Ensimmäistä kertaa yksin

Nyt se on sitten tehty! Olen ollut yön Vauhtihirmusta erossa ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Ja meillä molemmilla meni yö ihan hyvin.

Jo alkuillasta kerroimme Vauhtihirmulle, että mamma lähtee illalla kaupungille, ja tulee vasta aamulla takaisin. Pojat saavat viettää äijäyön. Poika otti tiedon vastaan tyynen rauhallisesti. Ja kun lähdön aika koitti, hän tuli ovelle halimaan, suukottelemaan ja vilkuttamaan.

Hän oli nukahtanut kuulemma helposti, ja yö oli ollut tavallisen levoton. Eli ei siis rauhallinen (hyvä) yö, mutta ei erityisen levotonkaan. Minä tulin kotiin jo ennen yhtä, mutta jäin sohvalle alakertaan nukkumaan kuten oli sovittu. Kuulin alakertaan kuinka poika heräili, mutta Haaveilija sai hänet nukahtamaan uudestaan helposti. 

Minä nukuin heräämättä siihen asti kun kuulin askelia portaista. Vauhtihirmu katseli kun minä makoilin sohvalla eikä olisi aluksi antanut suukkoja. Vähän ehkä hämillään siitä, kun mamma nukkuikin sohvalla. Haaveilija meni takaisin nukkumaan ja minä jäin pojan kanssa alakertaan.

Tunnin päästä hän oli jo kovasti oma itsensä ja loppupäivä meni tavallisen kaavan mukaan. Sinä iltana hän kuitenkin tarkisti sekä minulta, että Haaveilijalta, että aiomme molemmat olla kotona yön. Mutta heti kun olimme sanoneet hänelle olevamme kotona, hän nukahti rauhallisesti.

Joten aika oli kypsä mamman baari-illalle. Haaveilijalla ja Vauhtihirmulla meni yö hyvin ja minulla oli hauskaa. Oli mukavaa istua iltaa ystävän kanssa, kun ei tarvinnut vilkuilla kelloa eikä puhelinta. Sai olla rauhassa. Ihanaa.

Kevät!

Rakastan kevättä! Aurinko paistaa joka päivä korkeammalta. Linnut laulavat pihapuissa. Viimeisetkin lumenrippeet sulavat. Ihanaa!

Haravoimme pihaa eilen pojan kanssa. Viime syksyltä oli jäänyt paljon neulasia ja lehtiä haravoimatta, joten saimme nopeasti peräkärryn täyteen sekalaista piharoskaa. 

Liekö sattumaa vai olimmeko liian kauan pihalla eilen, mutta Vauhtihirmulla nousi kuume yöllä. Toisaalta Haaveilijankin hengitys rohisi ja korisi, joten ehkä saimme viikonloppuvierailta läksiäislahjaksi jonkin pöpön.

Tänään saammekin sitten ihailla auringonpaistetta ikkunan läpi. Jos noista ikkunoista näkisi läpi... Keväässä on yksi huono puoli. Se paljastaa armottomasti kuinka likaista ja pölyistä kodissa onkaan talven jäljiltä. 

Nyt ei kuitenkaan voi alkaa pestä ikkunoita, koska poika nukkuu ja minunkin pitää levätä. Viime yö oli hyvin katkonainen ja lyhyt, joten pitää kerätä vähän voimia sohvalla maaten ja herkkuja syöden. Voi harmi!

p.s. Monille käy niin, että kevään tullen peilistä katsoo nuhjuinen naama. Minun peilistäni katsoo kuitenkin ihan freesi mamma jolla on hymy huulilla. Ymmärsin tässä eilisen, yön ja aamun aikana, että olen onnellinen. Vaikka en olekaan raskaana, olen onnellinen kaikesta siitä mitä minulla on nyt. Ja se on paljon se!

Odotuksen odottaminen

Tästä pitäisi sitten taas jatkaa kuukausi eteenpäin. Miten yksi asia voikin täyttää elämän näin kokonaan? Ajantaju pyörii vain ovulaation ja testipäivän ympärillä. Miksi tästä on tullut niin iso asia?

No ensinnäkin aika alkaa loppua. En siis ole lähestymässä viittäkymppiä, vaan Vauhtihirmu on jo kaksivuotias. Eli jos haluan saada Kelan äitiyspäivärahan edellisten tulojen mukaan, niin toisen lapsen laskettu aika pitää olla ennen kuin Vauhtihirmu täyttää kolme. Muuten minulla on kaksi vaihtoehtoa: mennä puoleksi vuodeksi töihin tai tyytyä pikkiriikkiseen äitiyspäivärahaan. Kumpikaan vaihtoehto ei houkuttele.

Määrääkö Kela siis minun lisääntymisestäni? No ei oikeastaan. Toinen lapsi olisi saanut saada alkunsa jo puolentoista vuoden ajan. Imettäminen piti kuitenkin kuukautiset poissa, joten en milloinkaan tiennyt, olenko jo uudestaan raskaana, vai eivätkö kuukautiset vain ole alkaneet. Kun joka paikassa varoitellaan, että imetyksen ehkäisytehoon ei saa luottaa. Ja että nainen voi tulla raskaaksi täysimetyksestä huolimattta. Sanonpahan vaan että PAH! Meillä ei käynyt näin. Minun kuukautiseni alkoivat vasta kun poika oli vuoden ja kymmenen kuukautta. Repikää siitä.

Mutta siis tuon vuoden ja neljän kuukauden pituisen ajanjakson aikana ei tiennyt, oliko meillä tärpännyt heti ensimmäisestä ovulaatiosta vai oliko ovulaatiota tullut ollenkaan, niin tein aika monta negatiivista raskaustestiä. Eli henkinen yritys on jatkunut jo puolitoista vuotta, vaikka fyysisesti raskauteen olisi ollut mahdollisuus vasta viimeisten kahden ja puolen kuukauden aikana.

Sehän ei ole mitään. Kolmet kuukautiset eivät kuulosta ollenkaan pahalta kun puhutaan lapsenteosta. Mutta tuo henkinen puolentoista vuoden yrittäminen alkaa oikeasti tuntua. Aika pahalta. Siis mukavaa puuhaahan se tekeminen on, mutta se negatiivisen testin tekeminen ei ole.

Äitiyspäivärahan ja pitkän yrittämisen lisäksi olisin halunnut, että kaikilla meidän lapsillamme olisi mahdollisimman pienet ikäerot. Silloin heillä on enemmän yhteistä ja suunnilleen sama ikäkausi menossa. Jos lapsille tulee vaikka neljän vuoden ikäero, niin kiinnostuksen kohteet ovat jo huomattavasti erilaisemmat kuin kahden vuoden ikäerolla olevilla. (Tietty samanikäisetkin ovat erilaisia, mutta tietänette mitä tarkoitan.) Mutta nyt olisin siis todella iloinen, jos saisimme lapset edes tuolla vähän alle kolmen vuoden ikäerolla!

Nyt kuitenkin mennään niillä eväillä, mitä on annettu. Joten aion nauttia seuraavan kahden viikon aikana ylimääräisestä kahvikupillisesta. Ja lisäksi vappuna pitää nauttia alkoholia sen vuoksi kun kerrankin voi. Juuri nyt ei voisi vähempää kiinnostaa järjestää kosteita vappujuhlia. Mutta katsotaan ehtiikö mieli muuttua.

Asia selvä

Eipä tarvinnut odottaa muutamaa päivää. Asia alkoi käydä selväksi jo yöllä, ja aamulla se oli aivan varma.

Jälleen kerran on pakko repiä jotain positiivista, joten saanpahan juoda kuohuviiniä vappuna. Ja jos innostun, niin voin kunnioittaa perinteitä ja ottaa oikein pohjanmaan kautta.

p.s. tuo tunniste tähti, tähti, tähti, tähti, tähti tarkoittaa kaunista perisuomalaista kirosanaa. Jos joku ei arvannut.

Vielä muutama päivä osa 2

Viime viikon sunnuntaina luulin (Vielä muutama päivä), että tiistaina tai keskiviikkona saisin tietää, pitääkö vielä odottaa yksi kuukausi. No sitten huomasinkin katsoneeni päivät väärin, ja totesin oikean päivän olevankin lauantai.

Meillä oli vieraita koko viikonlopun, niin en halunnut tehdä testiä. Mutta koska mitään muutakaan ei tapahtunut, olin aika varma, että nyt olisi tärpännyt. Sitten tuli sunnuntai ja meillä oli edelleen vieraita, eikä mitään tapahtunut. Ja sitten tuli maanantai, ja päätin tehdä testin heti aamulla.

Kuukautiset myöhässä jo kaksi päivää. Olin aivan varma, että tästä tulee paras päivä ikinä! Tein testin ja jätin sen odottamaan. "Positiivinen tulos tulee näkyviin yhdessä minuutissa. Negatiivisen tuloksen varmistamistumiseen pitää odottaa kolme minuuttia." Laskin päässäni sekunteja. Sitten Vauhtihirmu tulee pyytämään aamujuomaansa. Menen laittamaan hänelle sitä. Palaan vessaan katsomaan tikkua.

Se on negatiivinen.

Tuijotin tikkua, enkä tuntenut mitään. Ei surua, ei epäuskoa, ei pettymystä. Ei mitään. Onneksi meillä oli kiire aamun rientoihin, niin minun ei tarvinnut jäädä pohtimaan asiaa Vauhtihirmun pyöriessä jaloissa.

Nyt poika nukkuu ja minä istun yksin tässä tietokoneen ääressä. En tiedä, mitä tästä asiasta pitäisi ajatella. Jo ennen viikonloppua päätin, että teen testin vasta kun olen varma, että se on positiivinen. En halua enää tehdä negatiivisia testejä.

Nyt se on kuitenkin taas tehty. Negatiivinen testi. 

Kuukautiset eivät ole vieläkään alkaneet, joten nähtävästi minun pitää vielä odottaa. Mitä? Se jää nähtäväksi.

Mitäs olen mennyt sanomaan, että inhoan odottamista. Ihan kuin maailmankaikkeus yrittäisi opettaa minulle jotain...

Mikään ei tule yksin

Heti alkuun pitää kertoa, että vielä en tiedä vastausta tuon edellisen kirjoituksen odotettavaan asiaan (Vielä muutama päivä). Luulin päivän olevan tiistai, mutta olinkin katsonut kalenteria väärin, ja päivä tulee eteen vasta loppuviikolla. Mutta se ei olekaan ainoa odotettava asia. Odottelen tietoa myös siitä, saanko kesätyöpaikan vai en. Kuten aiemmin kerroin (Valoa), hain töitä vain osaksi kesää. 

Oikeastaan firmasta olisi pitänyt jo kuulua jotain, mutta myös viime kesänä sain tiedon työpaikasta vasta luvatun ajan jälkeen. Mutta jokatapauksessa: MINÄ HYPIN TÄÄLLÄ SEINILLE! Henkisesti. Ulospäin tämä hyppiminen näkyy oikeastaan ennemminkin lamaantumisena.

Tai olisi kiva, jos olisi aikaa lamaantua. Meille tulee vieraita viikoloppuna, joten leipomo Mamma&Poika on kovassa työntuohussa. Vauhtihirmu rakastaa leipomista (kuten äitinsäkin), joten ei tämä aivan kamala viikko ole. Me molemmat myös rakastamme taikinan syömistä. NAM! 

Mietin tässä yksi päivä, että onkohan minulla yhtään pahaa tapaa, joten en ole opettanut pojalleni? Olen nimittäin kuullut, että kaikki ihmiset eivät syö taikinaa. (Kummaa porukkaa!) Eivätkä kaikki kuulemma nuole jätksikulhoa edes yksin kotona ollessaan. (Hienostelijat!)

No aika viattomiahan nuo pahat tavat ovat. Ja yritän opettaa samalla pojalle, että kulhon saa nuolla vain kotona.

Vielä muutama päivä

Olen yrittänyt olla tutkailematta tuntemuksiani, koska en halua taas pettyä. Kuukausi sitten olin jo melkein varma, että nyt olisi tärpännyt. Silloin kaikki tuntemukset olivat sattumien summaa, ja nyt olen koittanut hillitä itseäni mahdollisuuksieni mukaan.

Olen silti koko ajan tiennyt, mikä päivä on menossa. Ja kaikenlaisia tuntemuksia on ollut, mutta onneksi minulla on ollut kova flunssa, joten olen voinut laittaa kaiken sen piikkiin.

Jos tällä kerralla ei tärppää, en tiedä, olisiko parasta pitää pieni tauko. Lupasin Haaveilijalle edellisten tärppipäivien jälkeen, että en enää kerro hänelle mistään päivistä mitään. Hänen mielestään nämä ovat sellaisia asioita, joita ei pitäisi tehdä kellon kanssa.

Hän ei halua myöskään etukäteen tietää, mitä päivää minä tällä hetkellä odotan. Hän ei siis suoraan kieltänyt kertomasta, mutta kun kysyin häneltä asiasta, vastaus oli: "Ei mun tarvii etukäteen tietää." En voi siis teillekään kertoa, koska hän käy täällä välillä lueskelemassa. Saan siis jännittää yksin.

Vielä muutama päivä.

Jos pureskelisin kynsiäni, niin nyt ne olisivat vereslihalla.

Valintoja

Pakko se on myöntää: ei tämä arki näin suju. Mies tekee vuorotyötä, poika on kotihoidossa, taloa rempataan, koiria treenataan ja kaikilla on omat harrastuksensa. Tai siis kaikki nuo sujuvat, mutta minun opintoni eivät mahdu tuohon kuvioon. Aika ei vain riitä. Tai aika varmasti riittäisi, mutta minä en osaa organisoida sitä oikealla tavalla.

Johtuuko se sitten siitä, että en oikeasti halua valmistua insinööriksi? Haluan valmistua koulusta ja saada paperit käteen, jotta en joudu tekemään sellaisia töitä, joita on PAKKO tehdä, vaan sellaisia töitä, joita HALUAN tehdä. Insinööri ei ole todellakaan ainoa vaihtoehto. Asun kuitenkin sellaisella paikkakunnalla, jossa vaihtoehtoja ei ole hirveän monta. Sen takia aikoinaan hainkin tähän kouluun, koska se oli lähellä sijaitsevista paras vaihtoeho.

Onko siis tullut aika jättää insinööriopinnot kesken ja alkaa opiskella jotain muuta? Onko minusta jättämään tätä kesken? Olen ihminen, joka haluaa saada asiat VALMIIKSI. Vaikka sitten hampaat irvessä selkänahka verillä. Mutta valmiiksi. Sen lisäksi minun on vaikea luopua mistään. (Näkisittepä mitä kaikkea säästän ison talomme kaapeissa, periaatteella "mutta tätä saattaa joskus vielä tarvita...")

Mutta ehkä insinööriopinnoista luopuminen ei tunnu niin pahalta, jos vaihdan ne joihinkin toisiin opintoihin? Sellaisiin opintoihin, joihin minulla olisi joko kovaa paloa tai synnynnäistä lahjakkuutta. Täytyy myöntää, että insinööriopintoihin minulla ei ole kumpaakaan. Olen liian humanistinen ollakseni perusinsinööri, ja minulla on vain osaan insinööriopintoja synnynnäistä lahjakkuutta.

Perusinsinööriyteen kuuluva oman alan arvostaminen myös puuttuu minulta. Olen aika poikkitieteelinen tyyppi ja kiinnostunut myös oman laatikon ulkopuolisista tapahtumista. On insinööriopiskelijoiden joukossa paljon minun kaltaisiani, mutta suurin osa on kuitenkin tuota perusinsinööri sakkia.

Alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä, en tiennyt minne se johtaa. Nyt se näyttää johtaneen siihen, että minusta ei ehkä koskaan tulekaan insinööriäitiä. Mielenkiintoista. Pitäisiköhän vaihtaa blogin nimeksi: "Mikä-ihme-mä-haluan-olla-isona-äiti?" Tai lyhyemmin: "Mutsi hukassa". Siitä sais kans hyvän lyhennelmän hukkamutsi.

Kävin tietty tässä välissä googlettamassa opiskeluvaihtoehtoja. Harmi kun yhteishaku on jo päättynyt.

Ja mitenkähän mä kerron tästä asiasta Haaveilijalle? Hän on kironnut näitä minun opintojani jo vuosien ajan. Hmm. Pitää ehkä vielä vähän tuumia, ja puhua hänelle vasta kun tiedän mitä haluan. Onneksi hän ei taida käydä täällä lukemassa kovinkaan usein ;) Hän saa tarpeekseen minun horinoistani ihan livenä...

Uneliasta ja tervettä pääsiäistä!

Hee-he-hee-he arvatkaapas miiitä? Täällä on nukuttu jo kaksi yötä! Kaksi yötä! Ihmekös tuo, jos Inssistä laulattaa ja naurattaa! (Kiitos Valeäiti uudesta lempinimestä!)

Viime yönä heräsimme vain muutaman kerran, eikä Vauhtihirmu ollut kertaakaan hereillä kauaa. Minä sammutin yövalon puoli yhden aikaan ja poika herätti minut seitsämältä. Ja tunsin itseni pirteäksi. Ihanaa!

Sitä edeltävänä yönä olimme tunnin verran hereillä joskus pikkutunneilla, kun poju piehtaroi ensin omassa sängyssään ja sitten meidän sängyssämme. Silloin sain kuitenkin jäädä sänkyyn vielä kun Vauhtihirmu ja Haaveilija nousivat ylös, joten sain silloinkin unta noin 6,5 tuntia.

Vielä kun pääsisi tästä melkein kaksi viikkoa vaivanneesta flunssasta eroon, niin olisin varmaan kuin uusi ihminen. Onneksi meillä kaikilla on kuitenkin vain flunssa, eikä mitään sen vakavampaa. Olen kyllä katsellut Vauhtihirmua sillä silmällä, että milloin pitää mennä lääkäriin kurkkaamaan korvat ja kuuntelemaan keuhkot. Mutta ainakaan vielä ei ole tarvinnut mennä.

Toivottavasti saamme siis nukkua vielä enemmän ja olla suht terveitä tulevien pyhäpäivien ajan. 

Muuten. Kun antaa pikkusormen, se vie koko käden. Nimittäin. Nyt kun olen saanut vähän enemmän unta, niin haluan sitä sitten vielä enemmän! Olen jo alkanut haaveilla kokonaisista yöunista! Tällaista haavetta minulla ei ole ollut kahteen vuoteen!  Katsotaan, milloin haave käy toteen. Ehkä jo nyt pääsiäisenä? Saako pääsiäispupulle esittää toiveita?

Ei vieläkään unta

Olisi ehkä paljon sanottavaa, mutta aivot eivät suostu yhteistyöhön. Univaje jatkaa kasvamistaan. 

Iltatoimet pojan kanssa kestivät 2,5 tuntia. Ensin syötiin, sitten peseydyttiin, vaihdettiin vaippa ja puku. Luettiin vähän kirjaa ja mentiin vaunuun nukkumaan. Nuo ensin mainitut toimet kestivät tunnin verrran. Nukuttamisosuus kesti puolitoista tuntia. 

Poika siis nukahti monta kertaa tuon puolentoista tunnin aikana, mutta säpsähti aina hereille heti kun vaunun heiluminen vähän väheni. Ja minä höpsö hiljensin keinuttamista monta kertaa, koska viime aikoina niitä ei ole tarvinnut kovin kauaa heiluttaa. Loppujen lopuksi hän kuitenkin nukahti syvään uneen.

Vauhtihirmulla on menossa jälleen kerran kiivaan oppimisen kausi. Aina silloin hänellä kestää kauan nukahtaa. Lisäksi hän säpsähtelee usein puhumaan unissaan. Ja piehtaroi. Ja teutaroi.

Poika itse nukkuu suurimman osan tästä ajasta. Lisäksi on ihan hauska kuunnella, että millä kielellä poika juttelee unissaan tuolta vaunuistaan (olemme kaksikielinen perhe). Mutta sitten kun siirrytään yöllä makuuhuoneeseen nukkumaan, niin pojan piehtarointi on vähän hankalampaa.

Onneksi nämä kiivaan oppisen kaudet eivät kerrallaan kestä montaa päivää. Eikä muutaman vuorokauden vähäiset unet haittaisi paljoakaan, mutta kun soppaan lisätään tämä minun huonounisuuteni, niin leukojen venähtäminen haukottelun vuoksi ei pian enää ole utopiaa.

Muistan yhden kiivaan oppisen kauden vielä hyvin selvästi (univajeesta huolimatta). Silloin poika opetteli konttaamaan. Hän sitten konttasi myös kaiket yöt. Meidän oli pakko ottaa jenkkisängystämme pari patjakerrosta pois jottei pudotus olisi niin korkea, jos hän konttaisi sängystä alas. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt. Konttaaminen pysähtyi aina tyynybarrikadiin.

Ja tällä kertaa poika treenaa siis puhumista. Sanavarasto on karttunut viime päivinä useilla sanoilla, pojan molemmilla äidinkielillä. Lisäksi nyt on alkanut tulla enemmän kahden sanan yhdistelmiä. Ne hän aloitti kyllä jo puolentoista vuoden iässä, mutta alun jälkeen niitä ei ole tullut montaa lisää.

Tämän kauden jälkeen hän taitaa peitota puhelahjoissa äitinsä (TAI EI NYT SENTÄÄN :D )