Ihmismieli

Kävi niin kuin pelkäsinkin: mitä kauempana vauvahuuruinen elämä on, sitä vähemmän haluan lisää lapsia. 

Koko imetysajan minulla oli hirveä vauvakuume. Nyt imettämisen lopettamista on kulunut kaksi kuukautta. Viimeisen viikon aikana olen miettinyt, että onko siinä vauvaelämässä oikeasti mitään järkeä? Herättäisiin miljoona kertaa yössä, joku roikkuisi koko ajan kiinni tississä, Vauhtihirmulle ei olisi enää aikaa ja Haaveilijalle vielä vähemmän.

Puhumattakaan raskaudesta ja synnyttämisestä, jotka ovat pahimmat jutut koko lastenhankintahommaan liittyen. Koska kaiken muun (siis vauvan hoidon ja lapsen hoidon) voi hetkeksi ulkoistaa jollekin toiselle. Ainakin se on teoriassa mahdollista, vaikka ei käytännössä usein olisikaan. Mutta raskaus ja synnytys. Niitä ei voi ulkoistaa.

Tunsin itseni loppujen lopuksi aika hyvin myös imetysaikana. Sanoin silloin kauan sitten Haaveilijalle, että en suostu tähän hullunmyllyyn montaa kertaa elämässä. Meille olisi oikeasti ollut parasta se, että toinen lapsi olisi saanut alkunsa ennen kuin ensimmäisen imettäminen olisi loppunut. Niin ei kuitenkaan käynyt, joten tässä sitä ollaan. Miettimässä, pitäisikö homma laittaa hetkeksi hyllylle.

Joku tarkkanäköinen saattaa miettiä, johtuvatko nämä ajatukset vain siitä, että pelkään, että toista lasta ei tulekaan. Että valmistelen itseäni tulevaan pettymykseen. Uskottelemalla itselleni, että en välttämättä haluakaan toista lasta. 

Ihmismieli suojelee itseään.

Elämästä selviytymisen salaisuus on uskotella itselleen, että vallitseva asiaintila on toivottu. Tai ainakin paras mahdollinen juuri itselle.