sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Pakkolepoon sopeutumista

Reilu viikko pakkolepoa takana ja minä hypin seinille! Mies oli kolme päivää työreissulla, joten olemme olleet täällä kolmestaan pojan ja minun äitini kanssa. Siitä on jo viisitoista vuotta kun olen viimeksi asunut äitini kanssa ja sen kyllä huomaa. Meillä on hyvin läheiset välit ja soittelemme toisillemme monta kertaa viikossa. Näemme vähän harvemmin, koska asumme eri kaupungeissa.

On aivan eri asia soitella ja nähdä kuin asua saman katon alla. Ja vielä viettää kaiket päivät yhdessä. Aamusta iltaan. Huh-huh. Meillä meni kyllä ihan hyvin. Raskainta tässä oli itseasiassa se, että äitini ei voinut joka päivä hirveän hyvin. Eli joinain päivinä hän olisi oikeasti voinut tehdä vielä vähemmän kotitöitä kuin minä, mutta hän ei tietenkään sanonut sitä. Ja sitten se, että minä en pääse ulos tästä talosta eikä äitini voi viedä poikaa ulkoilemaan (hän ei voi oikein nostella poikaa huonon selkänsä takia). Onneksi saimme sitten takapihalle oman hiekkalaatikon niin äitini pääsi edes yhtenä päivänä ulos. Poika viihtyy hyvin hiekkalaatikolla, niin hänen vahtimisensa on helpompaa siellä.

Lupautuessaan tulemaan meille hoitamaan poikaa (ja minua) äitini ei ollut arvannut kuinka erilaista tämän pojan hoitaminen on verrattuna hänen toiseen lapsenlapseensa (jota äiti on hoitanut jo kolmen vuoden ajan keskimäärin pari päivää viikossa). Kyllähän minä olen tietty kertonut kuinka vilkas poikamme on, mutta ei äitini ollut ajatellut eron voivan olla niin kovin suuri verrattuna serkkutyttöön. No se kuitenkin oli.

Äiti oli meillä kuitenkin kuusi päivää, joista kolme viimeistä mies oli työreissulla. Ja nyt me kaikki taidamme olla tyytyväisiä. Äiti pääsi kotiin lepäämään ja minä saan enemmän omaa rauhaa. Kun on tottunut hallitsemaan omaa elämäänsä, on vaikea sopeutua jonkun toisen rytmiin ja läsnäoloon. Eikä kipeää äitiä voi juoksuttaa yhtä paljon kuin omaa miestä. Enkä minä ketään tahallani jouksuta, vaan yritän pyytää mahdollisimman monta asiaa yhdellä kertaa niin muutkin saavat vähän omaa aikaa. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista, koska Vauhtihirmu haluaa asioita omaan tahtiinsa.

Toivottavasti jäljellä olevat 19 viikkoa menevät nopeasti...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti