Photo a Day January 30

Photo a Day January 30: Down

Juniori kävi eilen eläinlääkärissä pienessä operaatiossa. Nips, naps ja hauvelista tuli eunukki. Illan hän oli ihan pöpperössä. Koko yön hän ulisi huolimatta kunnon särkylääkkeistä. Tänään hän on ollut aika allapäin. Ja se johtuu vain tuosta kaulurista, koska heti kun se otetaan pois, koira jaksaa juosta talon sisällä tavalliseen tapaansa. Mutta ei auta. Kauluria on pidettävä, jotta haava saa parantua rauhassa.

40+1 ja neuvola

Tänään käytiin neuvolassa. Tässä vaiheessa raskautta siellä käydään kerran viikossa. Eipä siellä mitään ihmeistä ollut tälläkään kertaa. Pikkuinen kasvaa edelleen (eli sf-mitta kasvaa). Hän on vähän laskeutunut mutta ei todellakaan kiinnittynyt. Verenpaine, pissa ja kaikki muu on ok. Hemoglobiinia ei tällä viikolla otettu, kun se viime viikolla oli 154. Pikkuisen sydänäänet ovat hyviä ja hän makoilee vatsassa oikein päin, eli pää alaspäin.

Neuvolantäti on minun ja Haaveilijan kanssa samaa mieltä: ei tämä vauva ole itsekseen tulossa. Hänellä on vielä niin hyvin tilaa kasvaa, minulta ei ole irronnut limatulppaa eikä supistuksia ole ollut. Siis sellaisia OIKEITA supistuksia. Niitä ärsyttäviä supistuksia, joita on tullut syksystä asti, tulee edelleen silloin tällöin.

Huomasin eilen illalla pohtiessani näitä supistuksia, että nyt minulla tulee niitä noin 1000 kertaa vähemmän mitä tuli viime syksynä. Kysyttäessä supistuksista olen automaattisesti vastannut, että samalla lailla kuin ennenkin. Mutta eihän se pidä paikkaansa. Viime syyskuussa sain 3 supistusta ihan vain siitä, että kävelin sängystä vessaan. Nyt minä puuhastelen päivät pitkät jotain pientä enkä saa välttämättä yhtä ainoaa supistusta!

Supistuksia alkaa tulla yleensä vasta "suuremmassa rasituksessa" eli esimerkiksi pukiessa ulkovaatteita pojalle, joka juuri sillä hetkellä ei millään haluaisi niitä päällensä. Toinen supisten aiheuttaja on käveleminen. Eli puolikkaan Prisman lyllertäminen aiheuttaa supistuksia. Mutta ei siis sellaisia toivottuja, jotka enteilisivät paikkojen avautumiseta, vaan sellaisia ärsyttäviä jotka jatkuessaan saavat minut tähyilemään lähintä paikkaa jonne oksentaa.

Eli minä voin vallan mainiosti täällä kotona puuhastellessani. Kaipuu ulkomaailmaan on kuitenkin kova, joten pikkuisen saapumista odotellaan. Sillä välin aion herkutella kaikella sellaisella, mitä en saa sitten (suurella todennäköisyydellä) vähään aikaan syödä. Leivoin siis eilen laskiaispullia vehnäjauhoista ja laitoin väliin mansikkahilloa. Nam!

40+0

Eilen se koitti! Laskettu päivä! Nyt on raskausviikot täynnä, ja vauva viihtyy edelleen vatsassa. Hyvä, että lasketuksi ajaksi määritellään laskettu päivä +/-2 viikkoa. Muutenhan tässä saattaisi muuttua malttamattomaksi...

Olo on edelleen mitä mainioin. Viime viikkoina on alkanut tulla vähän turvotusta. Lisäksi kädet ovat muuttuneet kömpelöiksi. Pudottelen pikkuesineitä käsistäni monta kertaa päivässä. Nämä ovat itseasiassa pitkästä aikaa raskausoireita. Päivittelin niitä viime syksynä, ja tässä välissä ei tosiaan ole tullut muita oireita.

Edelleenkään ei ole liitoskipuja tai selkäsärkyä, joita oli todella paljon esikoisen odotusaikana. Nyt viimeisinä neljänä yönä on ollut vähän närästystä. Siihen on auttanut yksi Rennie-tabletti. Niitä on ostettu tähän taloon Haaveilijaa varten, mutta pääsinhän minäkin niitä käyttämään.

Mutta olo on uskomattoman hyvä ja yllättävän ketterä. Sukat menevät jalkaan ilman suurempaa sähellystä, pikkuesineet nousevat lattialta hitaasti mutta varmasti. Ei ole suonenvetoa, yöllä ei tarvitse nousta pissalle ja jos yöllä närästää niin ei tarvitse kuin laittaa yksi Rennie suuhun ja nukahdan uudestaan.

Saattaapi olla, että vauva viihtyy vielä tovin vatsassa.

Sairastua vai synnyttää?

Mies tuli eilen kotiin kesken työpäivän. Hänellä oli heikko olo jo aamulla, mutta lähti siitä huolimatta iltavuoroon. Eihän hän siellä montaa tuntia pystynyt olemaan vaan tuli kotiin lepäämään.

Nyt sitten tänään tuo Vauhtihirmu on ollut ihan hassulla tuulella. Hän ei ole halunnut syödä oikeastaan mitään koko päivänä. Yöunille nukahti jotenkin, mutta heräsi sitten parin tunnin unien jälkeen. Ja istuu nyt tässä minun vieressäni.

Ja minä olisin mielelläni viettänyt koko päivän sohvalla vaakatasossa. Onneksi suurimman osan päivää olenkin saanut viettää siten. Ja olisin mielelläni mennyt aikaisin nukkumaan. Mutta juuri kun minä hiippailin sänkyyn, poika heräsi. Eikä nukahtanut millään uudestaan. Nyt siis istumme täällä olohuoneessa kirjoittamassa blogia ja katsomassa Mauri Kunnaksen Joulupukki ja Noitarumpua.

Lämpöä tai kuumetta pojalla ei ole, mutta jokin tässä mättää. Mutta mikä? Kuulemma hän ei ole mistään kipeä (osaa yleensä sano, minne sattuu), joten olisikohan jokin epämääräinen ikävä olo koko kropassa? Haaveilijalla on kuulemma sellainen ikävä olo ja heikotus. Mikähän tauti tästä puhkeaa?

Ja saanko minäkin saman vai kuinka tässä käy? Onko tämä väsymys ihan vain perus viikonloppuväsymystä arkiviikon tsemppaamisen jälkeen? Yhdellä ystävällä oli kuulemma todella vetämätön olo päivää ennen kuin lapsivedet menivät...

Raskausarpia ja raivoamista

Kiitos vain pieni masussa viihtyvä vauvani. Et sitten voinut pysyä siinä optimaalisessa asennossa synnytyksen kannalta. Ensin kyllä laskeuduit pari senttiä, mutta sitten päätit alkaa kääntyilemään. Ja sen kääntyilyn seurauksena navanympärysihoni ei taida koskaan enää palautua entiselleen.

Aiemmin se oli pieni peppusi joka puski tuossa napani vasemmalla puolella. Nyt en enää tiedä mikä osa sinusta puskee missäkin, koska koko vatsani tuntuu olevan nyrkkeily- ja potkusäkki. Siltä se siis tuntuu. Ja miltä se näyttää? No siltä kuin pieni apina raivoaisi vatsassani ja yrittäisi päästä ulos navan kautta.

Vauhtihirmusta jäi pari pientä hopeanväristä juovaa navan ympärille. Sinä, vauveli, taisit nyt kyllä päihittää isoveljesi jo ennen syntymääsi. Oi miksi, miksi, miksi vielä näin loppumetreillä? Toisaalta, raskausarvet Vauhtihirmusta tulivat vasta viikolla 41+..., joten pitihän sinun pitää kiirettä, jotta varmasti ehdit. Olisihan se nyt ollut kauheaa, jos mamman massu olisi sileä ja siisti...

Hukkua äitiyteen

Olen silloin tällöin törmännyt sellaiseen ajatukseen kuin äitiyteen hukkumiseen. Tai voisi sitä varmaan kutsua myös eksymiseksi. Tähän äiti-hommaan keskittyy välillä niin täysillä, että sitä aivan unohtaa olleensa joskus myös nainen. Minulle on tainnut käydä näin.
 

Tai en ehkä ole unohtanut olevani nainen (avioelämä toimii oikein hyvin). Joten voisi sanoa, että olen äiti ja nainen, mutta silti vielä on jotain hukassa. Olen nyt ollut äitinä 2 vuotta ja noin 9 kuukautta. Mutta äitiys on ollut mukana jo aiemmin, eli heti siitä asti kun aloi odottaa Vauhtihirmua kesällä 2009.

Se alkaa siis siitä, kun joutuu (tai saa) laittaa jonkun toisen tarpeet omien edelle. Mielestäni se on aika pientä vielä raskausaikana, mutta sieltä se kuitenkin alkaa. Et saa enää juoda tai syödä mitä haluat, vaan tietyt asiat pitää jättää pois jotta vauva voi ja kasvaa hyvin. Sen jälkeen keho alkaa muuttua, toisilla enemmän toisilla vähemmän. Jossain vaiheessa se muutos kuitenkin alkaa rajoittaa liikkumista.

Äidiksi tuleminen tarkoittaa myös oman yksityisyyden menettämistä. Ensinnäkin sisälläsi kasvaa toinen ihminen. Toiseksi ravaat jo raskausaikana neuvolassa harva se viikko. Painoasi, verenpainettasi, hemoglobiiniasi ja pissaasi tutkitaan ja mitataan koko raskauden ajan. Jossain vaiheessa (riippuen kunnasta) myös lääkäri tutkii sinut sisältä ja päältä. Eikä sekään riitä, vaan kohtusi sisälle kurkitaan ultraäänellä ja tulevasta vauvastasi otetaan ensimmäiset valokuvat.

Kaikki tutkimukset ovat tietenkin vapaaehtoisia, mutta ainakin minä osallistuin ja osallistun jokaiseen. Haluan kaiken mahdollisen tiedon vauvani olosta vaikka se tarkoittaisi sitä, että minun yksityisyyteni rajoja venytetään. Tässä toisessa raskaudessa olen tavallisten tutkimusten lisäksi päässyt (joutunut) vielä useampiin tutkimuksiin matalalla sijaitsevan istukan ja runsaiden supistusten takia.

Synnytys on viimeistään se paikka, jossa yksityisyys katoaa täysin. Sen jälkeen mikään yksityisyyteen kajoaminen ei tunnu missään. (On olemassa myös toinen ääripää, eli äidit, jotka eivät siedä mitään tutkimuksia tai vaikkapa julki-imettämistä synnytysrumban jälkeen, mutta se tarina on jonkun toisen kerrottava.) Ja siitä se samalla alkaa. Äitiys. Yhtäkkiä sinun tärkein tehtäväsi on pitää pieni ihminen hengissä ja hyvinvoivana. On aika laittaa omat tarpeet syrjään ihan oikeasti.

Tapoja olla äiti ja hoitaa omaa vauvaansa on miljoonia. Minä kerron siitä yhdestä, eli omasta tavastani. (Tai siis meidän perheemme tavasta, koska en minä yksin tehnyt näitä valintoja.) Esikoinen kasvoi täysimetyksellä. Se rajasi minun vapauttani hurjasti. Poika ei myöskään koskaan oppinut juomaan rintamaitoa pullosta, joten olen ollut hänen käytettävissään ensimmäiset kuusi kuukautta. Päivin ja öin. Lisäksi pojalla oli kymmeniä allergioita, joten jotta pystyimme kasvattamaan hänet täysimetyksellä, minun piti rajoittaa ruokavaliotani hurjasti.

Ja vaikka kuuden kuukauden iässä osa maidosta korvattiin ruualla, ei se lisännyt minun vapauttani kovinkaan paljoa. Poika oli hyvin herkkävatsainen, eikä kipeää lasta voinut jättää muille hoitoon. Paras lohtu oli edelleen mamman rinta. Koulunkäyntiä jatkoin kun Vauhtihirmu oli reilu kahdeksan kuukautta ja töihin menin pojan ollessa vuoden ikäinen. Kaikki ne ajat kun en ollut pojan kanssa kotona, hänen isänsä oli läsnä. Minun työssäkäyntini oli kuitenkin iso pala pojalle, ja hän piti minusta tiukasti kiinni jokaisen minuutin jonka olin kotona.

Sitten tuli syksy ja vaihdoimme miehen kanssa jälleen soppakauhan ja kukkaron lihottajan rooleja. Vauhtihirmu oli iloinen kun mamma oli taas kotona ja minä olin jo niin tottunut siihen, että pieni ihana takiainen oli minussa kiinni, että en kokenut sitä ahdistavaksi. Sen verran rankka tuo minun työssäkäyntikesäni oli, että koko syksy meni oikeastaan siitä toipumiseen. Opintoja ei kertynyt hirveästi, koska jokainen kotoa lähtö oli oma projektinsa.

Haave toisesta lapsesta oli myös alkanut elää jo Vauhtihirmun ollessa puolen vuoden ikäinen. Ja koska kuukautiseni eivät olleet edelleenkään alkaneet, en ikinä tiennyt olenko raskaana vai en. Tein testin silloin tällöin jos aioin juoda siideriä. Pääasiassa kuitenkin elin "saatan olla raskaana" -elämää.

Pojan allergioiden takia tutustuin allergioiden syntyyn ja kehitykseen ja mahdolliseen ehkäisyyn. Tutkin muiden maiden neuvoloiden ohjeita raskaana oleville ja huomasin tehneeni paljon sellaista, mitä raskaana ollessa ei kannattaisi tehdä. Yksi niistä oli esimerkikisi hiusten värjääminen. Kysyin siitä aikoinaan neuvolassa ja minulle sanottiin että saa värjätä, kunhan ei värjää useammin kuin kolmen viikon välein. Sellaista myrkkyä ei kuitenkaan pitäisi kenenkään laittaa ihollensa saati sitten raskaana olevan naisen.

Lopetin siis hiusten värjäämisen. Olin ollut mustatukkainen jo 15 vuotta, joten muutos maantienharmaaseen oli aika suuri. Vähensin myös muun kosmetiikan käyttöä (tiedättehän, että kaikkea sellaista kosmetiikkaa saa myydä, jota ei ole todistettu suoranaisesti vaaralliseksi?). Vaihdoin kosteusvoiteet luomuun ja vähensin meikin määrää. Söin kotona valmistettua luomuruokaa ja pidin muutenkin kehoani temppelinäni. Elin tyytyväistä äitielämää poikani ja mieheni kanssa tässä idyllisessä omakotitalossamme kahden koiramme kanssa.

Nautin tästä äitielämästä monestakin syystä. Yksi niistä on se, että tiedän ettei tämä jatku loputtomiin. Joskus nämä pikkulapsivuodet ovat ohi ja minä muistelen tätä aikaa kaiholla. Näitä vuosia ei oikeasti saa koskaan takaisin.

Alle vuosi sitten (Vauhtihirmun ollessa 1 vuoden ja 10 kuukautta) alkoivat vihdoin ne kuukautiset. Haave toisesta lapsesta alkoi oikeasti olla konkreettinen. Ja parin kuukauden tuskailujen ja odottamisen jälkeen se tapahtui. Olin raskaana toista kertaa elämässäni.

Tällä kertaa minulla oli paljon enemmän tietoa raskauteen liittyvistä asioista, joten olin päättänyt tehdä monta asiaa toisin. Nyt vältin tosiaan turhaa kosmetiikkaa, söin kunnollista ruokaa (Vauhtihirmun odotusaikana elin roskaruualla ja karkilla) ja pidin itseni hyvässä kunnossa. Sitten iskivätkin supistukset ja etinen istukka havaittiin. Jouduin pakkolepoon sohvalle.

Mutta minkäs teet? Halusimme tämän lapsen, joten vaihtoehtoja pakkolevolle ei ollut. Elämä keskittyi siis enemmän ja enemmän kotiin. Seitsämän viikon aikana ainoat paikat joissa kävin olivat neuvola ja sairaala. Sitten sain luvan kävellä autoon ja autosta, joten kävin pojan kanssa avoimessa päiväkodissa. Äärimmäistä äitielämää. Okei, näin minä muutaman kerran ystäviänikin. Mutta koska minä en pystynyt siivota eikä mies ehtinyt, niin en halunnut pyytää ketään meille. Ja kaupungille lähtö oli aina niin iso ja raskas projekti, että en tehnyt sitä montakaan kertaa.

Nyt minulla on ollut katse tiukasti kiinnitettynä siihen aikaan kun tämä mahassa edelleen viihtyvä lapsi on noin kuukauden ikäinen. Sitten minä pääsen kävelylle! Vaunulenkille! Kauppaan! Kaupungille! Ja siitä vielä vähän eteenpäin pääsen jumppaamaan ja juoksemaan. Pääsen tapaamaan ystäviä, joko lasten kanssa tai ilman. Voin lähteä Vauhtihirmun (ja vauvan) kanssa pois kotoa ilman että minun täytyy pelätä sitä että montako kertaa minun pitää nostaa Vauhtihirmu ylös lattialta tai kantaa autoon tai juosta hänen perässään kaupassa tai kaikkea sellaista fyysistä, jota en ole pystynyt tekemään näiden supistusten takia.

Sitten alkaa myös paluu siihen omaan kehoon. Pakkolevon aikana raskauskiloja tuli maltillisesti. Vasta nyt joulun jälkeen vaaka on lakannut olemasta ystäväni. Enää en näe peilissä itseäni vaan näen äidin. Tai siis viimeisillään raskaana olevan naisen. Nyt on kuitenkin enää kaksi viikkoa siihen, että kehon palautuminen omakseni alkaa. Tai no joo, tuleva vauvakin aiotaan kasvattaa täysimetyksellä (mikäli se vain onnistuu), joten ihan omakseni en kehoani vielä saa.

Ja koska meillä on 80 prosentin todennäköisyys saada allerginen lapsi, en saa myöskään valita mitä syön. Tällä hetkellä ruokaan liittyy suurempi vapaus mitä siihen tulee liittymään parin viikon päästä. Se on ehkä yksi syy siihen että kiloja on tullut enemmän kuin olisi tarvinnut. Eli pian saan vapauden liikkua mutta ruokarajoitteet tulevat moninkertaistumaan.

Esikoista imetin vuoden ja yhdentoista kuukauden ikään asti, ja nyt aion tehdä saman jos kaikki menee hyvin. Täyttä vapautta en siis tule saamaan pitkään aikaan. Mutta juuri nyt vapaus liikuttaa omaa kehoaan on niin houkutteleva, että en murehdi tuota ruokavaliota. Ja se rajoitettu ruokavalio on myös aika tehokas keino ravistaa raskauskilot pois.

Toivon myös, että tämä tuleva vauva ei olisi aivan niin suuritarpeinen mitä esikoinen oli. Toivon, että hänet olisi helpompi jättää isänsä tai jonkun muun hoitoon siksi aikaa kun minä käyn jossain. Että hänet saisi ruokittua hörpyttämällä tai juottamalla pullosta rintamaitoa. Mutta jos se ei onnistu niin tiedän myös, että tämä aika ei kestä ikuisesti.

Jossain vaiheessa tämä intensiivinen äitielämä loppuu. Pian minun ei tarvitse miettiä mitä istukan kautta kulkeutuu vauvaan ja jonkin ajan päästä ei tarvitse enää miettiä mitä rintamaidon kautta välittyy. Sitten voin silloin tällöin myrkyttää tätä temppeliä (tähän sopisi todella hyvin virnistävä hymiö) alkoholilla, hiusvärillä ja vaikkapa uudella tatuoinnilla.

Se mistä tämä äärettömän pitkille harhapoluille lähtenyt teksti sai alkunsa, oli yksi valokuva. Valokuvassa oli mustatukkainen, hoikka, kaunis, tatuoitu nuori nainen. Sellainen, mitä minä olin kesällä 2009. Minulle tuli ikävä tuota naista. Tai ei siis sitä suhteellisen itsekeskeistä lapsetonta naista, vaan sitä miltä minä näytin silloin. Näytin itseltäni. Nyt en näytä.

Rv 39+2 ja mietteitä synnytyksestä

Nyt on siis menossa raskausviikko 39+2. Ensi maanantaina koittaa laskettu aika. Viime syksynä sohvanpohjalla maatessani en olisi ikinä uskonut meidän kohtaavan tätä päivää. Ja nyt, totta puhuakseni, en millään usko, että vauva olisi vielä edes tulossa...

Synnytystapa-arviossa meille kirjattiin papereihin yliaikaiskontrolli jo viikolla 41+3. Ja sinne me olemme miehen kanssa kovasti menossa. Esikoisen aikaan meillä oli yliaikaiskontrolli viikolla 42+0. Nyt kontrolli on kuitenkin aikaisemmin tuon matalalla sijaitsevan istukan takia.

Tähtäimessä on siis kahden viikon päästä koittava päivä. Tasan kahden viikon päästä siivoan kotia luultavasti ihan hulluna, pakkaan sairaalakassia yhä uudestaan (vaikka se on pakattu jo monen monta viikkoa sitten) ja halailen Vauhtihirmua tuhansia kertoja ja mietin kuinka hän pärjää täällä kotona kun mamma on punnaamassa hänelle pikkusisarusta.

Juuri nyt tuntuu oikein kivalta se ajatus, että sairaalaan saisi lähteä jonakin tiettynä päivänä tiettyyn kellonaikaan. On paljon hankalempaa elää "joko nyt, tänä yönä, ehkä?, pitäisikö soittaa lapsenhoitajalle" kysymysten kanssa kuin tietää, että torstaina kahden viikon päästä saamme mennä sairaalaan ja synnytys käynnistetään.

Kun aloin odottaa tätä pikkuista, en lainkaan toivonut, että synnytys sitten joskus käynnistettäisiin. Haaveilin siitä, että saisimme ajaa synnärille supisten saattelemana. Mies puristaisi rattia rystyset valkoisina ja minä kiroilisin vieressä. Ajattelin, että spontaanista alkanut synnytys sujuisi luonnollisesti ja selviäisin siitä nopeammin, paremmin ja tehokkaammin kuin käynnitetystä synnytyksestä.

Mieleni on kuitenkin muuttunut. Olen saanut olla mukana yhdessä mammaryhmässä ja olen päässyt kurkistamaan muiden tammikuussa laskettua aikaa odottavien äitien raskauksiin ja synnytyksiin. Yksi äideistä synnytti jo marraskuussa, osa joulukuussa ja osa meistä taitaa mennä helmikuulle asti. 

Tässä ryhmässä jokainen raskaus ja synnytys (ne siis, jotka ovat jo tapahtuneet) on ollut erilainen. Eikä eroa voi vetää siihen, että käynnistetty olisi jotenkin hankalampi tai spontaani jotenkin helpompi. Tai että suunnitellusta sektiosta toipuisi huonommin kuin alatiesynnytyksestä. Ryhmässä on ollut aika monta kiireellistä sektiota, jotka ovat siis alkaneet tavallisena spontaanina alatiesynnytyksenä. Näistäkin osa on sujunut paremmin ja osa huonommin. Ja osalla äideistä ja vauvoista toipuminen on ollut nopeampaa ja osalla hitaampaa.

Etukäteen ei voi siis lainkaan tietää tai aavistaa kuinka se tämän kertainen synnytys tulee menemään. Jos olisimme ottaneet vastaan sen sektioajan, meillä olisi jo vauva sylissä. Sektio olisi tehty jonain päivänä viime viikolla. Itse asiassa olisimme jo suurella todennäköisyydellä kotiutuneet pienen nyytin kanssa.

Jäimme kuitenkin odottamaan synnytyksen spontaania käynnistymistä. Teimmekö oikean ratkaisun? Ei hajuakaan. Mutta emme saa sitä ikinä tietäänkään. Miten tahansa tämä synnytys tuleekaan menemään, emme pääse takaisin päin katsomaan sitä toista vaihtoehtoa.

Vaikka siis olemme henkisesti menossa siihen käynnistykseen, niin VOIHAN tämä tietenkin alkaa itsestään ennen sitä. Supistuksia on ollut jo sieltä syksystä asti, ja ne jatkuvat edelleen. Synnytystapa-arviossa kuitenkin todettiin, että kaikki paikat ovat tiukasti kiinni. Avaavia supistuksia ei siis ollut ollut siihen mennessä. Siitähän on toki jo kolme viikkoa, joten kuka tietää? Heh. Tuskinpa kuitenkaan.

Project Maman raskausviikot

Tämä teksti on oikeasti mahtava! Project Maman Raskausviikot explained. Itse en ole kokenut läheskään kaikkia listassa olevia asioita tai oireita, mutta sen verran olen lukenut raskausoppaita, että tämä on ihanan realistista. Useimpien raskaana olevien kohdalla totuus löytynee jostain raskausoppaiden ja tämän kirjoituksen välimaastosta.

Kasvanut vyötärönympärys

Uutisissa kerrottiin tänään, että vyötärönymrärys voi kasvaa jopa seitsämän senttiä, jos istuu liikaa. Minä olen tainnut istua aivan liikaa viime aikoina, koska vyötärönymärys on kasvanut 62 sentistä 111 senttiin tässä viimeisten kuukausien aikana.

Olen myös lukenut, että omenavartalolihavuus on erittäin epäterveellistä. Muistuttaakohan tuo minun vatsani enemmän omenaa vai tässä valaistuksessa kenties appelsiinia?

Mamman pikku pallero rv 37+3
Photo a Day: Something yellow

Pohdiskelua perhedynamiikasta ja tytöistä ja pojista

Tämän hetken elämä tuntuu pelkältä odottelulta, joten minulla on hyvin aikaa pohdiskella asioita pitkälle tulevaisuuteen. Kysymys lasten määrästä meidän perheessämme on ollut pohdinnan kohteena jo pitkään. Mies on aina ollut sitä mieltä, että kaksi lasta riittää. Syksyn vastoinkäymiset raskauden suhteen vahvistivat hänen mielipidettään.

Minä olen aina ajatellut, että saamme kolme lasta. Luultavasti sen takia, että meidän molempien perheissä oli kolme lasta. Ja tavallisen auton takapenkille mahtuu kolme lasta. Tarkemmin emme ole miehen kanssa tätä asiaa pohtineet saatikka mitään päättäneet (ei näitä asioita oikein voikaan päättää). Syksyn vastoinkäymiset saivat minutkin pohtimaan sitä, että jos kolmas raskaus olisi samanlainen kuin tämä toinen (tai vielä enemmän perheen elämää lamaannuttava), niin kuinka perheemme selviäisi siitä?

Ei tunnu reilulta ajatella, että pahimmassa tapauksessa olisin monta viikkoa tai kuukautta sairaalassa odottamassa kolmatta lastamme, kun kaksi pientä ovat kotona ilman äitiä. Mutta koska näistä asioista ei voi koskaan tietää etukäteen, niin tuohan on hyvin hypoteettista pohdintaa. Saattaisihan olla, että kolmas raskaus olisi kaikkein helpoin, eikä vaikeuttaisi perheemme elämää suurestikaan.

Mutta siitä perhedynamiikasta. Kahden lapsen ja kolmen lapsen perheissä vallitsee erilainen dynamiikka. Jos on kaksi lasta, niin kummallekin riittää lämmittävä ja lohduttava syli. (Keskityn tässä pohdinnassa siis tällaiseen kahden lastenhoitoon osallistuvan ja yhdessä asuvan aikuisen sisältävään perheeseen.) On kaksi aikuista ja kaksi lasta. Yksi voi kantaa yhtä, ja toinen toista, jos pikkuiset väsähtävät vaikka lomareissulla. Lisäksi takapenkillä ei tule niin paljoa nahistelua, koska kukaan ei istu keskipaikalla.

Kolmen lapsen perheessä yksi "jää aina ilman". Tästä minulla ei ole suoranaista kokemusta, koska olen avioeroperheestä, ja meitä oli siis kolme lasta yhtä aikuista kohden. Mutta nyt ajattelen, että jos saamme tämän tulokkaan lisäksi vielä yhden, niin Vauhtihirmu taitaa olla se, joka saa kävellä kun isi ja äiti kantavat pikkuisia. Mutta ehkä Vauhtihirmu on silloin niin iso, että hän haluaakin kävellä, eikä missään nimessä suostuisi syliin. Sitä emme kuitenkaan tiedä etukäteen.

Iso kysymys on mielestäni myös se, että kumpaa sukupuolta tämä vatsassa kasvava mussukka on. Jos esikoispoikamme saa pikkuveljen, niin heistä tulee (EHKÄ) helposti parivaljakko. Vaikka he olisivat luonteeltaan erilaisia, ja vaikka heistä ei tulisikaan sielunveljiä (ainakaan lapsina), niin silti heitä pidettäisiin parivaljakkona. Me vanhemmat luultavasti ymmärtäisimme ja näkisimme heidän eronsa, mutta ympäröivä maailma näkee monet asiat eri tavoin kuin me.

Kahden pojan kesken saattaisi myös muodostua kilpailua. Tietenkin sisarusten välillä on aina kilpailua, mutta samaa sukupuolta edustavien välillä sitä on tietyillä osa-alueilla enemmän. Ainakin monet urheilujoukkueet ovat joko pojille tai tytöille. Ja sitten jos toinen veljeksistä ei innostuisikaan urheilusta, niin ainakin kaikki sukulaiset ja tuttuvat "vertailisivat" heitä keskenään sen mukaan, mitä kumpikin harrastaa.

Jos taas tämä masussa kasvava tyyppi on tyttö, niin sisarusten keskinäinen dynamiikka on luultavasti erilainen. Vaikka he olisivat keskenään enemmän tai vähemmän samanlaisia kuin samaa sukupuolta olevat sisarukset, niin heitä ei vertailtaisi yhtä paljon. Heidän ei ODOTETTAISI olevan samanlaisia. Eikä heidän odotettaisi muodostavan parivaljakkoa samaan tapaan kuin kahden pojan.

Entäs sitten se kolmas lapsi? Jos saisimme nyt toisen pojan, niin ajatus kolmannen lapsen yrittämisestä tai odottamisesta olisi luultavasti helpompi. Kotona vallitsisi jo kilpailutilanne ja parivaljakkous (tai sitten ei). Jos taas tämä tuleva pienokainen on tyttö, niin meillä olisi yksi kumpaakin. He saisivat olla tai saisivat olla olematta millaisia olisivatkaan omina sukupuolinaan. Sen jälkeen kolmas lapsi olisi taas sen tilanteen edessä, että hänen "pitäisi" olla läheisempi joko Vauhtihirmun tai tämän mahdollisen pikkusisaren kanssa. Kaikki odottaisivat, että se kolmas lapsi olisi kaveri sen samaa sukupuolta olevan isosisaruksen kanssa.

Jos taas toinen lapsi olisi poika ja se kolmaskin lapsi olisi poika, niin perheen dynamiikka olisi luultavasti yksinkertaisinta. Sitten heitä olisi kolme samaa sukupuolta, ja ulkopuolistenkin olisi helpompaa nähdä erot eri yksilöiden välillä. Kenenkään ei olisi "pakko olla toisen kaveri vain sukupuolen takia". Mutta sitten taas toisaalta, jos kaksi olisivat hyvin samanlaisia keskenään, niin se kolmas saattaisi tuntea olevansa hyvinkin ulkopuolinen.



Minulla ja miehellä on vahva arvaus siitä, kumpaa sukupuolta tuleva vauva on. Mutta koska emme ole sataprosenttisen varmoja, mietin asiaa molemmilta kannoilta. Ja jos joku muu kuin vakiolukija käy lukemassa tämän tekstin, niin kerron tähän väliin, että me miehen kanssa kannatamme sukupuolisensitiivista kasvatusta. (Emme siis kuitenkaan sukupuolineutraalia kasvatusta!) Tytöt ja pojat saavat olla millaisia haluavat sukupuolestaan huolimatta. Kaikki saavat leikkiä nukeilla, ajella autoilla, kiipeillä puissa ja halia nalleja. Mutta kumpikin sukupuoli puetaan vauvana joko neutraalin tai "oman sukupuolen" värisiin vaatteisiin. Pienelle pojalle ei tässä talossa pueta vaaleanpunaista, jos hän ei osaa sitä itse pyytää. Pinkkejä leluja Vauhtihirmu on kyllä saanut valita itselleen kaupasta.

Minä ja mies emme ole lastemme koko maailma, joten pohdin tulevaisuutta jo etukäteen. Meillä on lähipiirissä ihmisiä, jotka olettavat tyttöjen olevan tyttömäisiä ja poikien poikamaisia. Pojat saavat riehua ja kaivaa nenää, tyttöjen pitää istua rauhassa ja näyttää näteiltä. Ja vaikka minulla ja miehellä on suurin vaikutus lastemme varhaiseen elämään ja itsetuntoon, niin ulkopuolisten kommentit saattavat myös jättää lähtemättömän jäljen pienen lapsen mieleen.

Se, että kokee olevansa "vääränlainen" on raskasta kenelle tahansa. Ja ei, en kuvittele, että voisin loputtomiin suojella lapsiamme ulkomaailmalta. Enkä myöskään kuvittele, että maailma olisi helpompi tytöille tai pojille. Mutta erilainen se varmasti on. Ja se, kuinka monta lasta perheessä on ja mitä sukupuolta he edustavat, tulee myös luultavasti vaikuttamaan asiaan. Tutkimuksiakin asiasta on tehty. Tuossa on yksi hyvin suppea katsaus asiaan Vau.fi sivuilta löytyneessä juttussa. Ja sen mukaan minun pitäisi olla vitsiniekka. Heh.

Sipsejä, salsaa ja soijajäätelöä

Ooh! Tortilla Chipsejä salsalla. Salsalla, johon on lisätty pieneksi pilkottuja jalapenon paloja. Ooh!

Nyt on aika nauttia niistä ruuista, joita ei voi syödä kun imettää pientä vauvaa.

Tulinen ruoka on monille vauvoille turhan tuhtia tavaraa rintamaidon kautta nautittuna. Meillä on lisäksi 80 % todennäköisyydellä tulossa allerginen lapsi, joten minä valmistaudun jo henkisesti imetysdieettiin.
 

Pohdin tätä asiaa jo viime syksynä. Silloin olin kuitenkin pakkolevossa sohvalla, joten ei tehnyt hirveästi mieli mässytellä mitään, jotteivat raskauskilot pääse karkaamaan tyystin käsistä. Nyt raskauskiloja on tullut mukavasti. Ja ne alkoivat itseasiassa kertyä vasta sitten, kun pääsin sohvalta ylös ja itse jääkaapille. Lisäksi nyt on aikaa synnytykseen enää maksimissaan nelisen viikkoa, joten enää ei tarvitse murehtia raskauskiloja kovin kauaa.

Kirjoitin listaa ruuista joita haluan syödä ennen kuin vauva syntyy. Tortilla chipsit salsalla ja mansikkasoijajäätelö pääsivat listalle. Arvatkaas, mitä haen seuraavaksi?

Photo a Day January 11

Tästä se alkaa (toivottavasti ei pääty). Yksi valokuva päivässä Fat mum slim -blogin tammikuun listan mukaan. Tämän päivän aihe on Water.

Yllätin aamupäivällä Vauhtihirmun ongella koirien vesiämpäristä. Siihen mennessä kun ehdin takaisin kylpyhuoneeseen kameran kanssa, poika oli ehtinyt livetä paikalta. Oli kuitenkin jättänyt ongen paikoilleen.

Photo a Day January 11 Water

Odotusta ja ikuistamista

Jep, jep. Täällä ollaan edelleen tukevasti raskaana. Nyt on menossa viikko 37+3. Viimeiset viikot ovat olleet pelkkää odotusta. Ilman mitään sen kummempaa puuhaa. Koitan saada siihen asiaan muutoksen, koska elämä on muutakin kuin odottamista.

Olen muun muassa unohtanut tehdä yhden todella tärkeän asian, jota olin odottanut jo kauan ennen kuin tulin raskaaksi: ottaa paljon valokuvia tästä vatsasta. Sellaisia valokuvia,  joissa näkyvät muun muassa Haaveilijan kädet tai Vauhtihirmu antamassa suukkoja vatsalle. Vielä minulla ei ole yhtään tällaista valokuvaa ja pian on myöhäistä haaveilla niistä.

Synttärikeiju on tuomassa minulle 30-vuotispäiväksi uuden kameran. 30-vuotispäivä meni pari päivää sitten, mutta kukaan meistä ei ole vielä päässyt postiin hakemaan pakettia. Poika on ollut kipeä ja sanoin miehelle, että minulla ei ole kiirettä saada sitä. Mutta huomenna ehdimme hakea sen, ja pääsen tutustumaan uuteen leluuni.

Sitten voisi myös ajatella osallistuvansa Photo a Day -projektiin. Siitä löytyy lisätietoa täältä .Yksi mammabloggaaja on näpsinyt valokuvia tuon mukaan, ja idea on niin hauska, että minäkin haluan kokeilla.

Täällä ollaan

Päätin laittaa tämän blogin arkistoon ja aloittaa uuden. Tein sen. Ei siitä mitään tullut. Ei vain ollut oikein mitään sanottavaa siellä uuden blogin puolella. Jahkailen edelleen sitä, pitäisikö minun kertoa läheisille tästä (ja/tai siitä uudesta) blogista. En vieläkään ole päättänyt, joten on kiva palata tänne (lähes) tuntemattomana. Katsotaan, jos joku päivä kerron tästä.