Unettomuuden anatomia

Nukuin viime yönä ruhtinaalliset 6 tuntia! Sitä ei ole tapahtunut ikuisuuteen (eli moneen päivään)! Nuo kuusi tuntia jakautuivat kahteen pätkään (4+2), joista ensimmäisen koira katkaisi puolessa välissä uikuttamisellaan. Eli minä nukuin 2+2+2, mutta poika nukkui samaan aikaan 4+2. Koiralla on kevättä rinnassa, joten se näkee vähän levottomia unia, ja välillä ulisee unissaan.

Poikahan nukkuu vuorokaudessa sen 12-14 tuntia, mitä tuon ikäiset yleensäkin nukkuvat. Hän kuitenkin nukkuu kevyesti ja lyhyissä pätkissä. Se tarkoittaa sitä, että hän, tai yleensä me molemmat, heräämme monta kertaa yössä. Sitähän on jatkunut nyt jo pian kaksi vuotta, joten se ei ole uusi asia.

Uusi asia on minun yökyöpeli-elämäni. Viime kuukaudet olen pääsääntöisesti nukkunut 6 tuntia yössä, senkin 3-4 pätkässä. Minua ei väsytä iltaisin lainkaan (vaikka unenpuutetta olisi kuinka). Sitten kun menen makaamaan, en saa unta pariin tuntiin. Olen ennenkin ollut huono nukahtamaan, mutta imettäminen auttoi siihen. Nyt viime aikoina kun ensin imetin vain vähän, ja nyt en moneen päivään enää ollenkaan, imetyshormonit eivät ole auttaneet nukahtamisessa.

Olen viime sunnuntain jälkeen nukkunut joka yö noin kolme tuntia, ja senkin korkeintaan tunnin pätkissä. Joten tänä aamuna, kuuden tunnin unien jälkeen, tunsin olevani todella levännyt, pirteä ja reipas! Siitä ei voi vetää muuta kuin sen johtopäätöksen, että vähään uneen tottuu, jolloin pienikin lisäys unen määrään auttaa hurjasti.

On aivan tutkittu juttu, että suuri osa suomalaisista nukkuu jatkuvasti liian vähän. (Luin siitä joskus syksyllä tai talvella. En jaksa nyt etsiä lähdettä tähän. Lisään sen myöhemmin, jos se tulee vielä vastaan.) Aikuiselle sopiva unen määrä olisi 7-8 tuntia. Sen yli tai ali menevä osuus on terveysriski.

Tässä talvella julkaistiin toinenkin tutkimus uneen liittyen (en jaksa etsiä siihenkään nyt linkkiä). Aiemmin on liputettu kahdeksan tunnin keskeytymättömän unen puolesta. Nyt kuitenkin on todettu, että todella moni, joka periaatteessa nukkuu heräämättä, havahtuu monta kertaa yössä. Osaa kertoja ei muista enää aamulla, osan muistaa. Voin empiirisellä kokomuksella todeta, että ainakin Haaveilija ja Vauhtihirmu ovat tällaisia havahtujia. Vauhtihirmulle osaan sanoa selkeän kaavankin, sen verran on tullut valvottua hänen vierellään kelloa tuijottaen.

Ja vaikka tuoreille äideille suunnatussa materiaalissa sanotaan, että olisi hyvä nukkua ainakin joka toinen yö yksi kolmen tunnin pätkä, niin ilmankin selviää. Minä nukuin ensimmäisen kolmen tunnin pätkän pojan ollessa vuoden ja neljä kuukautta. Arvatkaa, tuntuiko olo silloin levänneeltä! Joten suosittelen kyllä kaikille tuota ainakin joka toinen yö kolmen tunnin unia. Varmasti silloin olo tuntuu jatkuvasti levänneeltä. Tuo nukkuminen onnistutaan järjestämään monissa perheissä ainakin sillä tavalla, että isä ottaa yhden kolmen tunnin hoitopätkän keskellä yötä, niin äiti saa nukkua keskeytyksettä.

Meillä tämä ei oikein onnistunut, enkä osannut sitä pyytääkään. Pätkittäiseen uneen tottui aika nopeasti, ja vajosin uneen myös nopeasti imettämisen ansiosta. Mutta kyllähän se unettomuus aiheutti kaikenlaisia oireita. Sekä lähi-, työ- että pitkäaikaismuisti kärsivät eniten. Kaiken kapasiteetin joutui käyttämään siihen, että sai kaikille ruokaa vatsaan ja vaatteet päälle. Kaikki sen lisäksi oli pelkkää plussaa. Muisti ei ole kuitenkaan minnekään kadonnut, ja nyt se toimii koko ajan paremmin. (Monillehan pelkkä raskaus tai imettäminen aiheuttaa muistiongelmia. Joten vaikka koko perhe nukkuisi alusta asti hyvin, niin äiti saattaa olla aika hajamielinen.)

Niin unohtui tuossa sanoa, että silloin ensimmäinen yö imettämisen lopettamisesta meni hyvin. Poika ja minä nukuimme yhtäaikaa yhden 3,5 tunnin pätkän. Mutta sitten sunnuntaina alkoi flunssa, ja nyt on ollut kuumetta, nuhaa ja ripulia vaihtelevasti joka päivä sen jälkeen. Ne tietenkin vaikuttavat yöuneen. Mutta eiköhän tämä mene pian ohi, niin tässäkin talossa aletaan ehkä nukkua.

Jälkihuomautus. Jos lukija miettii, että onkohan Insinööriäiti aivan tosissaan tässä tekstissä, niin voin vastata, että olen. Ja tiedän, että monessa lapsiperheessä on uniongelmia, sekä aikuisilla että lapsilla. Niistä ei vain välttämättä puhuta kaikille, koska puhuja leimataan joko a) valehtelijaksi tai b) valittajaksi. Kukaan ei halua olla kumpaakaan, joten monesti ongelmia vähätellään.


Ja jälkikirjoituskin on pakko lisätä. USA:n armeijan erikoisjoukoissa on todettu, että ihminen selviää hyvin pitkään pelkällä 45 minuutin yöunella (taas kerran linkki tulee, jos sen vielä löydän). Tietenkin voidaan kysyä, kuinka hyviä ratkaisuja ihminen tekee siinä tilassa. Ja toisekseen voidaan kai todeta, että kyllä elämä mukavampaa on kun nukkuu vähän enemmän.

Lasi on puoliksi täynnä

Tänä aamuna sitten tein sen raskaustestin. Ja negatiivinenhan se oli. Epätietoisuus on pahinta, joten tällä kertaa testin tulos oli helpotus. Tällaisen alun jälkeen raskaus jatkuisi aika hermostuttavissa merkeissä.

Minun lasini on nykyään puoliksi täynnä eikä puoliksi tyhjä, joten tästäkin ei-raskaudesta ja imetyksen päättymisestä löytyy paljon hyviä puolia.

1. Saan syödä mitä huvittaa! Ei tarvitse miettiä pojan allergioita eikä sikiön hyvinvointia.

2. Saan juoda mitä huvittaa! Okei, tämä on vähän sama kuin edellinen, mutta silti hyvä! Vanhana kahvikissana toivotan tervetulleeksi yli 3 kuppia kahvia päivässä -elämän :)

3. Pääsen viihteelle! Olen käynyt ulkona viimeksi kesäkuussa 2009, joten tätä on odotettu :D Eli puhun siis alkoholin nauttimisesta ja yöelämässä käymisestä, jos jollekulle jäi epäselväksi ;D

4. Saan alkaa nukkua kunnolla! Tähän asti minä olen hoitanut pojan yöheräilyt tissillä, joten nyt alkaa tasa-arvo tässä asiassa. (Okei, vähän sellainen mukautettu tasa-arvo, koska mies käy töissä ja minä en. Joten seuraavat viisi yötä ovat taas minun, mutta sitä seuraavat yhdeksän yötä voimme taas jakaa.)

5. Ehkä tämä pitsanaama rauhoittuu (onko tämä liikaa toivottu?). Naama, niska ja päänahka ovat kukkineet raskauden puolivälistä asti (eli noin 2,5 vuotta!). Välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta silti olen koko ajan ollut iholtani teini-ikäisen näköinen. Jännä juttu, että siihen on niin tottunut, että tämä pääsi vasta listan sijalle viisi. Noiden neljän jälkeen piti oikein miettiä, että kuinka elämä oikein muuttuukaan...

6. (Ja kun ulkonäköön kerran päästiin, niin) voin taas värjätä hiukseni! Olen pitänyt pitkään taukoa, koska olen elänyt 'olen-ehkä-raskaana' -elämää. Nyt on siis aika vähän tasoittaa tätä oman värin ja purkkivärin välistä rajaa laittamalla väliin jotain väriä siltä väliltä.

7. Voin auttaa enemmän miestä remontoinnissa. Saan vähän päänsärkyä maalin hajusta, joten en ole halunnut hengitellä niitä katkuja imettäessä tai raskaana ollessa. Nyt siis pääseen maalailemaan.

8. Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä: ehkä pikkuhiljaa aivokapasiteetti nousee 0,1 sinne keskiverto 10 prosentin käyttöasteeseen. Tämä helpottaisi koulunkäyntiä huomattavasti.

Bonus: Meidän ystävä- ja tuttavapiiriin tulee tai on tullut tänä vuonna 10 vauvaa. Joten tälle vuodelle riittää vauvoja, ja ensi vuonna on sitten ehkä meidän vuoro!

Imetyksen lopettaminen (se oli siinä!)

Tänä aamuna Haaveilija ja minä totesimme, että se taisi olla nyt siinä. On aika lopettaa imetys. On tärkeää, että Haaveilija on tässä asiassa aktiivinen, koska osa yöherätyksistä siirtyy nyt hänelle.

Päätimme imetyksen lopettamisesta tänä aamuna ennen tätä uutta epävarmuustekijää (Naisen elämää osa 3). Sitten puolen päivän aikaan, verenvuodon alettua, en todennut mitään syytä muuttaa päätöstämme. Oli vuoto sitten kuukautisia tai raskaudessa ilmenevää pientä vuotoa, se ei muuta tätä asiaa.

Nyt se on sitten loppu. Viimeinen imetys Vauhtihirmun kanssa on takanapäin. En olisi ikinä uskonut, mutta se oli hyvin haikeaa. Ja kun en tiedä, saanko enää koskaan rinnalleni toista vauvaa. Tuleeko Vauhtihirmulle koskaan pikkusisaruksia.

Pirteämpää tekstiä luvassa huomenna. Nyt ajattelin olla vielä hetken haikea ja surullinen.

Naisen elämää, osa 3

Jälleen on kyse lasten saamisesta. Onko se tapahtunut? -kysymys on vielä ehkä hetken ajankohtainen. Pahalta kuitenkin näyttää.

Olimme Vauhtihirmun kanssa pottaharjoituksella pissaamassa (hän potalla, minä pytyllä (tarkennuksen vuoksi, heh)). Ja minun paperiini tuli vähän verta. Vielä on se pieni mahdollisuus, että tämä on sitä pientä vuotoa, joka tulee ensimmäisten poisjäävien kuukautisten tienoilla. Silti pelottaa.

Olin laskenut kierron olevan 29 päivää. Nyt se näyttäisi olevan 27 päivää, joten ei tarvinnut jännittää niin pitkään. Jos tämä ei pian paisu Niagaraksi, niin täytyy käydä apteekissa hakemassa raskaustesti.

Epätietoisuus ja odottaminen on pahinta.

Mistä on hyvät äidit tehty?

Käykääpä lukemassa oheisen linkin takana oleva kolumni: Mistä on hyvät äidit tehty?

Kuten tekstissä sanotaan, tuohon äitikilpailuun törmää jo raskausaikana. Aina olet joko liikaa jotain tai liian vähän jotain. Ja voin avoimesti myöntää, että olen itse aivan varmasti syyllistynyt tähän samaan. Sitä pitää omia valintojaan aina parhaina, niin välillä on vaikea ymmärtää, miksi joku toinen tekee toisella tavalla.

Olen aikamoinen päällepäsmäri, ja vaikka en jakelekaan neuvoja kyselemättä, niin asioista puhuttaessa kerron miten meillä tehdään. Ja siitä saa monesti sen vaikutelman, että ajattelen sen olevan ainoa oikea tapa tehdä asioita. Olenkin viime aikoina keskustellessani muiden äitien kanssa, maininnut aina välillä, että meillä tehdään näin, mutta jokaisella on varmasti oma, oikea, tapansa.

Äidit ovat nimittäin hyvin herkkiä. Niin minäkin olen. Monesti toisen ihmisen laukaisema aivan viaton kommentti saattaa haavoittaa syvästi. Tämä tekee äiti-asioista keskustelun välillä hyvin haastavaksi. Ketään et tarkoita loukata, mutta et tiedä, loukkaatko vahingossa. Erikseen ovat tietenkin ne ihmiset jotka haluavat loukata tahallaan.

Tunnistan muuten itsessäni muutaman kolumnissa mainitun puutteen. En osaa pyytää apua. Keneltäkään. Enkä osaa vain olla. Molempia olen treenannut viime kuukausina. Viimeksi tänä aamuna häädin miehen alakertaan nukuttamaan poikaa, jotta saisin itse edes muutaman tunnin unet. Tätä en olisi tehnyt muutama kuukausi sitten, vaan olisin itse noussut unettomasta yöstä huolimatta.

Mutta meillä ei ole ikinä siistiä. Okei, ehkä pari kertaa vuodessa, jos on juhlat. Eikä pottailu ota oikein onnistuakseen. Mutta sitä pitää kyllä treenata. Nimimerkillä: olen pessyt parivuotiaan niskapaskat tällä viikolla jo neljästi.

Kotihoitokeskustelu = hyvä jymäytys

Jee! Kotihoidon tukeen ei kosketa (Kotihoidon tuki säilyy ennallaan hs.fi). Eli omaa lastaan saa jatkossakin hoitaa kotona 3-vuotiaaksi asti ilman työpaikan menettämistä. Ja siitä saa korvausta hurjat kolmisensataa euroa (meidän kunnassamme ei makseta kuntalisää).

Olen todella iloinen siitä, että ikärajaa ei laskettu kolmesta vuodesta kahteen vuoteen. Meidän Vauhtihirmumme ei olisi mitenkään valmis kodin ulkopuoliseen hoitoon tänä keväänä. Vuoden päästä tilanne on varmasti jo aivan toinen.

Mutta, mutta. Minusta tuntuu, että meitä on jymäytetty kunnolla! Ajatelkaa. Vielä viime syksynä (ennen tätä leikkaamis-keskustelua), kotihoidon tukea pidettiin naurettavan pienenä. Puhuttiin, että kotiäitiyttä (tai -isyyttä) ei arvosteta, koska siitä ei makseta kunnolla.

Nyt sitten, kun tuon pienen tuen leikkaaminen peruttiin, olemme todella KIITOLLISIA SIITÄ, ETTÄ SAAMME HOITAA LAPSIAMME KOTONA. Ja olemme iloisia siitä, että valtio tukee kotiäitiyttä ja (-isyyttä) näin hyvin. HEH!

Onko se tapahtunut?

Voiko tietää olevansa raskaana jo ennen kuin testin voi tehdä? Viikonloppuna vatsan seudullani oli niin hassuja tuntemuksia, että aloin miettiä joskos se olisi tapahtunut, ja voiko sen tuntea. Oli pakko alkaa googlettaa! Vau.fi -sivustolta löytyi vinkkiä asiaan muun muassa jutussa Raskausoireet alkuraskaudessa.

Vatsanseutu, rinnat, väsymys, kiihtynyt aineenvaihdunta. Onko tämä sitä? Vai onko se vain puhdasta sattumaa? Olen jo vähän innoissani, mutta en siltikään uskalla iloita täysillä. Testin tekemisen ajankohta on vasta ensi viikolla, joten tulisilla hiilillä istumista riittää vielä monta päivää. Kääk!

Mutta ei auta kuin odottaa. Ja sitten se odottaminen vasta (ehkä) alkaa.

Mutta arvatkaas mitä. Jos se on tapahtunut, niin laskettu aika olisi joulukuun alussa. (Oli pakko täyttää tämä raskauslaskuri.

Imetyksen lopettaminen (jatko-osa)

Helmikuun lopussa raportoin imetyksen vähentämisestä (Imetyksen lopettaminen (osa 1?) ). Homma on edennyt sinänsä hyvin, että olemme jatkaneet samalla linjalla. Eli yöunet alkavat vaunuissa, sitten siirrytään pinnasänkyyn ja sieltä poika saa kömpiä kainalooni halutessaan. 

Takapakkia ei ole tullut, eikä poika ole vieläkään aloittanut kummoista protestointia. Kuten olen jo maininnut, niin olen aika pehmo mamma. Eli jos protestointi olisi ollut voimakasta, niin imettämisen lopettamista olisi mietitty uudestaan ja pidemmällä kaavalla.

Nyt kuitenkin näyttää hyvältä. Ja kahden vuoden rajapyykki on lähestymässä, joten pian tämä "pitää" lopettaa kokonaan. Vauhtihirmua odottaessani en ikinä kuvitellut imettäväni näin pitkään. Näin kuitenkin kävi, ja tämä lopettaminen tuntuu hyvin haikealta. Elämä yllättää.

Kasvatus

Erilaisista kasvatusmetodeista kirjoittaminen on samanlaista kuin... Niin mikä? Muurahaispesän sohiminen, itsensä hunajalla valeleminen ennen kukkakedolla juoksentelua, ja niin edelleen. Kaikilla vanhemmilla ja myös ei-vanhemmilla on vahvat näkemykset kasvatusasioista. Tässä kuitenkin minun näkemyksiäni.

Olen käyttänyt itsestäni nimistysä softismamma. En ole mikään vapaan kasvatuksen kannattaja, mutta en ole myöskään tiukkoja rajoja asettava vanhempi. Tai siis korjaan. On meilläkin joitain tiukkoja rajoja. Esimerkiksi ketään ei saa satuttaa. Juuri nyt ei tule muita mieleen.

En ole tiennyt, miten oikein kuvailisin muille kasvatusajatuksiani. Mutta nyt löysin artikkelin asiasta. Eli kasvatus tyylini on kannustava. Kannustava kasvatus kannattaa -artikkeli kertoo asiasta tarkemmin. Kannustavassa kasvatuksessa lasta moittimisen sijaan kannustetaan löytämään itse omat taitonsa. Ja lapsi voi luottaa siihen, että tarvittaessa häntä autetaan.

Eikä lasta missään nimessä nöyryytetä, eikä hänen tahtoaan pyritä nujertamaan. Tämä ei siis tarkoita sitä, että lapsen tahto aina toteutuisi. Eli vaikka meilläkin Vauhtihirmu pyytää aamiaiseksi suklaata ja keksejä, niin ei hän niitä saa. Sen sijaan sanon hänelle, että nyt syödään kunnon aamiaista, ja herkkuja otetaan sitten kun on herkkujen aika. Mutta aamiaisvaihtoehdoista hän saa itse valita. (Vauhtihirmu on myös sormiruokittu, joten hän on tottunut itse valitsemaan suuhunsa pistämänsä ruoat pienestä pitäen.)

Artikkelissa mainitusta veitsiesimerkistä meillä on myös omanlainen kokemuksemme. Jos Vauhtihirmu on saanut käsiinsä jotain, josta saattaisi seurata ikävää jälkeä, olemme ottaneet kyseisen asian pois häneltä rauhallisesti, ja sanoneet, että: "Tämä ei ole sopiva leikkikalu, laitetaanpas se pois ja otetaan joku muu kiva esine." Ja sitten olemme ottaneet jonkin toisen esineen ja jatkaneet sen tutkiskelua. Iän myötä olemme lisäneet siihen sitten, että siitä voi tulla pipi/maha kipeäksi tai mitä nyt ikinä on ollutkaan kyseessä. Emme ole koskaan jatkaneet asiaa sen pitemmälle, esimerkiksi pelotelleet lääkärikäynnillä tai muulla.

No sitten kylässä käydessämme Vauhtihirmu kiipeili lattialla olevissa muuttolaatikoissa. Hän leikki siinä erään sukulaisnaisemme kanssa. He leikkivät laivan ohjaamista ja muuta sellaista. Sitten kun Vauhtihirmu halusi pois laatikosta, hän yritti lähteä kiipeämään sieltä pois. Kyseinen laatikko olisi luultavasti kipannut siinä tilanteessa.

Jos minä olisin ollut Vauhtihirmun kanssa siinä leikkimässä, olisin nostanut hänet pois ja olisimme jatkaneet leikkiä muualla tai vaihtaneet leikkiä. Mutta olisin siis vain nostanut hänet pois sieltä ilman sen kummallisempaa haloota asiasta. No tämä sukulaisnainen, jonka kanssa Vauhtihirmu leikki, otti lasta käsivarresta kiinni, piti kiinni, ja sanoi: "Ei sieltä voi kiivetä pois, se kaatuu ja sitten tulee pipi ja paha olla ja sitten ei voi enää leikkiä." Vauhtihirmu seisoi paikallaan, tuijotti varpaitaan hiljaa. Sitten sukulaisnainen jatkaa: "Siinä voi sattua tosi pahasti ja sitten pitää mennä lääkäriin." Vauhtihirmu seisoi edelleen hiljaa ja tuijotti varpaitaan.

Sukulaisnainen päästi Vauhtihirmun kädestä irti. Vauhtihirmu teki itselleen tyypillisen ahdistusta ilmaisevan liikkeen. Sukulaisnainen kysyi hämmästyneen oloisena, että: "Mitä? Loukkaannuitko sinä?" Ja sitten meiltä: "Tulisko isä nostamaa pojan täältä pois?"

Olen nähnyt käytännön elämässä, että lapselle oikeasti tekee hyvää kannustava kasvatus. Pelottelu johtaa vain ahdistukseen, joka lamauttaa. Mutta kuten artikkelin alussa mainittiin, omaa kasvatustyyliään on vaikeaa muuttaa, jos on joutunut nujerretuksi ja häpäistyksi. Tämä kyseinen sukulaisnainen on kävelevä esimerkki siitä. Olen tavannut hänen äitinsä. Ja voin myöntää, että en jättäisi Vauhtihirmua kummallekaan heistä hoitoon.

Mietitte ehkä, että miksi annoin yllä kertomani muuttolaatikkovälikohtauksen tapahtua vaikka olin ihan vieressä. No ensinnäkin, se meni aika nopeasti. Eli tilanne oli epämiellyttävä vasta siinä vaiheessa kun Vauhtihirmu tuijotti varpaitaan. Sitä ennen he leikkivät aivan tavallisesti. Toisekseen olen aika huono puuttumaan tämän naisen tekemisiin. Meillä on hyvin kimurantit välit, joten yritän olla mahdollisimman neutraalisti hänen kanssaan. 

Nyt kuitenkin kun ymmärrän paremmin mikä on hänen tapansa kasvattaa, en aio päästää tilannetta menemään noin pitkälle, vaan käyn hakemassa Vauhtihirmun pois. Yritin muuten myös paikkailla tuota muuttolaatikko tilannetta silloin paikan päällä. Haaveilija nosti Vauhtihirmun pois laatikosta, ja antoi hänet minun syliini. Minä sanoin Vauhtihirmulle: "Laatikoissa on ihan kiva leikkiä, ja kaikki meni ihan hyvin, mutta nyt oli vaan tällainen tilanne. Katsotaampas mitä kivaa täältä löytyy..." Vauhihirmu oli hämmentynyt ja pahalla mielellä, joten kesti aika kauan ennen kuin hän oli oma vauhdikas itsensä.

Minä olen saanut kannustavan kasvatuksen ja suosittelen sitä kyllä kaikille. Ja vaikka olisi itse tullut nujerretuksi, niin omia lapsia ei ole pakko kasvattaa samalla tavalla, vaan nöyryyttämisen kierteen voi katkaista. Siitä elävä esimerkki on Haaveilija. Hän on kannustava isä huolimatta ei-niin-kannustavasta kasvatuksesta. Hän on aivan mahtava isä, ja minun tulee aivan liian harvoin kerrottua se hänelle!

Naisen elämää osa 2

Naistenpäivä ehti mennä jo, joten on liian myöhäistä toivottaa hyvää naistenpäivää, mutta toivottavasti kaikilla oli mukavaa.

Olen todennut itsekseni, että naistenpäivä on aika kaksipiippuinen juttu. On ihanaa, että naisia juhlistetaan, mutta haluaisin elää maailmassa, jossa ei tarvittaisi erikseen naisten päivää. Mutta koska kaikkea ei voi (kai) saada, niin otetaan ilo irti siitä mitä meillä on.

Olen täällä blogissa pohtinut aikaisemmin kuukautisia ja toista lasta kirjoituksessa Naisen elämää. Kun kuukautiseni vihdoin alkoivat, huomasin että ensimmäinen mahdollinen laskettu aika sijoittuisi joulukuun alkuun. Tässä minulla on ollut reilun viikon verran aikaa miettiä niinkin turhaa asiaa kuin sitä, että annammeko lapsen saada alkunsa nyt jos niin on käydäkseen.

Asian pohtiminen on aika hassua siinä vaiheessa, kun lapsi olisi saanut saada alkunsa minä tahansa kuukautena viimeisen puolentoista vuoden ajan. Ihana keskustelu Haaveilijan kanssa palautti asiat oikeille paikoille. Joten toivotaan, että näin naistenpäivän tienoilla uusi pieni ihme saisi alkunsa.

Ja voin paljastaa, että minä haaveilen omasta pienestä prinsessasta. Olen varmasti aivan yhtä onnellinen on mahdollinen tuleva lapsi sitten tyttö tai poika, mutta koska meillä on jo yksi poika, niin olisi aika kivaa saada tyttö. 

Kun aloin aikoinaan odottaa Vauhtihirmua, toivoin tyttöä. Toivoin tyttöä sen takia, että en ollenkaan osannut kuvitella, että millä tavoin poikia kasvatetaan. Sitten jo ennen ensimmäistä ultraa sekä minä että Haaveilija olimme aika varmoja, että mahassa kasvava pikkuinen olisi poika. Toisessa ultrassa asia sitten vahvistui, ja minä olin vähän kauhuissani. Laskettuun aikaan mennessä olin kuitenkin jo iloinen siitä, että saamme pojan (näin se ihmismieli sopeutuu).

Ja näin jälkeenpäin katsottuna voin todeta, että en olisi "kasvattanut" tyttöä mitenkään eri tavalla. Vaikka maailma on osittain erilainen tytöille ja pojille ja miehille ja naisille, niin vauva-aika ja varhaislapsuus ovat aika samanlaisia.

Minä olen kova puhumaan, laulamaan, halailemaan, hellimään ja suukottamaan. Vauhtihirmu on saanut suuren annoksen rakkautta ja lämpöä ja niin tulevat saamaan kaikki tässä talossa. Sukupuoleen katsomatta. Ja myös ikään katsomatta, koska Haaveilija saa myös osansa hellyyden osoituksista!

Syön sanani

Omien sanojensa syöminen tekee silloin tällöin hyvää kaikille ihmisille. 

Vaikka vannoin, että en enää ikinä pistä pahvilevyjä kattoon (ikuisuusremppa), niin arvatkaas mitkä meidän keittiön katossa nyt komeilevat? Ja kaiken lisäksi vielä ne samat, aavistuksen väärän kokoiset levyt!

Se on se pohjalainen periksiantamattomuus, jolta ei pääse pakoon. Ajattelin tänään iltapäivällä ihan huvikseni koittaa, että kuinka väärän kokoisia ne levyt oikeastaan olivatkaan (kun liesituuletin on nyt vähän eri kohdassa). Kun sitten olin saanut ensimmäisen rivin trimmattua paikoilleen, niin loput menivätkin suhteellisen helposti. Joten tuolla katossa ne nyt komeilevat: kertaalleen irrotetut pahvilevyt.

Ja ovatpa ne levyt kertaalleen tipahtaneet päähänikin (kun yritin nitoa niitä kiinni ilman lisälankkuja). Tänään onnistuin yhdellä niistä levyistä tiputtaa kellon alas seinältä. Se lensi kauniissa kaaressa suoraan jalkapöytäni päälle! Jalkapöytään tuli kaunis vekki ja mukava kuhmu. Tekevään siis sattuu.

Ja minä aina valitan, että Haaveilija on erittäin onnettomuusaltis.

Olen joskus lukenut, että ihminen huomaa yleensä toisissa ne piirteet, jotka häiritsevät itsessä.

Mitään en kuitenkaan myönnä.

Oivallus

Minä ja Haaveilija olemme kinastelleet viime aikoina tavallista enemmän. Kinastelu alkoi oikeastaan jo silloin, kun odotimme Vauhtihirmua. Laitoin asian silloin pelon, huolen ja hormonien piikkiin. Vauva-aika taas meni aikamoisessa pyörityksessä, ja eikös silloin kuulukin kinastella?

Ja viimeisen vuoden aikana on ollut taas tätä remonttia, töitä, koirien hoitoa, kotitöitä ja tietysti taaperon kanssa olemisen uusia haasteita. Ja minun opintojani (ikuinen kinastelun aihe).

Eikä tämäkään päivä vaikuttanut olevan poikkeus. Aamu meni jotenkuten kinastelematta. Ennen lounasta lähdimme metsäretkelle. Aurinko paistoi, noutiossa räiskyi valkea, kaikki olivat iloisia. Sanoin Haaveilijalle kotimatkalla, että oli aivan ihanaa kun hän keksi tämän metsäretki-idean. Ketään ei kiukuttanut ja kaikilla oli hauskaa.

Tulimme kotiin. Mietimme remonttia ja pojan päiväunia. Kinastelu nosti päätään. Appiukko tuli käymään. Hän ja Haaveilija remontoivat kun minä katsoin Vauhtihirmun perään. Appiukko lähti kotiin. Minä ja mies jatkoimme remonttia yhdessä. Kinastelu alkoi heti.

Onneksi ne pirun kattolevyt olivat sellainen fiasko, että emme voineet muuta kuin nauraa yhdessä! Silloin tajusin sen. Keskeisen syyn kinasteluumme.

Kerronko sen heti, vai vasta huomenna?

Ei pidetä hulluja jännityksessä:

ROOLIJAKO.

Minä olen yksinhuoltajaäidin kasvatti. Olen tottunut pärjäämään omillani. Meidän kotona ei ole ollut miesten töitä ja naisten töitä, koska miestä ei ole ollut. Naiset ovat tehneet kaiken.

Haaveilija taas on... No, aika perinteinen mies (vaikka hän ei sitä itse mielellään myönnäkään). Olimme olleet yhdessä pari vuotta, ennen kuin hän myönsi ajattelevansa, että se on pääasiassa naisen tehtävä siivota kotia. Ne pari vuotta hän oli valittanut siitä, kuinka epäviihtyisää sotkuisessa kodissa on olla. Siihen valitukseen minä olin vastannut, että no siivoa sitten!

Elimme siis aika sotkuisessa kodissa, koska minä en suostunut siivoamaan kovin paljoa enempää kuin mitä hän siivosi. Vuosien varrella olemme sitten keskustelleet tehtävien tasajaosta, ja nykyään meillä on vain muutamia tehtäviä, jotka ovat pääasiassa toisen vastuulla.

Palatakseni tasa-arvosta tähän valtataisteluun: Meidän roolijakomme ei ole vieläkään, melkein seitsämän yhteisen vuoden jälkeen, selvä. Mieheni olisi ollut silloin seitsemisen vuotta sitten valmis pysymään perinteisissä naisten ja miesten rooleissa. Minä taas en ole koskaan sopinut niihin.

Vuosien varrella olemme sitten pikkuhiljaa jakaneet tehtäviä keskenämme. Silti todella monet tehtävät ovat vielä harmaalla alueella. Ja hyvin monet niistä ovat niitä niin sanottuja miesten hommia. Eli auton ruuvaaminen, kaikki tekniset asiat, remontointi... Minulla on mielipide ja näkemys joka asiaan.

Ja ymmärsin tänään myös yhden ajallisesti hauskan asian: Ennen kuin jäin vanhempainvapaalle, emme oikeastaan kinastelleet. Keskustelimme kyllä, mutta emme riidelleet saati sitten kinastelleet. Joten voiko olla, että sain töissä, esimiesasemassa, päteä niin paljon, että pystyin antaa miehelle enemmän tilaa päteä täällä kotona?

Nyt kun minä en ole päivittäin töissä johtamassa ihmisiä ja asioita, niin pitääkö minun tehdä sitä kotona? Tietenkin tässä on tämä lapsen saaminen ja siihen liittyvät elämänmuutokset olleet välissä. Mutta taitaa tässä silti olla kysymys myös minun sisäisestä pyrkimyksestäni pärjätä ja johtaa.

Inhoan kinastelua, ja haluan sen loppuvan. Se on naurettavaa ajan tuhlausta, eikä siitä tule kuin paha mieli kaikille. Toivotaan, että tämä oivallus auttaa minua omalta osaltani kinastelun vähentämisessä. Raportoin tuloksista jatkossa.


Miettiikö joku muuten, että kuinka minä ja Haaveilija sitten olemme yhdessä, jos meillä on niin erilainen käsitys miehen ja naisen rooleista? No, minulla on aika paljon yhteisiä piirteitä hänen äitinsä kanssa. Johon minulla on aika kimurantit välit. Mutta se on jo aivan toinen tarina!

Hei, hei, Tarja

Taitaa muuten Tarja Halosella olla hassu olo tänä iltana.

Mitähän sitä itse tekisi oltuaan kaksitoista vuotta tasavallan presidenttinä?

Ehkäpä sitä istahtaisi sohvalle, ottaisi lasillisen hyvää juomaa ja laittaisi tv:n päälle. Ja rentoutuisi hetken.

Kiitokset Muumimammalle näistä kahdestatoista vuodesta!

Ja tsemppiä Sauli! Toivottavasti ylität odotukseni.

Töitä, lomaa ja remonttia (älä mene halpaan)

No niin, kesätyöpaikkaa on sitten haettu. Katsotaan kuinka käy. Hain siis vain yhteen paikkaan, kuten viimekin kesänä. Viime kesänä luotin siihen, että saan työpaikan satojen muiden hakijoiden joukosta. Tänä kesänä en ole yhtä luottavainen, koska hain töitä vain osaksi kesää. Mutta jos en saa tätä työpaikkaa, ja minuun iskee hirveä hinku tehdä töitä, niin voin aina mennä omaan työpaikkaani. Lohduttava tieto.

Olemme lomailleet tämän viikon. Miehellä on talviloma, ja meidän piti remontoida alakertaa. No. Tietty hän ja poika sairastuivat viime perjantaina, joten ensimmäinen remonttiurakka oli vasta tiistaina. Eilen emme taas saaneet mitään aikaiseksi. Tänään kyllä saimme jotain tehtyä, mutta totesimme heti perään että pieleen meni!

Remontoimme keittiön muutama vuosi sitten, ja jouduimme silloin vaihtamaan katossa olevat puupanelit sellaisiin "pahvilevyihin". Kattoa piti nyt korottaa ja liesituulettimen kiinnityksiä vahvistaa. Joten nuo kattolevyt piti repiä irti. Leyjen irrottaminen oli tuskaa, koska niiden kiinnityskohdat murenivat käsiin. Ajattelin kuitenkin säästäväisenä ihmisenä (hoitovapaalla tulot eivät ole päätähuimaavia), että voisimme kiinnittää samat levyt uudelleen kattoon. Sitä sitten tehtiin tänään.

Koska levyjen kiinnityskohta oli mennyt rikki, meidän piti ensin kiinnittää kattoon lisää lankkuja, joihin levyt voidaan nitoa. Appiukko kävi auttamassa tässä puuhassa. Tarkoitus oli, että me miehen kanssa kiinnittelisimme kattolevyt tänä iltana niihin uusiin lankkuihin.

Olimme kiinnittämässä ensimmäistä levyä, kun huomasimme, että liesituuletin ei olekaan "aivan" samassa kohtaa kuin viimeksi. Ei muuta kuin sahaamaan kattolevyä oikean kokoiseksi. Saimme levyn paikoilleen sahattuamme siitä 20x10 senttimetrin kokoisen palan. Toista riviä kiinnittäessämme huomasime, että no nyt seuraavasta rivistä puuttuu tuo 20x10. VOI PIIIP! Siinä vaiheessa katsoimme toisiamme ja totesimme, että se ei ole tämän arvoista.

Menemme huomenna ostamaan puutavaraa, jotta saamme tehtyä kunnon katon. Köyhän ei kannata ostaa halpaa. Ja vielä kaiken lisäksi yrittää käyttää sitä uudelleen! Eikä kalliin keittiön yleisilmettä viitsi pilata rumilla levyillä. Joten pitäkää peukkuja, että lähirautakaupassa on joku supertarjous puupaneeleista!

p.s. Tämä keittiöremontti on ollut jonkin verran kesken vuodesta 2008 asti. Se piti saada valmiiksi viimeistään ennen esikoisen laskettua aikaa, eli keväällä 2010. Niin. No jos se nyt sitten saataisiin valmiiksi ennen toisen lapsen syntymää (joka ei siis vielä ole aluillaan, mutta kovasti toiveissa). Toivossa on hyvä elää...