Tasaista arkea ja kaikkea muuta

Päiväunet ovat pysyneet poissa. Vauhtihirmulle on ehkä iskemässä flunssa, joten katsotaan miten jatkossa käy. Nyt kuitenkin nukutaan edelleen noin 12 tuntia yössä ja päivät menevät rauhalliseen tahtiin kotona. Hirvenmetsästys alkoi eilen, joten miestä ei ole hirveästi kotona näkynyt. Ensi viikolla hänellä on iltavuoro, joten sitten he pääsevät pojan kanssa avoimeen päiväkotiin.

Sitten eilen tapahtui jotain aivan erilaista. Teimme tarjouksen metsäpalstasta! Sellaisesta metsäpalstasta, jolle voi rakentaa omakotitalon. Unelma maalla asumisesta on iskenyt mieheen entistä lujempaa. Tämä metsäpalsta sijaitsee vain 15 minuutin ajomatkan päästä tästä kaupungista, jossa nyt asumme. Eli emme me aivan umpimetsään ole muuttamassa.

Tai siis emme EHKÄ ole muuttamassa aivan umpimetsään. Tontista käydään nimittäin suljettu tarjouskilpailu. Me teimme omasta mielestämme sopivan reilun tarjouksen, mutta eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko muita tarjouksia tai kuinka suuria ne ovat. Tarjouskilpailu menee umpeen maanantaina, joten vielä pari päivää pitää odottaa.

Ensi viikolla saamme jännittää monenlaista, koska torstaina meillä on uusi ultra-aika. Olemme miehen kanssa aina puhuneet joko kahdesta tai kolmesta lapsesta (mies kahdesta, minä kolmesta). Nyt kuitenkin meistä molemmista tuntuu, että tätä rumbaa ei haluaisi tehdä enää kertaakaan. Mutta toisaalta, minä haluasin ison lauman lapsia. Vaikka kuusi! Kunhan minun ei tarvitse olla niin usein raskaana!Joten en usko, että meille kolmea enempää tulee koskaan.

Uskaltaako nyt jo sanoa: VIHDOIN

Minä olen odotellut viime keväänä koittaneesta Vauhtihirmun 2-vuotispäivästä asti, että poika luopuisi päiväunista. Silloin yksi hänen ikätoverinsa lopetti itsekseen päiväunet. Ja meillä tuo nukkumaan meneminen on ollut välillä aikamoista taistelua, joten olisi ollut kiva saada yksi taistelukerta pois päivästä.

Jotta selviäisimme helpommalla nukutuksella ( ja jotta mamma saisi liikuntaa) meillä päiväunet on oikeastaan aina aloitettu vaunulenkillä ja sitten vaunut on joko jätetty terassille tai kärrätty sisälle ja poika on jatkanut uniaan. Myös iltaunet on pitkään aloitettu (imetyksen lopettamisesta asti) vaunuissa. Joko sisällä tai ulkona, riippuen tilanteesta.

Minun viitisen viikkoa sitten alkanut pakkoleponi muutti kuitenkin nukuttamissysteemin täysin. En enää voinut lähteä vaunulenkille enkä myöskään voinut vatkata vaunuja sisällä. Päikkärit pitikin yhtäkkiä ajoittaa miehen työvuorojen mukaan tai sitten pojan piti nukahtaa mamman kainaloon. Mies tekee kahta vuoroa, joten päiväunet onnistuivat ihan hyvin vaunuissa. Iltanukuttaminen tapahtui sitten mamman kainalossa sängyssä. Siinä sitten peihtaroitiin parhaillaan neljäkin tuntia ennen kuin uni tuli. Onneksi nukahtaminen tapahtui kuitenkin suurimmaksi osaksi tunnissa tai kahdessa.

Tällä systeemillä mentiin pari viikkoa. 

Sitten eräänä ihanana päivänä kun mies oli työreissulla ulkomailla, makasimme pojan kanssa yhdessä sohvalla kaksi tuntia, eikä hän nukahtanut! (Minähän makoilen sohvalla nykyään kaiket päivät, eli minulle siinä ei ollut mitään uutta.) Mutta poika makoili sohvalla hyväntuulisena ja ihan rauhassa, mutta ei nukahtanut. Kahden tunnin kuluttua totesin, että nyt olisi välipalan aika, ja me nousimme siitä. Se oli ensimmäinen päivä ilman päiväunia.

Ensimmäisestä päivästä ilman päiväunia on nyt pari-kolme viikkoa (kotona ollessa ajantaju katoaa) ja hän on nukkunut päiväunet muutaman kerran. Ja arvatkaapas mitä yöunille nukahtamiselle on tapahtunut! Kyllä! Nukahtamisaika on lyhentynyt. POIKA NUKAHTAA VIIDESSÄ MINUUTISSA! Joinain iltoina nukahtamiseen menee jopa kaksikymmentä minuuttia, mutta meidän poikamme osaa nyt siis nukahtaa itsekseen (kylläkin tutti suussa ja mamma vieressä sängyssä). 

Minä saan siinä vieressä rauhassa lueskella kirjaa kun poika nukkuu. Pakkolevon takia minun on turha lähteä siitä minnekään, ja minulle on aivan sama, makaanko sohvalla vai sängyssä. Yläkerrassa ei sentään tule naposteltua, mitä tekisin ihan varmasti alakerrassa. Ja koska pelkkä kotona lepääminen väsyttää, minä nukun helposti kymmenen tuntia yössä. Poika nukkuu 11-12 tuntia, joten minä luen kirjaa sekä illalla että aamulla. Välillä jos herään hirveän aikaisin, nousen ennen poikaa. Mutta koska se tarkoittaa vain alakertaan makaamaan siirtymistä, käyn yleensä vain pesemässä hampaat ja jopa laittamassa tukan (!) ja sitten poika yleensä herääkin.

Tämä pojan päiväunettomuus, heh mikä sana, on aivan mahtavaa! Odotin sitä jo tosiaan kesällä, koska päivien suunnitteleminen on paljon helpompaa kun ei tarvitse miettiä, että pääsemme jonnekin joko ennen tai jälkeen päiväunien. Ja olimme jo miettineet miehen kanssa, että pitääkö miedän hankkia sisarusrattaat jotta saamme molemmat lapset nukutettua vaunulenkillä. Ja entäs jos ne eivät nukahtaisikaan samaan aikaan? Mitä ihmettä sitten tehtäisiin? No nyt ei tarvitse enää miettiä noita! Mahtavaa!

Pitäkää peukkuja, että tämä on pysyvää eikä vain jokin vaihe. Nyt on kuitenkin mennyt jo se kolmisen viikkoa, joten vihdoin uskallan täälläkin hehkuttaa asiasta. Olemme viettäneet useimpina päivinä sellaisen rauhoittumishetken sohvalla (siis poikakin enkä vain minä). Ja poika on saanut makoilla ja olen lukenut hänelle kirjaa tai hieronut tai paijaillut. Hän ei kuitenkaan ole nukahtanut, vaan on noussut siitä sitten leikkimään tai syömään jonkin ajan päästä. Eilen emme sitten viettäneet lainkaan rauhoittumishetkeä, koska Vauhtihirmu ei vaikuttanut missään vaiheessa väsyneeltä. Ehkä tämä olisi nyt tässä. Pitäkää peukkuja!

Huolestunut tuttimonsteri

Ensimmäiseen kahteen vuoteen poika ei ollut pahemmin kiinnostunut tutista. Tuttia käytettiin vain päiväunien ja pitkien automatkojen aikana. Meillä ei ollut ikinä tuttia mukana missään hoitolaukussa, koska sitä ei tarvittu.

Imetyksen lopettamisen aikoihin (poika 1 v 11 kk) tutti tuli mukaan myös yöunille. Eli silloin sitä käytettiin yöunilla, päiväunilla ja pitkillä automatkoilla. Lisäksi tuttia käytettiin lohdukkeena päiväunitissin sijaan. Tiesimme, että tutin käytöstä voisi tulla uusi vieroituksen aihe, mutta halusimme kuitenkin vieroittaa hänet rinnasta kunnolla, vaikka se sitten olisikin siirtymä tuttiin.

Lohtututti jäi pian pois (ehkä kuukaudessa), ja tuttia käytettiin taas vain yö- ja päiväunilla ja autossa. Kesällä päätimme jo, että lopullinen tuttivieroitus tapahtuu syksyllä kun viimeinenkin siitepölykausi on mennyt ohi. Poika ehti jopa nukkua yhden yön kokonaan ilman tuttia!

Sitten tulikin tämä tieto etisestä istukasta. Arkemme muuttui yhtäkkiä täysin. Ennen niin aktiivinen mammma viettikin pitkät ajat sohvalla maaten tai tuolissa istuen. Ja aina kun se sieltä nousi, niin liike oli hidasta. Me vanhemmat olimme varmasti huolestuneita vaikka yritimme jatkaa tavallista elämää.

Lisäksi jo ennen tietoa etisestä istukasta minut oli määrätty lepoon supistusten takia. Silloin poika alkoi olla hoidossa isoisänsä luona, mitä ei ollut aiemmin tapahtunut. Ja yhtäkkiä hän oli siellä pari-kolme tuntia monena päivänä putkeen. Sitten ultran jälkeen minun äitini tuli meille asumaan (mitä ei myöskään ollut ennen tapahtunut). Ja minun äitini ei osaa ollenkaan olla huolehtimatta, vaan oli koko ajan patistamassa minua takaisin sohvalle ja katsoi minua huolestuneena koko ajan. 

Kaikki tämä soppa siis yhteensä on tehnyt pojastamme tutinsyöjän. Hän haluaisi olla tutti suussa suurimman osan päivästä. Ja minä ymmärrän sen ja suon sen, joten en sitä aio häneltä kokonaan kieltää. Välillä vain yritän kehottaa häntä ottamaan tutin pois suusta. Mutta aika pian hän kyselee sen perään. Mutta koska tutti ilmiselvästi helpottaa hänen oloaan, niin hän saa sitä nyt syödä.

Tutin kieltämisen sijaan päätin itse rauhoittaa kotielämämme. Se on yksi syy siihen, että en halua minun äitini olevan täällä meillä niin paljoa. Hän ei vain osaa olla huolehtimatta, ja se tarttuu koko perheeseen. Ja kotielämän rauhoittaminen tarkoittaa myös sitä, että muut isovanhemmat saavat tulla tänne meille leikkimään pojan kanssa sen sijaan että poika menisi heidän luokseen.

Tämän rauhoittamis- ja rauhoittumispäätöksen jälkeen poika on ollut myös rauhallisempi ja tuttia on syöty vähän vähemmän. Lisäksi aamuöiset: "Äitiiii, mammaaa, äitiiii!" -unissa huudot ovat jääneet pois. (Poika siis nukkuu meidän välissämme perhepedissä, ja minä olin koko ajan ihan vieressä, mutta silti hän alkoi aina neljän-kuuden välillä huutamaan mammaa. Siitä ja lisääntyneestä tutin syömisestä ymmärsin, että nyt poika on huolissaan ja asialle pitää tehdä jotain.)

Toivotaan, että saamme näillä omilla päätöksillämme ja arjen järjestelyillä rauhoitettua pojan mielen. Kaksivuotiaan ei todellakaan tarvitsisi olla huolissaan mistään! Myös minun oma oloni on ollut vähän parempi nämä pari päivää jotka olen yrittänyt aivopestä itseäni. En tiedä, onko istukka sitten vähän siirtynyt, mutta supistuksen tuntuvat vähän erilaisilta. Niitä tulee edelleen yhtä paljon kuin aiemminkin, mutta jotain eroa niissä on. Ultraan on vielä viikkoa ja päivä, joten sitten saamme tiedon.

Mutta en voi kuin sanoa, että suunnitelmia voi aina tehdä, mutta niiden toteuttamista ei kannata pitää itsestäänselvyytenä. Meillä oli sekä vaipoista että tutista luopuminen suunniteltu tälle syksylle. Nyt poika haluaa syödä tuttia päivisinkin, enkä minä voi vielä häntä potalle riittävän usein jotta vaippa voitaisiin jättää pois. Meillä oli siis hyvä suunnitelma saada poika pois vaipoista ja tutista monta kuukautta (viimeistään syyskuussa) ennen laskettua aikaa. Sillä tavoin hänelle ei tulisi ikävä tuttia heti kun näkee sellaisin vauvan suussa. Ja minun ei tarvitsisi vaihtaa vaippoja kahdelle samaan aikaan. Niin. Ainahan sitä voi suunnitella.

Viikko 21+4

...ja ihanat Pikkuisen potkut, jotka näkyvät vatsanahan läpi. 

Vaikka vauva on pikkuinen, potkut ovat kaikkea muuta. Jos kohtukäyttäytymisestä voi ennustaa jotain tulevasta vauvasta, niin meille on tulossa rytmikäs ja riehakas vauva. Potkusessiot toistuvat päivittäin aika lailla samoihin aikohin. Ja ne tosiaan NÄKYVÄT vatsanahan päältä. Ne tuntuivat käteen jo pari viikkoa sitten, mutten uskonut että ne voisivat näkyä jo nyt.

Vielä en saanut tallennettua niitä videokameralle, koska siihen mennessä kun olin löytänyt videokameran, potkut olivat jo siirtyneet alas taakse. Nyt minulla on kuitenkin valmiiksi ladattu videokamera käden ulottuvilla kännykän, kaukosäätimien ja vesimukien (useampi, ettei minun tarvitse nousta hakemaan lisää niin usein) kanssa.

Näin muuten viime yönä unta että ultrassa lääkäri vahingossa paljasti meille tulevan vauvan sukupuolen. Lääkäri oli kirjoittanut raporttiin jotain yleistä voinnista ja maininnut siinä myös, että tyttövauva voi hyvin. Voi ajatelkaa, jos meille oikeasti tulee tyttö! Minä ja mies molemmat vähän ajattelemme, että siellä saattaisi olla tyttö. Me molemmat kuitenkin myös uskomme, että poika siellä on. Tällainen epävarmuus on kivaa. On hauskaa arvuutella ja mietiskellä. Tätä asiaa.

Olen yrittänyt levätä, mutten ole saanut pidettyä supistuksia poissa. Niitä ehtii tulla kolme jo sillä aikaa kun kävelen sängystä vessaan, vessasta alakertaan ja siitä portaiden juurelta sohvalle. Toissapäivänä päätin, että nyt yritetään saada edes yksi päivä ilman supistuksia. No yritin sitä eilen. Eilen oli kuitenkin tavallista stressaavampi päivä, kun poika oli väsynyt silloin kun olisi pitänyt lähteä isoisän luokse hoitoon. Poika jäi sitten kotiin, nukkui hetken, ja isoisä tuli myöhemmin takaisin leikkimään pojan kanssa. 

Supistuksia tuli eilen yli 30, mikä ei ole ollenkaan hyvä, koska niitä ei saisi tulla ollenkaan. Tänään on tullut "vasta" kymmenkunta. Ja tänään en ole tehnyt muuta kuin tullut alakertaan, laittanut itselleni puuroa, lämmittänyt lounaan ja vaihtanut pojan kakkavaipan. Jos joku lukijoista on joutunut raskausaikana vuodelepoon, niin kertokaa ihmeessä, kuinka se on käytännössä onnistunut! Varsinkin jos teillä on kotona muita lapsia! Ja jos jollain on kokemuksia etisestä istukasta, niin siitäkin saa mielellään jakaa kokemuksia. Yhdelläkään minun tutullani ei ole ollut etistä isukkaa, joten muiden kokemuksia olisi kiva kuulla.

Raskauskilot pakkolevossa

Nyt kun on ollut aikaa pohdiskella, niin ehtii miettiä jotain niinkin turhaa asiaa (olosuhteet huomioon ottaen) kuin raskauskilot. Minullehan tuli lisää painoa kolme kiloa sinä yhtenä kuukautena, joka oli imetyksen lopettamisen ja uuden raskauden alkamisen välissä. Kolmen ensimmäisen raskauskuukauden aikana painoa ei tullut yhtään lisää. Ja kahden viimeisen kuukauden aikana on tullut kaksi kiloa kuukaudessa, eli yhteensä neljä kiloa.

Eli painonnousu on ollut minun mielestäni juuri sopivaa. Mutta miten käy nyt kun olen pakkolevossa? Viimeiseen kuukauteen en ole päässyt edes vaunulenkille, mutta silti paino oli noussut sen saman kaksi kiloa kuin edellisen kuukauden aikana. Olen kyllä tietoisesti vähentänyt herkkujen syömistä. Ja viimeisen puolentoista viikon aikana olen ollut vielä enemmän pakkolevossa, enkä ole siten päässyt jääkaapillekaan niin usein. Ja onneksi ruokahalukin on seurannut liikkumisen määrää.

Mutta miten kropalleni käy jatkossa? Ainakin lihakset tulevat pienenemään ja kunto tippumaan. Makaaminen hidastuttaa aineenvaihduntaa mutta toisaalta raskaus kiihdyttää sitä. Tähän mennessä ei ole tehnyt mieli napostella, mutta miten käy, jos karkkihammasta alkaa kolottaa? (Tietty voin pyytää miestä olemaan tuomatta kotiin mitään herkkuja. En itse pääse kauppaan, joten se olisi ainakin varma keino.)

Mutta kysymys siis kuuluu: tuleeko minusta iso kasa muodotonta pullataikinaa vai lörpsähtänyt tikku, johon on tuikattu lihapulla keskelle? En pääse kävelemään edes täällä talossa ilman supistuksia, joten kaikenlainen kuntoilu on tällä hetkellä poissuljettu. En ole myöskään (ainakaan vielä) keksinyt sellaisia lihaskuntoliikkeitä, joissa ei tarvitsisi lainkaan jännittää keskivartalon lihaksia. Eli jos tämä pakkolepo jatkuu laskettuun aikaan asti, niin synnytyksestä ja lapsivuodeajasta saattaa tulla aika... hhmmm... mielenkiintoinen.

Pakkolepoon sopeutumista

Reilu viikko pakkolepoa takana ja minä hypin seinille! Mies oli kolme päivää työreissulla, joten olemme olleet täällä kolmestaan pojan ja minun äitini kanssa. Siitä on jo viisitoista vuotta kun olen viimeksi asunut äitini kanssa ja sen kyllä huomaa. Meillä on hyvin läheiset välit ja soittelemme toisillemme monta kertaa viikossa. Näemme vähän harvemmin, koska asumme eri kaupungeissa.

On aivan eri asia soitella ja nähdä kuin asua saman katon alla. Ja vielä viettää kaiket päivät yhdessä. Aamusta iltaan. Huh-huh. Meillä meni kyllä ihan hyvin. Raskainta tässä oli itseasiassa se, että äitini ei voinut joka päivä hirveän hyvin. Eli joinain päivinä hän olisi oikeasti voinut tehdä vielä vähemmän kotitöitä kuin minä, mutta hän ei tietenkään sanonut sitä. Ja sitten se, että minä en pääse ulos tästä talosta eikä äitini voi viedä poikaa ulkoilemaan (hän ei voi oikein nostella poikaa huonon selkänsä takia). Onneksi saimme sitten takapihalle oman hiekkalaatikon niin äitini pääsi edes yhtenä päivänä ulos. Poika viihtyy hyvin hiekkalaatikolla, niin hänen vahtimisensa on helpompaa siellä.

Lupautuessaan tulemaan meille hoitamaan poikaa (ja minua) äitini ei ollut arvannut kuinka erilaista tämän pojan hoitaminen on verrattuna hänen toiseen lapsenlapseensa (jota äiti on hoitanut jo kolmen vuoden ajan keskimäärin pari päivää viikossa). Kyllähän minä olen tietty kertonut kuinka vilkas poikamme on, mutta ei äitini ollut ajatellut eron voivan olla niin kovin suuri verrattuna serkkutyttöön. No se kuitenkin oli.

Äiti oli meillä kuitenkin kuusi päivää, joista kolme viimeistä mies oli työreissulla. Ja nyt me kaikki taidamme olla tyytyväisiä. Äiti pääsi kotiin lepäämään ja minä saan enemmän omaa rauhaa. Kun on tottunut hallitsemaan omaa elämäänsä, on vaikea sopeutua jonkun toisen rytmiin ja läsnäoloon. Eikä kipeää äitiä voi juoksuttaa yhtä paljon kuin omaa miestä. Enkä minä ketään tahallani jouksuta, vaan yritän pyytää mahdollisimman monta asiaa yhdellä kertaa niin muutkin saavat vähän omaa aikaa. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista, koska Vauhtihirmu haluaa asioita omaan tahtiinsa.

Toivottavasti jäljellä olevat 19 viikkoa menevät nopeasti...

Jotain hyvääkin

Päätin ennen tämän raskauden alkua (kuten mainitsin jo kesäkuussa), että en stressaa turhista asioista enkä murehdi pikkujuttuja. No. Nyt minun ei tosiaan tarvitse murehtia pikkujuttuja kun on jotain paljon suurempaa murehdittavana. Onneksi tämä on kuitenkin sellainen asia, johon voin itse vaikuttaa. Minun tarvitsee 'vain' levätä ja ottaa rauhallisesti. Jos kyse olisi vaikka kohdunkaulan lyhenemisestä ja kohdunsuun avautumisesta tai maksan toimintahäiriöstä, niin en voisi tehdä kotona mitään vaan joutuisin sairaalaan makaamaan. (Syyskuun -12 Vauva-lehdessä oli artikkeli näistä äideistä jotka joutuvat jo puolivälissä raskautta sairaalaan vuodelepoon. Minulla on siis vielä helppoa verrattuna heihin.) Kunhan saan pidettyä supistukset poissa eikä istukka repeä, niin minä saan olla kotona vielä monta kuukautta.

Pohdiskelin yksi aamu sängyssä kun Vauhtihirmu ja Haaveilija vielä nukkuivat, että meillä on oikeasti vielä kaikki ihan hyvin. Kenelläkään ei ole välitöntä hengenvaaraa, vaikka kohonnut riski onkin. Vauva voi hyvin, vaikkei häntä ultrattukaan mielestäni yhtä tarkasti kuin Vauhtihirmua aikoinaan. Mutta se lääkäri, joka teki Vauhtihirmun rakenneultran ei ole enää kunnalla töissä vaan perusti oman vastaanoton. Ja hänellä riittää asiakkaita. Joten jos huoleni kasvaa tai haluan toisen lausunnon, voin varata ajan hänelle.

Yksi todella hyvä asia tässä on se, että meidän ei tarvitse viedä Vauhtihirmua hoitoon minun pakkoleponi takia. Vaikka äitini sanoi elokuussa, että hän ei voi muuttaa meille hoitamaan Vauhtihirmua minun koulupäivieni ajaksi, hän muuttaa meille kuitenkin nyt. Hoitaminen on aivan eri asia, kun minä olen täällä paikalla (vaikkakin sohvalla), kuin jos he olisivat kahdestaan. Lisäksi äitin ei tarvitse laittaa poikaa nukkumaan, koska Vauhtihirmu voi nukkua päiväunet minun kainalossani. Minähän makoilen jokatapauksessa kaiket päivät.

Lisäksi minulla on nyt todella hyvin aikaa valmistaa erilaisia villavaatteita vauvalle ja koko perheelle. Vauva on saanut jo villaviltin ja villasukat. Nyt neulon Vauhtihirmulle villasukkia ja ystävä tilasi omalle tytölleen villasukat. Ihanaa, kun saa edes jotain tehtyä, vaikka olo välillä aika turhalta tuntuukin. Kouluhommiin en pysty keskittyä, koska Vauhtihirmu on kuitenkin koko ajan täällä ja kaipaa huomiotani.

Rakenneultra

Kävimme rakenneultrassa eilen. Lääkäri ei heilauttanut taikasauvaansa ja saanut supistuksia loppumaan (kuten toivoin), vaan kertoi sekä hyviä että ikäviä uutisia. Hyvä uutinen on se, että vauva voi hyvin, rakenteissa ei huomattu mitään erikoista ja kasvu vastaa laskettua aikaa. Siinä ne hyvät uutiset sitten olivatkin.

Kerroin ennen ultraa lääkärille supistuksista ja hän sanoi että katsotaan mitä tutkimuksessa selviää. No siellähän selvisi, että minulla on etinen istukka. Onneksi vain istukan reuna sijaitsee kohdunsuun päällä eikä koko istukka. Mutta etinen istukka yhdistettynä runsaisiin supistuksiin tarkoittaa todellista istukan ennenaikaisen irtoamisen tai repeämisen riskiä.

Eli minä lepään. Lepään. Lepään. Ja toivon, että istukka ei irtoa. Ja toivon, että vauva haluaa pysyä mahassa vielä ainakin kahdeksantoista mutta mieluummin kaksikymmentäyksi viikkoa. Ja toivon, että nämä supistukset loppuisivat. Koska niin kauan kuin ne jatkuvat olen kotimme vanki.

Pääsen kävelemään autolle asti ilman supistuksia. Mutta sitten en enää sitä seuraavaa matkaa autosta sairaalaan/kyläpaikkaan/kauppaan. Tätä koitettiin siis eilen kun menimme ultraan. Silloin en vielä tiennyt, että JOKAISTA supistusta pitää välttää, vaan kävelin parkkipaikalta ovelle mikä oli noin 20 metriä. Ja sitten tietenkin supisteli.

Odotushuoneessa vielä mietiskelimme haluammeko tietää sukupuolen. Ensin ultrattin vauva läpikotaisin, joten silloin emme olleet vielä huolestuneita. Sanoinkin sitten lääkärille, että hän ei saa vielä kertoa, mutta näkyykö sukupuoli. Sitä ei näkynyt joten se asia jää vielä salaisuudeksi. (Kuten minä toivoinkin. Halusin, että se olisi se ainoa asia, jota jännitän raskauden ajan. Saan nyt jännittää sekä sitä että paljon kaikkea muuta.)

Sitten ultrattiin istukkaa ja loput vastaanottoajasta menikin sitten jotain aivan muuta kuin sukupuolta pohtiessa. Saimme ohjeet, mitä sanomme ambulanssikuskeille jotka tulevat hakemaan minua jos verenvuoto alkaa. Ja mihin sairaalaan minut pitää viedä milläkin raskausviikolla. (Asumme pienessä kaupungissa jossa on vain pieni sairaala ja pieni synnytysosasto.) Vielähän vauvalla ei olisi mitään mahdollisuuksia selvitä, mutta jo parin kuukauden päästä (!) on paremmat mahdollisuudet. 

En voinut katsoa Haaveilijaa. Olisin varmasti alkanut itkeä eikä siitä olisi ollut mitään hyötyä. Tuijotimme molemmat tiukasti vuorotellen lääkäriä, lattiaa ja seinää. Vasta autossa istuessamme otimme toisiamme kädestä kiinni.

On suuret mahdollisuudet, että kaikki menee hyvin. Istukka saattaa kohdun kasvaessa siirtyä pois kohdunsuulta. Jos istukka siirtyy pois väärästä paikasta, supistukset voivat hellittää ja minä voin taas esimerkiksi kävellä ja poimia leluja lattialta. Ja raskaus voi mennä jopa yliaikaiseksi!

Sitten on kuitenkin se toinen vaihtoehto.

Minulle kirjoitettiin kuukauden sairasloma, jonka jälkeen menen uusiin tutkimuksiin. Toivottavasti minun ei tarvitse käydä sairaalassa ennen sitä!

Oire nro 3

Viikolle 16 asti sain viettää huoletonta raskausaikaa. Aluksi pissatti tavallista enemmän ja välillä oli vaikea saada unen päästä kiinni (oire nro 1). Sitten ruoansulatus hidastui (oire nro 2). Sen kummallisempaa en ole kokenut kasvavan vatsan lisäksi. Ennen viikkoa 16.

Niillä main ne alkoivat. Ennakoivat supistukset. Tai alkoivat ne jo vähän aikaisemmin, mutten tunnistanut niitä. Sitten viikolla 16+5 niistä ei ollut mitään epäilystä. Supistuksia tuli 2-3 minutin välein tunnin ajan. Seuraavan tunnin ajan niitä tuli 3-5 minuutin välein. Sitten ne onneksi loppuivat. Kunnes alkoivat seuraavana aamuna uudestaan.

Otin seuraavat kaksi viikkoa hyvin rauhassa ja supistukset pysyivät aisoisssa. Ilmoitin itseni sitten jo töihin. Ja koulun alkamistakin ehdin jo odotella. Kunnes nyt viikonloppuna ne taas yltyivät. Ainoa erikoinen mitä tein oli että osallistuin miehen synttärijuhliin. 

Olin delegoinut kaikki juhlajärjestelyt muille. Ainoa mitä minun piti tehdä, oli sulattaa pieni kakkupohja pojalle, laittaa kakun väliin kermaa ja hilloa. Lisäksi minun piti laittaa tukka, meikata, pukea itseni ja poika ja ajaa meidät parin kilometrin pääähän juhlapaikalle. Ja juhlissa minun ei tarvinnut muuta kuin istua ja seurustella vieraiden kanssa.

Mutta voi niitä supistuksia illalla kotona ja seuraavana päivänä! Ja vielä tänä aamuna. Nyt ollaan taas siinä tilanteessa, missä oltiin pari viikkoa sitten. En voi edes keittää puuroa mikrossa saamatta supistuksia. Onneksi miehellä on iltavuoro, niin hän pääsi aamupäivällä pojan kanssa avoimeen päiväkotiin joten minä sain levätä. Ilta on mennyt jo onneksi paremmin.

Mutta oikeasti: jos parin tunnin seurustelu ystävien ja perheen kanssa saa tuollaiset supistukset aikaan, niin mitähän kouluun meneminen ja töissä oleminen tekevätkään? Koulu olisi alkanut tänään. Työt alkavat parin kuukauden päästä. Minä todellakin toivon, että tilanne rauhoittuu siihen mennessä! 

Meillä oli muuten sama juttu Vauhtihirmua odottaessa. Alkuraskaus meni heittämällä, mutta sitten sain kaikenlaisia oireita: liitoskivut, selkäkivut, supistukset ja niin edelleen. Silloin raskaus meni kuitenkin yliaikaiseksi. Mutta kun kysyin äitipolilta, että ovatko nämäkin supistukset sellaisia tehottomia, niin vastaus oli että sitä ei voi tietää. Jokainen raskaus (samallakin naisella) on erilainen.

Keskiviikkona meillä on rakenneultra ja tapaaminen lääkärin kanssa. Toivotaan, että sieltä saadaan hyviä uutisia! Tai että lääkärisetä heilauttaisi taikasauvaa ja saisi nämä turhat supistukset katoamaan! Pitäkää peukkuja!

p.s. En muista olenko maininnut, mutta olen tuntenut vauvan potkut viikolta 15+6 lähtien. Vauvan liikkeitä en kuitenkaan laske raskausajan oireeksi :)