sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Muutos minussa ja meissä

"Ei kai susta vaan tuu sellasta mutsii, joka istuu kaikki illat himassa haistelemassa vauvansa kakkavaippoja?" kysyi eräs kaverini minulta kun olin kertonut odottavani lasta. "Tuskinpa vaan" vastasin ja lisäsin, että onhan minulla mies, jonka kanssa voin vuorotella vauvanhoidossa, niin pääsemme vuorotellen ulos tuulettumaan. 

"Sä oot sitten varmaan pois koko sen kolme vuotta?" kysyi pomoni minulta kun kerroin saavani lapsen muutaman kuukauden päästä. "Tuskinpa" vastasin ja lisäsin, että on hyvä jos jaksan olla kotona edes puoli vuotta.


Ystäväni odottaa esikoistaan ja juttelimme vauvaperheen elämästä ja vanhemmuudesta. Hän on nähnyt läheltä monen eri lapsiperheen elämää, joten hän on nähnyt paljon erilaisia lapsia ja vanhempia. Minä taas olen tutustunut lapsiperheisiin oikeastaan vasta Vauhtihirmun myötä.

Vauvan syntymä (varsinkin ensimmäisen) on kriisi jokaiselle parisuhteelle (näin olen lukenut, lähde on taas kadoksissa). Jotku päätyvät eroon jo vauvavuoden aikana, toistten parisuhde selviää selviää hengissä ja kolmansilla parisuhde vain lujittuu. Meidän mammaporukassamme on kaikkia edellä mainittuja. Yksi viidestä parisuhteesta päättyi eroon lapsen ollessa puolivuotias, kaksi parisuhdetta on vain lujittunut ja yhden parin suhde on selvinnyt hengissä.

Entäs minä ja Haaveilija? No me olemme seilanneet parisuhteen hengissä selviämisen ja lujittumisen välillä. Ennen lapsen syntymistä ja heti sen jälkeen olimme hyvin läheisiä. Sitten pikku hiljaa univelka, sinappivaippapyykki (kestovaipat), pukluräteiltä haiseva talo ja itkevä allerginen lapsi alkoivat viedä voimat meiltä molemmilta.

Missään vaiheessa emme kuitenkaan ole miettineet eroa. Tai miettineet sitä, että olisi pitänyt jättää lapsi tekemättä. Olemme vain yrittäneet selvitä päivästä toiseen tietäen, että kyllä se jossain vaiheessa helpottaa. Onneksi jaksoimme, koska kyllähän se helpotti.

En oikeastaan osaa sanoa, mikä kausi olisi ollut kaikkein vaikein tai helpoin. Jokaiseen viikkoon (jopa jokaiseen päivään) on mahtunut sekä kevyitä että raskaita vaiheita. Kahden vuoden aikana olemme olleet sekä äärettömän onnellisia että äärettömän väsyneitä.

Mutta siis muutoksista. Minä nukuin ennen lapsen saamista keskimäärin kymmenen tunnin yöunia. Taisi kuitenkin luonto tehdä tehtävänsä, kun vastasynnyttänyt äiti jaksoikin paahtaa 5-10 minuutin pätkissä nukutuilla muutaman tunnin unilla monta viikkoa putkeen.

Minulla on aina ollut nukahtamisvaikeuksia, mutta kun kerran olen saanut unenpäästä kiinni, voin nukkua vaikka 16 tuntia putkeen (siis ajalla ennen lasta). Onneksi sitten Vauhtihirmun ollessa noin kolmen viikon ikäinen, imetyshormonit tasaantuivat, ja minä aloin nukahtamaan noin puolessa sekunnissa. Onnistuin muutaman kerran jopa nukkumaan päiväunet!

Ennen lapsen saamista olin äärettömän kärttyinen jollen ollut nukkunut vähintään 8,5 tunnin unia. No se asia muuttui aivan täysin! Eli en enää muutu kärttyiseksi väsyneenä. Ja ennen oli pakko saada pari tupakkaa ja iso muki kahvia ennen kuin pystyin edes kommunikoimaan kenenkään kanssa. Sitten yhtäkkiä sitä pystyi olemaan täydessä vauvanhoitovalmiudessa jo ennen kuin silmät aukenivat kokonaan.

Olen myös aina ollut kova syömään herkkuja ja kaikenlaista roskaruokaa. No sitten meille tulikin moniallerginen lapsi, ja minä jouduin rajoittamaan ruokavaliotani reilulla kädellä. Pikkuhiljaa siihenkin tottui.

Jouduin siis luopumaan nukkumisesta, tupakoinnista ja herkkujen syömisestä. Lisäksi jouduin radikaalisti rajoittamaan kahvin ja alkoholin nauttimista. Eli minulta vietiin kaikki mikä oli aiemmin tuottanut minulle iloa ja nautintoa. (Kyllä minulle tuottivat iloa muutkin asiat elämässä kuin nautintoaineet ja unet, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan?) Onhan tässä siis aikamoinen pyöritys käyty läpi.

Nämä ovat asioita, jotka voi lukea joka oppaasta ja joihin voi etukäteen varautua. Mutta se, miten ne vaikuttavat juuri itseen ja omaan parisuhteeseen jääkin sitten nähtäväksi.

Minä oikeasti luulin viihtyväni kotona korkeintaan puoli vuotta, eli täysimetyksen ajan. No nyt poju on kaksi vuotta, imetys on lopetettu, ja minä viihdyn edelleen kotona. Luulin myös, että olisi kauheaa kun joku pieni nyytti olisi minusta täysin riippuvainen, ja olisi käytännössä katsoen koko ajan minussa kiinni. Mutta se tuntuikin aivan luonnolliselta. Enkä koskaan kuvitellut imettäväni lasta 1 vuoden ja 10 kuukauden ikään asti! Niin kuitenkin kävi.

Samoin luulin, että univaje olisi se asia, joka koituisi tämän perheen turmioksi, mutta niin ei käynytkään. Raskainta on ollut pojan allergiat ja niihiin liittyvät oireet. Puhumattakaan niiden allergisoivien ruoka-aineiden tunnistamisesta...

Mutta kaikesta selvittiin ja tässä me olemme! Minä ja Haaveilija tunnemme toisemme paremmin kuin koskaan. Lisäksi nykyään osaamme kunnioittaa toistemme rajoja ja antaa toisillemme tilaa. Näitä taitoja ei oikeastaan tarvittu ennen Vauhtihirmun syntymää, koska kumpikiin pääsi liikkumaan vapaasti.


Juttelimme ystäväni kanssa myös sellaisista ihan pienistä konkreettisista muutoksista, joista ei välttämättä hirveästi puhuta, ja joita ei ehdi ajatella. Esimerkiksi itsestään huolehtimisesta. Minä olen aina ollut tarkka ulkonäöstäni, enkä esimerkiksi yleensä lähde minnekään ilman meikkiä.

Muistan edelleen ensimmäisen kesän, jolloin poika oli ihan pikkuinen. Olimme viettämässä viikonloppua miehen perheen mökillä. Oli pitkästä aikaa lämmin, joten laitoin hameen päälleni. Poika meni päiväunille, joten minä astelin laiturille nauttimaan merituulesta. Tuuli pelmuutti ihanasti hiuksiani JA MIKÄ IHME PELMUAA MUN SÄÄRIKARVOISSA!?!? 

Olin täysin unohtanut sellaisen pikkuisen asian kuin säärikarvojen ajelun. Tökkäsin itkuhälyttimen miehen kouraan ja hipsin nopeasti saunalle sheivaamaan. Onneksi kukaan ei ehtinyt nähdä!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti