. Sinne kohdun alueelle. No, poika nukkui niin ajattelin saavani levätä hetken. Hah hah hah. Hän nukkui vartin ja on vieläkin hereillä. Kolme ja puoli tuntia myöhemmin. Ja olen yrittänyt saada häntä nukkumaan, mutta ei kun ei. En tiedä onko hän kipeä jostain vai ihmetteleekö missä Haaveilija on.

Kirjoitin tämän jutun jo perjantaina illalla, mutta se jäi julkaisematta, koska Vauhtihirmu ei nukahtanut missään vaiheessa. Tai siis hän nukahti kello 2 aamulla. Ja siinä vaiheessa minäkin nukahdin.

Lauantai aamun aamulenkit sain tehdä ilman vaunuja, koska Haaveilija oli kotona hetken ennen kuin lähti seuraavaa reissuun. Lenkit eivät menneet hirveän hyvin. Nyt oli tietty helpompi kouluttaa koiraa, kun ei ollut vaunuja mukana. Mutta metsä on niin täynnä tuoksuja, että energistä, suhteellisen huonosti (minun mielestäni) koulutettua koiraa joka on varustettu metsästysvietillä, on aika "hauska" hallittava.

Haaveilija tarjoitui hommaamaan koirille toisen hoitopaikan loppu viikonlopuksi. Sanoin, että ei me nyt viedä koiria hoitoon sen takia, että niitä ei kouluttamattomuuden takia ole helppo hallita. No sitten hän sanoi, että älä lenkitä koiria nyt illalla vaan päästä ne vaan tarpeilleen pihalle. (Teemme aina välillä niin, jos Haaveilija on myöhään pois tai koko päivän jossain.) Lupasin ajatella asiaa.

Liekö sitten se pohjalainen peräänantamattomuus (tai typeryys!) kun päätin lähteä lenkille niiden kanssa lauantai iltana. Yllätys, yllätys lenkki Juniorin kanssa meni täysin ilman ongelmia! Sitten lähdettiin lenkille Seniorin kanssa. Seniori on lempeä iäkäs koira, joka pitää kaikista ihmisistä ja muista korista. Paitsi yhdestä ainoasta koirasta. Arvatkaapas kuka kaikista maailman koirista tuli meitä vastaan? Isäntäsä kanssa polkupyörälenkillä? Jep.

Minä näin heidät ennen kuin he näkivät minut. Parkkeerasin vaunut, ja Seniori oli jo siinä vaiheessa mennyt maahan makaamaan. En saanut kiskottua sitä siitä ylös ennen kuin koira ja isäntä olivat jo kohdalla, joten yritin sitten pitää sitä alhaalla. No se ponkaisi siitä ylös, minä pidin kaulapannasta kiinni, joten se jää haukkumaan siihen minun jalkani viereen. Toinenkin koira alkaa haukkua, mutta he pääsevät ohi.

Sitten jostain ihmeen syystä se idiootti isäntä pysähtyy noin 5 metriä meidän taaksemme! Ja jää seisomaan siihen! Vaikka näkee, että minulla on vaunut mukanani, että minä en voi lähteä liikkeelle ennen kuin voin irrottaa toisen käden koirasta, jotta voin sillä kädellä lykätä vaunuja. Vaunut seisovat siis parkkeerattuina meidän takanamme.

Kun alan sanomaan sille koiranomistajalle, että viitsisikö hän jatkaa matkaa, että minäkin pääsen jatkamaan, niin jotain tapahtuu. Liekö Vauhtihirmu sitten yrittänyt nousta seisomaan vaunuissa, en tiedä, mutta jollain ihmeen tavalla vaunut kippaavan ojaan! Minä ja Seniori olemme siis metrin päässä vaunuista, joten me emme ole niitä voineet pukata. Minä ryntään pelastamaan huutavaa (onneksi huusi) poikaa ojan reunalta kaatuneista vaunuista. Ilmeisesti päästään jossain vaiheessa koiran irti, koska tarvitsen molemmat kädet saadakseni pojan pois ja vaunut pystyyn. 

Poika jatkaa järkyttyneenä huutamista sylissäni, mutta näyttää haavoittumattomalta. Sen jälkeen juoksen pelastamaan sitä toista koiraa. Seniori ja se toinen koira juoksevat ympäri miehen polkupyörää. Mies vetää koiraansa hihnasta ylös (hmm) ja yrittää potkia Senioria pois (hmmm). Huudan Seniorille, joka pysähtyy heti, ja otan hänet kiinni. Jatkan pojan hyssyttelyä sylissä ja siirryn koko konkkaronkan kanssa takaisin vaunuille.

Ja se idiootti mies jää vielä seisomaan siihen! Seniori ei yritä vetää mihinkään, mutta alkaa uudestaan haukkua, koska se toinen koira jää siihen kökkimään ja haukkumaan. Minä huudan koiralle että on hiljaa samalla kun yritän joka toiseessa lauseessa rauhoitella poikaa. Tilanne rauhoittuu vasta kun se idiootti tajuaa jatkaa matkaa. Koira lopettaa haukkumisen ja poika lopettaa parkumisen heti.

Poika sitten takaisin vaunuihin ja jatkamme matkaa kotia kohti. Koiran panta oli kuitenkin jotenkin löystynyt välikohtauksessa, joten se tietty irtosi. Onneksi Seniori on kuitenkin tottelevainen, joten sain hänet nopeasti kiinni. Yksi  pyöräilijä ehti mennä meidän ohi, minkä aikana en viitsinyt alkaa huudella koiraa, jotta kukaan ei huomaa, että se on irti. Mutta koska Seniori tosiaan rakastaa muita ihmisiä, eikä välitä heistä lenkillä, niin siinä ei ollut mitään ongelmaa.

Se on tuo yksi koira, jota Seniori vihaa, ja se toinen koira vihaa yhtä paljon takaisin.  Ja me olemme asuneet heidän naapureinaan jo kuusi vuotta, joten se idiootti mies myös tietää tämän. Eli miksi hän jäi siihen, vaikka näki, että minulla oli kädet täynnä? Oliko niin hauskaa jäädä katsomaan, miten hankalaksi tilanne kehittyy? En tiedä, kävikö sille toiselle koiralle (tai miehelle) mitään, mutta tuskin, koska he jatkoivat matkaa pyöräillen. 

Vauhtihirmu oli vähän järkyttynyt loppuillan, ja välillä näytti otsaansa, ja sanoi pipi. Onneksi pää oli kuitenkin kolahtanut pehmeään nurmikkoon eikä asfalttiin, joten otsassa ei näkynyt mitään (hän oli siis vaunuissa istuma-asennossa, ja vaunut kaatuivat viistoon eteenpäin. Ne ovat kolmipyöräiset juoksuyhdistelmävaunut, joten ne eivät suoraan eteenpäin pääse kaatumaan, mikä oli todella hyvä tässä tilanteessa. Toisaalta nelipyöräiset eivät olisi ehkä päässeet kaatumaan. Nämä vaunut eivät ole koskaan ennen kaatuneet, joten en todellakaan tiedä, mitä nyt tapahtui.)

Poika nukahti kuitenkin jo yhdeltätoista ja nukkui hyvin. Aamulla hän vielä muisti tapahtuneen, mutta tuli kuitenkin normaalisti vaunuihin  kun lähdimme puistoon. Tänä aamuna koirat kuitenkin kävivät vain tuossa pihalla. Haaveilija saa lenkittää ne kun tulee kotiin.

Mutta mikä siis meni pieleen tällä kertaa? Haaveilija on kuitenkin usein poissa, jolloin me käymme vaunulenkeillä koirien kanssa. No nyt oli huonoa tuuria ja minun typeryyttäni. Ensimmäiselle lenkille minun olisi pitänyt laittaa oikeat lenkkikengät, niin en olisi kaatunut. Ja minun ei todellakaan olisi pitänyt alkaa "lenkittää" koiraa, vaan vain käydä vähän kävelyllä. 

Ja lauantaina Seniorin kanssa minun olisi pitänyt kääntyä ympäri ja lähteä juoksemaan heti kun huomasin naapurin koiran tulevan. En vain voinut kuvitella, että joku on niin tyhmä, että pysähtyy siihen viiden metrin päähän! Muutenhan ohitus olisi mennyt hyvin.

Ja kyllä nuo koirat minun mielestäni pitää opettaa kävelemään remmissä (minun standardieni mukaan) hyvin. Koska muuten ne ovat tottelevaisia: metsässä vapaana juostessaan tulevat heti kutsuttaessa luokse ja antavat kytkeä itsensä, tulevat muutenkin luokse kun käsketään, istuvat ja niin edelleen. Se on tuo remmikäyttäytyminen, johon Haaveilija ei ole panostanut yhtään (koska hänen ei ole tarvinnut). Tämä oli ensimmäinen kerta kun oli tällaisia läheltä piti tilanteita, ja toinen koira on jo kahdeksan ja toinen kaksi ja puoli.

Eli ehkä en annakaan koiria pois vaan lähetän heidät Haaveilijan kanssa jonnekin koulutuskurssille. Kyllä ne niin ihania ovat! Vaikka välillä vähän villejä. Aivan kuten kaikki tässä perheessä!

Kuntoilua

Kyllä se on mukavaa kun lapsi pitää huolta äitinsä kunnon kohenemisesta!

Kun lähdin jumppaan ennen seitsämää, vannotin Haaveilijalle, että Vauhtihirmun pitää olla nukkumassa kun minä palaan kotiin ennen yhdeksää. Sain puhelun puoli yhdeksältä, että koirien on nyt PAKKO päästä pissalle, ja että Vauhtihirmu ei todellakaan nuku. Mies oli kuulemma käynyt 40 minuutin vaunulenkillä, mutta poika ei ollut nukahtanut. Eikä mies ollut huomannut ottaa koiraa mukaan, kun luuli pojan nukahtavan 5 minuutissa.

Eli kun minä tulen kotiin jumpasta hikisenä ja väsyneenä (vain suklaan syöminen ajatuksissani), saan lähteä heti perään vaunukävelylle. Ja sain kävellä sen saman 40 minuuttia mitä Haaveilija, mutta tällä kertaa poika nukahti. Joten vihdoin olen päässyt suklaalevyni äärelle. (Hei, pitäähän ne jumpan kuluttamat kalorit saada nopsaan takaisin!)

Ei oireita

Vaikka raskaus ei ole sairaus, niin kyllähän sitä kaikenlaisia oireita odottelee. Jos kuukautiset eivät olisi jääneet pois en tietäisi olevani raskaana (toki se positiivinen raskaustesti, mutta muuten).

Viikolla kaksi rintalastaan tuli paljon hormoninäppyjä, mutta ne kuivuivat pois viikolla neljä. Viime viikon lopulla sitten yhtenä iltana alavatsassa oli tuntemuksia, mutta sen illan jälkeen niistäkään ei ole ollut tietoa.

Nyt olen joko viikolla viisi tai kuusi. Minulla ehti olla vain kaksi kiertoväliä, toinen 27 päivää ja toinen 31 päivää, joten en tiedä minkä mukaan tässä nyt sitten lasketaan. Ensimmäiseen neuvolakäyntiin on vielä kaksi viikkoa, joten siihen asti saan elellä "noin" viikoilla.

Olen tietty käynyt täyttämässä netin raskauslaskurit (www.vau.fi oli paras) ja saanut sieltä päivät kaikkien kiertopäivien mukaan. Mutta nyt siis mennään kuitenkin viikkojen viisi ja kuusi vaihteessa ja laskettu aika on tammikuun lopussa.

Ei minulla ollut alkuraskaudessa mitään oireita Vauhtihirmua odottaessakaan, mutta olin pelännyt että saisin ne kaikki nyt tuplana. Ehtiihän tässä toki tulla vaikka mitä, joten pitää kai olla tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin. (Ja loppuraskaudessa minulla oli oireita vaikka muille jakaa, joten kyllä tässäkin tasapaino säilyy.)

Tai no. Yhtenä oireena voisi tietty pitää tuota pötsiä, joka on ilmaantunut navan alapuolelle. Painoa tuli kuitenkin se kolme kiloa ekstraa jo ennen raskautta, että ei kai sitäkään voi oireena pitää. Siis raskaudesta. Surkeasta itsekontrollista kylläkin.

Höyrähtätänyt odottaja

Ette usko, mutta minä täällä innoissani sovittelen mammavaatteita päälleni ja odottelen INNOISSANI, että saan alkaa käyttää niitä! Huh, huh. Ei kuulosta toista lastaan odottavan mamman touhulta. Ensikertalainen on ennemminkin innoissaan tästä touhusta, koska ei vielä tiedä kuinka täydellisesti kyllästyy noihin kolmeenkymmeneen vaatekappaleeseen.

Odotan myös innoissani ensimmäistä neuvolakäyntiä, ensimmäistä ultraa, ensimmäisiä potkuja ja niin edelleen. Kai tämä älytön innostus johtuu siitä, että olen ensinnäkin odottanut tätä aika kauan. Ja toiseksi olen psyykannut itseni etukäteen nauttimaan jokaisesta hetkestä. Koska jos vatsassa oleva pieni alkio paljastuu tytöksi, luulen, että tämä on viimeinen raskauteni.

Mutta jos siellä onkin poika? Niin. Jos kirjoitan tätä blogia vielä vuonna 2020 saatte ehkä lukea, että meillä on jo neljä poikaa ja yritämme parhaillaan viidettä lasta. HAH HAH HAH! Älä koskaan sano ei koskaan...

Kuten olen jossain jo aimmein maininnutkin, olin hyvin huolissani KAIKESTA ensimmäisen raskauden aikana. Muutama päivä sitten kun alavatsaa väänteli, kysyin Haaveilijalta, pitäisikö meidän mennä varhaisultraan. Hän ei oikein sanonut juuta eikä jaata, kysyi vain onko se tarpeellista. Pohdin asiaa sitten sen illan ja yöllä päädyin siihen, että ainakaan tällä hetkellä en ole menossa.

Vauhtihirmua odottaessa kävimme vain kunnan tarjoamissa ultrissa, eli np- ja rakenneultrassa. Ja jotenkin minusta tuntuu, että muuhun ei ole nytkään tarvetta. Koska vaikka kävisimme nyt ultrassa, se ei estäisi mahdollista myöhempää keskenmenoa. Joten en tulisi ultran avulla saamaan minkäänlaisia vakuuksia, koska niitä ei ole olemassa.

Tiedän nyt paljon enemmän kaikenlaisista komplikaatioista ja uhista, joita raskauteen liittyy. Minun tapauksessani tieto ei lisää tuskaa vaan tieto antaa rauhan. Minulle epätietoisuus ja epävarmuus ovat pahimpia vihollisia. Ensimmäisessä raskaudessa meillä oli hyvin kokematon neuvolantäti, joka ei osannut vastata mihinkään kysymyksiin. Minulle jäi siis aina käynnin jälkeen epävarma olo. Se sitten kalvoi minua koko raskauden ajan.

Nyt kuitenkin tiedän paljon enemmän. Ja tiedän myös sen, että kun itse teen kaikkeni alkion hyvinvoinnin eteen, niin muuta en voi tehdä. Tässä pelissä ei jaeta "sinulla menee kaikki hyvin aivan varmasti" -kortteja. Eli ei auta kuin hypätä kyytiin ja nauttia kyydistä niin kauan kuin sitä riittää! Ja toivoa, että kaikki menee hyvin.