Milloin kertoa?

Kaikki joutuvat tässä tilanteessa SEN kysymyksen eteen. Milloin kertoa raskaudesta? 

Tällä hetkellä vain te, rakkaat lukijani, ja Haaveilija tietävät raskaudesta. Ja inssiksen henkilöllisyyttä ei tiedä kukaan muu kuin Haaveilija (minun tietääkseni), joten IRL raskaudesta tietää vain kaksi henkilöä. Raskauden aikaansaaneet tyypit itse.

Kun odotimme Vauhtihirmua, olimme tällä viikolla jo ostaneet Huuto.netistä vaunut. Kävimme hakemassa ne viikkoa myöhemmin, jolloin kerroimme sisarelleni raskaudesta. Muille perheenjäsenille kerroimme sitä seuraavalla viikolla. Eli siis jo ennen ensimmäistä neuvolakäyntiäkään. 

Yksi perheenjäsenistä suivaantui siitä, että kerroimme raskaudesta ennen viikon 12 ultraa. Hänen mukaansa kerroimme siis raskaudesta, jota ei välttämättä ollut olemassakaan. Hän otti tämän asian hyvin henkilökohtaisesti eivätkä välimme ole palautuneet ennalleen vieläkään. (Hänellä meni siis hiekkaa pikkuhousuihin tästä ensimmäisestä uutisesta, jonka jälkeen hän lyttäsi minut aina kun hehkutin raskauden ihanuutta. Sen jälkeen kun valitin hänelle raskauden inhottavuudesta, valitin hänen mielestään liikaa. Nykyään en sitten oikein uskalla valittaa kenellekään mistään. Ja lisäksi nyt pohdin milloin kerron raskausuutisesta etten luokkaisi tahattomasti enää ketään.)

Meidän raskautemmehan ei periaatteessa kuulu muille. Mutta tiedän, että osa ihmisistä haluaisi olla "mukana" aivan alusta asti. Lisäksi olen mammakavereilleni kertonut tästä haaveesta jo ikuisuus sitten ja olen lisäksi raportoinut jokaisen pettymyksen. Eli jatkossa minun pitää joko valehdella, kaarella ja kierrellä tai kertoa. totuus. En ole hyvä valehtelemaan. Kaartelusta ja kiertelystä he arvaavat, joten pitäisikö kertoa totuus? Olen tehnyt siis aloittelijamaisen virheen kun en miettinyt tätä asiaa jo kauan sitten. Miksi minun piti kertoa heille tästä yrittämisestä?!?!

Onhan se ihanaa jakaa elämän hyvät asiat ja uutiset läheisten ihmisten kanssa. Mutta jos kertoo yhdelle niin sitten pitäisi melkein kertoa kaikille. Eli jos kertoo mammakavereille, niin sitten pitäisi oikeastaan ensin kertoa perheenjäsenille. Mutta kun osa perheeseen kuuluvista henkilöistä on niin etäisiä, että heille ei haluaisi kertoa vielä piiiiitkääään aikaan.

Sanoin Haaveilijalle jo tuossa talvella (siis kauan ennen raskautta), että haluaisin pitää raskauden salassa siihen asti kunnes sitä ei voi enää mitenkään peittää. Toisen lapsen kohdalla se hetki tulee kuitenkin ilmeisesti paljon aikaisemmin kuin ensimmäisen kohdalla (ainakin mitä olen mammablogeista lueskellut). 

Kuinkahan pitkälle sitä voi pistää kaiken vain grilli- ja jäätelökauden piikkiin? Ja onko minusta väittämään, että olen vain lihonut vaikka olen oikeasti raskaana? Olen aina käyttänyt aika vartalonmyötäisiä vaatteita, joten jos alan nyt käyttämään tunikoita, niin arvaavatko kaikki? (Siis tarkkasilmäisimmät, jotka tietävät vauvahaaveistamme.) Kyllä minulla on minun "läskivaatteeni" (raskauden jälkeiseltä kesältä) vielä jossain täällä. Eli pitäisikö vain kaivaa ne esiin ja toivoa ihmisten luulevan minun lihoneen?

Ja hei! Olen itse asiassa lihonut kolme kiloa sen jälkeen kun lopetin imettämisen. Melkein arvasin, että niin käy, mutta olin toivonut uuden raskauden alkavan heti perään, niin olisin voinut laittaa asian sen piikkiin. Oikeasti olen herkutellut niin mahdottomasti, että ihme ettei kiloja ole tullut enempää! Siihen ei toki ole auttanut se, että aineenvaihdunta on taas kerran heittänyt häränpyllyä hormonitoiminnan muuttumisen takia. Ihanaa tämä naisen elämä!

Muut "varmat raskauden merkit" ulkopuolisen silmään eivät oikeastaan koske minua. Alkoholista kieltäytymisen voi aina laittaa joko lapsenhoidon tai autolla ajamisen piikkiin, joten sitä ei tarvitse miettiä enää tässä toisessa raskaudessa. Ja koska olen vielä hoitovapaalla, työkaverit eivät näe minua oksentamassa roskakoriin. (En kärsinyt pahoinvoinnista ensimmäisessä raskaudessa, mutta katsotaan mitä tämä kierros tuo tullessaan.)

Vielä on siis parasta jättää asia hautumaan. Kerrottua salaisuutta ei saa takaisin. Näin tänään mammakavereitani, mutta asia ei tullut puheeksi, joten ehkä en joudu valinnan eteen aivan vielä. Jos nyt ehtisi edes siellä neuvolassa käydä ensin. Ja jopa siinä viikon 12 ultrassa. Tai jos saisi lykättyä asiaa rakenneultraan asti. (HEH HEH! Taitaa mennä jo liian paksuksi toiveajatteluksi! Tai sitten joudun lanseeraamaan kesän 2012 uuden muodin: TELTTA!)

Leppoisaa elämää

Kesän ensimmäinen mökkireissu takana. Ja mahtavaa oli! Emme ole tehneet mitään, vaikka olemme tehneet vaikka mitä.Olemme ihastelleet meressä uivia joutsenia, ja katselleeet kuinka kömpelösti ne lähtevät lentoon. Olemme kuljeskelleet ympäri saarta katsellen kasveja, puita ja kiviä.

Vauhtihirmun mielestä parasta oli venematka. Sen jälkeen hauskinta oli kivien heittely mereen. Heittely itsessään oli hauskaa, mutta vielä hauskempaa oli kun koirat etsivät Vauhtihirmun heittelemiä kiviä rantavedestä. Tämä oli viikonlopun viihdykettä nro 1. Ja mamman ei tarvinnut tehdä muuta kuin pitää pojan takin selkämyksestä kiinni (jotta ei vain päädy mereen) ja välillä sanoa, että ei saa heittää koiria päin (pari osumaa tuli, mutta ei kovia, koska koirat eivät edes vingahtaneet).

Oli mahtavaa ihan vain olla. Ei ollut kiire minnekään eivätkä arkipäivän velvollisuudet häirinneet. Yleensä en ole pystynyt rentoutumaan mökillä (tai missään) tuolla tavalla. Nyt kuitenkin pystyin elämään hetkessä! Ilman huolta huomisesta, seuraavasta ateriasta tai tulevasta säästä. Me vain laitoimme takkia päälle kun alkoi tuulla kovemmin, ja riisuimme pois kun menimme suojaisalle terassille. Ruokaa laitoimme tavallseen rytmiin (päiväunien mukaan) eikä minulla ollut kiire minnekäään.

Paljon siis on muuttunut parissa vuodessa. (Tai pidemmässä tai lyhyemmässä ajassa, miten sen ikinä haluaakaan nähdä.) Ennen lasta en pysähtynyt hetkeksikään. Lapsen kanssa oli fyysisesti pakko pysähtyä, mutta mieli harhaili koko ajan eilisessä tai huomisessa. Vasta pikku hiljaa olen alkanut OLEMAAN. En nyt muista milloin se alkoi, mutta kirjoitin siitä jo talvella tänne.

Viikonloppu tuntui ihanan pitkältä kun eli hetkessä. Ehti oikeasti olla pojan kanssa, kun ei tarvinnut pestä pyykkejä tai siivota tai puuhastella mitään muutakaan. Ja lauantaiaamun äärettömän hyvät uutiset auttoivat ehdottomasti hyvän mielen säilymisessä koko viikonlopun. 

Ensi vuonna olemme kahden lapsen vanhempia. Jos siis kaikki menee hyvin. Juuri nyt en aio kuitenkaan jossitella, vaan aion nauttia siitä, että olen vihdoinkin raskaana. Loppujen lopuksi siihen meni kaksi kuukautta imettämisen lopettamisesta ja kolmet kuukautiset. Neljänsiä ei sitten tullutkaan.

Oikea määrä viivoja

En edes yritä kirjoittaa mitään nokkelaa tai järkevää. 

Olen niin onnesta sekaisin, että ei se kuitenkaan onnistuisi.

Kertokoon kuva enemmän kuin tuhat sanaa:

Kymmenen vastausta

Tässä tulee vastaukset Valeäidin eteenpäin laittamiin kymmeneen kysymykseen:

1. Suomen jälkeen paras maa asua olisi..?

RANSKA! Alpit, Riviera, Loiren laakso... You name it! Olisin valmis muuttamaan heti!

Todennäköisemmin muutamme kuitenkin Ruotsiin tai Norjaan. Muuttaminen olisi helppoa muun muassa Pohjoismaiden keskinäisten sopimusten vuoksi. Ja Ruotsissa meillä on myös sukulaisia, joten apua kaikenlaisiin käytännön asioihin löytyisi. Muita etuja ovat tuttu kieli ja kulttuuriympäristö. Lisäksi puhdas luonto, lyhyt matka Suomeen käymään ja niin edelleen.

2. Mikä sinusta tulee isona?

Voi kun tämän tietäisin! 3 suklaalevyä sille, joka sen minulle kertoo!

3. Milloin valehtelit viimeksi?

Juuri äsken sanoin pojalle, että meillä ei ole kermaa, vaikka sitä on. Luimme Viirun syntymäpäiviä, jossa leivotaan kerrospannukakkua, ja poika halusi sitten itsekin kakkua ja kermaa. Tällaisia valheita tulee kerrottua kyllä useampi viikossa.

Muuten pyrin välttelemään valehtelua, koska en kuitenkaan muistaisi, mitä on tullut sanottua... Yleensä pyrin harhauttamaan ja käyttämään diplomatiaa sellaisissa tilanteissa, joissa ei voi/eihalua/ei kannata kertoa totuutta.

4. Käsilaukkusi sisältö juuri nyt?

Ei mitään! Luovuin käsilaukun käytöstä reilu vuosi sitten. Sitä ennen mukana oli niin monta laukkua (hoitolaukku, kameralaukku ja käsilaukku), että kädet eivät enää riittäneet. Nykyään käytän takkia, jossa on taskut, eli sinne mahtuu kännykkä, korttinippu ja avaimet. Jos takki pitää jättää jonnekin, kuokin pojan hoitolaukulle. Koska LET'S FACE IT: me olemme lähes aina yhdessä liikenteessä.

Ajalla ennen lasta käsilaukusta olisi löytynyt: röökit, sytkä, meikkipussi, kännykkä, lompakko, kotiavaimet, auton avaimet (x3), työavaimet (x2), sekalainen kasa muita avaimia, peili, hiusharja, särkylääkettä, lisää särkylääkettä, tamponeja, karkkipussi, purkkapussi, KALENTERI, noin 3 kynää, muistilehtiö ja nippu nenäliinoja (puhtaita&käytettyjä).

Eli aika radikaali vähennys on tapahtunut. Mutta kun lapsen myötä tupakointi jäi, niin kaksi ensimmäistä jäivät heti pois. Meikkipussia on aivan turha raahata mukana, koska a) en kuitenkaan ehtisi korjailla meikkiä ja b) tuskin se pärstävärkki siitä yhtään paranisi. Nykyään pidän mukana vain kotiavainta ja sen auton avainta, jota juuri silloin käytän. Muitten autojen avaimet ja muut sekalaiset avaimet olen jättänyt pois. Pyöränavainkin on mukana vain kun lähden pyörällä. Peili?!? HAAHAAHAA! Ihan ku se kattomalla paranis! Ehdin harjata hiukseni noin kerran viikossa (okei, kerran kahdessa viikossa), joten harjaa ei tarvita kovinkaan usein. Särkylääkettä en enää käytä, jollei iske jotain tosi kamalaa. Synnytyksestä toipumisen jälkeen ei ole vielä iskenyt. Tamponeja? No nyt on ollut ne huikeat kolmet kuukautiset, ja vielä ei ole päässyt yllättämään. En ollut edes laittanut hoitolaukkuun niitä (tai siteitä) edes silloin kun muilla mammakavereilla alkoi kuukautiset. En vain jotenkin odottanut niitä omalle kohdalleni. Koululaukkuun olen pukannut yhden siteen, koska ei ole mitään kamalampaa kuin olla koulussa kun ne alkavat kesken päivän etkä ole varustautunut millään tavalla. Karkit jäivät pois pojan allergioiden takia, enkä ole vieläkään alkanut syödä niitä vaikka saisinkin. Purkkaa olen laittanut pikkupussin hoitolaukkuun, koska sitä on kiva olla mukana jos ollaan koko päivä pois kotoa. Kalenteri ja kirjoitusvälineet löytyvät koululaukusta ja nenäliinat takintaskusta (sekä puhtaat että käytetyt).

Omien tavaroiden sijaan kannan pojan hoitolaukussa ison kasan hänen tavaroitaan, joita SAATTAA tarvita kesken päivän (viikon). Mutta sen laukun sisällön paljastaminen jääköön toiseen kertaan.

5. Vaikein totuus?

Se että meillä on tämä yksi elämä, joka eletään tässä ja nyt. Ei ole muuta, joten se kannattaa käyttää parhaalla mahdollisella tavalla.

Miksi tämä totuus on sitten vaikea? No olisihan se paljon helpompi elää tätä elämää, jos uskoisi, että kuoleman jälkeen on jotakin. Ei tarvitsisi itse kantaa vastuuta, vaan voisi luottaa johonkin korkeampaan voimaan. Käsittääkseni kaikilla kulttuureilla kautta historian on ollut oma uskontonsa, pyhät paikkansa ja käsitys siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kuolleille on annettu tavaroita mukaan tuonpuoleiseen. Yleensä kuoleman jälkeen on luvassa jotain parempaa, tai jos on elänyt elämänsä vähän toiseen suuntaan, niin luvassa on jotain huonompaa.

Ja hei olisihan se helppoa selittää sitten joskus tulevaisuudessa kuolemakin Vauhtihirmulle sillä tavalla, että sitten pääsee sinne pilven reunalle vilkuttelemaan. Nyt joudun kuitenkin itse säveltämään jotain pojalle, koska en halua valehdella. Mutta siis jos joku minulta asiaa joskus kysyy, vastaan olevani agnostikko.Kuulun kirkkoon ja lapsi on kastettu ja pidän kristinuskoa ihan hyvänä uskontona. Varsinkin luterilaisuus on meissä suomalaisissa niin syvällä, että luterilaisen ei oikeastaan edes tarvitse olla evankelis-luterilainen.

6. Tulevan viikon kohokohta?

Ööh... Mikä päivä nyt on menossa? Lähipäiville kalenteriin ei ole merkitty mitään, mutta olemme puhuneet menevämme mökille viikonloppuna jos vain säät sallivat. Se olisi minun ja Vauhtihirmun ensimmäinen mökkireissu tälle kaudelle. Haaveilija on käynyt jo kolmesti.

Yleisesti ottaen mökillä on aivan mahtavaa. Se mikä hirvittää on pakkaaminen. Olen otetaan-tääkin-mukaan-varmuuden-vuoks -pakkaaja. Joten tavaraa riittää.

7. Mitä äitisi usein käyttämää lausetta olet (harmiksesi) jo huomannut käyttäneesi?

Jos jonkin asian tekee, se kannattaa tehdä kunnolla! Voi kun tämä lause otti päähän pientä tyttöä, joka yritti siivota vähän siihen suuntaan, jotta pääsisi nopeammin pihalle leikkimään. Nykyään käytän tätä lausetta melkein joka viikko. Sanon sen aina Haaveilijalle (jonka käsitys siivoamisesta on aika... hmmm... erilainenn kuin minulla).

Pojalle minulla ei ole vielä mitään hokemaa. Katsotaan sitten montako äitini vanhaa suosikkia löytyykään minun sanavarastostani sitten kun on aika alkaa hokea niitä pojalle.

8. Miehesi parhaat isälliset piirteet?

Leikkimielisyys. Hänellä riittää mielikuvitusta ja hän osaa eläytyä erilaisiin leikkeihin. Kukaan hänet tunteva ei uskoisi tätä. Mutta jäyhän ulkokuoren alla on ihana leikkisä isä, joka jakaa samat pehmeät arvot minun kanssani.

On mahtavaa huomata, kuinka poika turvautuu isäänsä yhtä lailla kuin äitiinsä (siis samassa suhteessa. Koska minä olen enemmän kotona, niin tietty minuun turvaudutaan useammin.)

9. Sinussa kauneinta?

Silmät. Ne ovat suuret ja siniset. Valaistuksesta ja mielialasta riippuen ne vaihtavat väriä tumman harmaansinisestä vaaleaan jäänsiniseen. Iän myötä niiden väriskaala on muuttunut suppeammaksi, joten pitäisi kai ottaa niistä ilo irti nyt.

Ja Vauhtihirmu on näillä näkymin perinyt minun silmäni. Nähtäväksi jää, onko niistä yhtä paljon hyötyä pojalle mitä niistä on ollut tytölle.

10. Mistä luopuisit: pyykkikone, rattaat, kahvinkeitin?

Pyykkikone on se viimeinen mistä luopuisin! Talossa josta löytyy kaksi koiraa, jossa mies metsästää ja ruuvaa autoja, poika möyrii hiekassa ja mudassa ja mamma harrastaa hikiliikuntaa pyykkikone on melkein se viimeinen josta luopuisin.

Mutta rattaat vain kahvinkeitin? Viime viikonlopun vatsataudin aikana en pystynyt syömään tai juomaan mitään. Kahvikin siis jäi kahdeksi päiväksi. Kahvinpuutteen aiheuttama päänsärkykin meni yleisessä huonovointisuudessa. Silloin mietin, että voisikohan kahvinjuonnin lopettaa kokonaan tai ainakin vähentää sitä. (Kun ei sitä kofeiinia suositella raskaana oleville, ja jos minä joskus olisin taas raskaana, niin olisihan se kätevää, jos olisi jo lopettanut sen.) Ja kahvinkeittimen voisi helposti korvata pressopannulla. Hhmm.

Rattaat, tai siis meidän tapauksessamme yhdistelmävaunut, korvattiin aina välillä Manducalla. Joten ilman rattaitakin voisi liikkua kodin ulkopuolella. Mutta koska poika nukkuu joka päivä noissa vaunuissa, niin niistä en kyllä voisi luopua ilman uusia järjestelyjä.

Joten kahvinkeitin lentäsi mäkeen!

Länsirannikolta ei mitään uutta

Yksi mammakavereistani on tällä hetkellä synnyttämässä. He ovat menneet synnärille jo sunnuntaina, mutta vieläkään ei ole kuulunut vauvauutista.

Katson puhelimen ja Facebookin tuhat muutaman kerran päivässä, ja odotan iloista uutista. Kun yksi läheinen on kuollut synnytykseen, minä todellakin odottan hartaasti sitä iloista vauvauutista enkä mitään muuta viestiä. Niitä muita viestejä pelkään.

Synnyttämisestä on tullut oikeasti elämän suunnan muuttava asia. Tai elämän päättävä asia. Enää ikinä synnyttäminen ei ole samanlaista elämään kuuluvaa puuhaa kuin ennen. Tietenkin se kuuluu olennaisesti elämään, mutta nyt siinä on myös kuolema mukana.

Vain läheisimmät ystäväni tietävät, kuinka hartaasti odotan uutisia synnäriltä. Ja nämä ystävät ovatkin sitten nopeasti ilmoittaneet kaikkien olevan elossa.

Ei-niin-läheisille mammakavereille en kuitenkaan viitsi sanoa: "Voisitko sitten ilmoittaa, ettet ole kuollut?" Turha viljellä pelkoa ympärilleen. Joten minä odotan nätisti muiden kanssa. Ja yritän pitää itseni puuhakkaana.

Minut on haastettu

Jee! Minut on haastettu ensimmääistä kertaa blogimaailmassa. Valeäiti on keksinyt kymmenen kysymystä joihin minun pitää sepustaa kymmenen vastausta. Ja sen jälkeen saan lähettää itse sepustamani kysymykset edelleen kolmelle bloggaajalle.

Hmm. Minä en seuraa kovin montaa blogia, joten kysymysten saajat voi jo melkein arvata. Mutta näihin palataan huomenna tai viimeistään ylihuomenna. Päivä on ollut pitkä, joten nyt on aika mennä nukkumaan.

Kirjeitä, hedelmäpuu ja avain

Uh, huh. Samalla kun odottelin ilmoitusta työpaikasta, odottelin myös kirjettä koulusta. Luokkatoverini valmistuvat tänä keväänä (aplodit heille!). Minun valmistumiseni on kuitenkin jossain hämyisessä taivaanrannassa (nyt saa itkeä!).

Sain siis kirjeen, jossa oli lomakkeita, joihin pitää täyttää puuttuvat kurssit. Tiedättekö, minulta puuttuvat kurssit eivät edes mahdu lomakkeessa oleville riveille. Masentavaa. Sen lisäksi siihen pitäisi kirjoittaa, missä vaiheessa päättötyö on menossa. No minunhan piti tehdä se siinä työpaikassa, jonne en päässyt tänä kesänä. Onneksi lomakkeessa on myös kohta: ei vielä aloitettu. En ole siis aivan totaalinen, ainutlaatuinen hylkiö.

Nyt minulla on vielä vähän reilu vuosi aikaa saada opintoni päätökseen. Sen jälkeen loppuu opiskeluoikeus. Mutta mikähän tässä oikeasti mättää? (Pohdin tätä asiaa jo huhtikuussa.) Nytkin roikun lukemassa blogeja sen sijaan, että tekisin kouluhommia. Vaikka lukukausi on loppunut jo viikkoja sitten, minä voisin silti suorittaa vielä muutaman kurssin tälle keväälle. Jos vain saisin sen aikaiseksi.

Tänä viikonloppuna on ollut taas hyvä syy olla avaamatta koulukirjoja. Sain jostain korkealla kuumeella varustetun vatsataudin. Sen siitä sai, kun viime viikonloppuna tanssin täällä voitontanssia, kun olin talon ainoa terve (Haaveilijalla ja Vauhtihirmulla on nuhakuume). Tällä kertaa siis mies selvisi terveenä ja poika sai taudin vain puolittain. Eli tiheämpää vaipanvaihtoa ilman kuumetta.

Tänään olen saanut kuitenkin tehtyä kaksi pitkään roikkunutta asiaa pois päiväjärjestyksestä. Takapihallemme on istutettu muutama hedelmäpuu kolmisen vuotta sitten. Yksi niistä istutettiin (minun mielestäni) liian lähelle toisia, ja se on pitänyt siirtää nyt jo parin vuoden ajan. Vihdoin tänään sitten hoipuin pihalle Haaveilijan ja Vauhtihirmun kanssa. He hoitivat lapiohommat ja minä näytin mistä kaivaa. Nyt siis asia, joka on vaivannut kauan joka kerta takapihalle mentäessä on hoidettu!

Kun olimme tulossa puunsiirto-operaation jälkeen mutaisina sisälle, olisin mielelläni käyttänyt kylpyhuoneen ovea. Sitä ei kuitenkaan ole vähään aikaan saatu auki, koska oven lukkopesään katkesi avain, ja ovi aukeaa vain avaimella. Avain katkesi jo joskus viime kesänä, ja olen pariin otteeseen yrittänyt saada sitä pois sieltä, mutta koskaan ei ole ollut aikaa tai oikeita työkaluja.

Mutta arvatkaapas mitä! Tänään minä vihdoin sain sen sieltä pois! Olin niin väsynyt ja kiukkuinen, että putkiaivotila pukkasi päälle, ja päätin suihkuun menemisen sijaan koittaa vielä kerran, ennen kuin koko lukkopesä puretaan. Sainkin avaimen kerran jo melkein pois, kun Vauhtihirmu tuli taakseni ja pukkasi minua selkään. Siinä hätäkässä minä sitten pukkasin avaimen takaisin lukkoon. 

En edes harmistunut asiasta, pidin vain pienen tauon ja yritin uudelleen. Ja sieltähän se tuli! Jes, jes, jes! Viime syksynä harmitti kovasti kun emme päässeet kuraisen pojan ja rapaisten rattaiden kanssa kulkemaan sivuovesta vaan piti kurata (ja kuurata) koko eteinen ja aula. Tänä keväänä en ole vielä monesti ehtinyt sitä kaivata, koska poika on ollut suurimman osan ajasta kipeänä.

Hedelmäpuu on siis siirretty (kesti noin 2,5 vuotta) ja avain on saatu pois lukosta (kesti noin 9 kuukautta). Vielä kun saisi tämän kouluasian hoidettua (joka on kestänyt jo ikuisuuden!). Vinkkejä kenelläkään?

Töissä vai kotona?

Kerroin joskus helmikuussa hakeneeni kesätyöpaikkaa osaksi kesää. No. Tunti sitten sain vihdoin vastauksen. Olen nyt yrittänyt punnita ja eritellä tunteitani, mutta en ole päässyt niistä oikeastaan perille. Katsotaan, onko tästä kirjoittamisesta apua.

Olin unohtanut hakea postin, joten sain kirjeen käsiini vasta iltauutisten jälkeen. Olin ehtinyt päivällä manata ystävälleni, että sais kuulua jo, jotta tietäisin, mitä teen kesällä. Illalla Haaveilija ojensi minulle kirjeen ja sanoi epäilevänsä sen olevan kiitos, mutta ei kiitos -kirje. 

Avasin kuoren ja luin kirjeen. Olin pettynyt. Vaikka olen sanonut kaikille, että olen tyytyväinen saan sitten olla kotona tai töissä, niin olin silti pettynyt. Miksi sitten olin pettynyt, jos kerran olisin ollut tyytyväinen kumpaankin vaihtoehtoon?

Hain työpaikkaa, mutta en saanut sitä. (Olenko surkea kotiäiti, jota kukaan ei halua palkata?) Vaikka luulen tietäväni, että hylkääminen johtui siitä, että hain töitä vain osaksi kesää, olen silti pettynyt. Itseeni. (Enkö ollut tarpeeksi hyvä?) Olisiko minun silti pitänyt hakea töitä koko kesäksi? (Vaikka en olisi halunnut työskennellä koko kesää.) Olisiko minun pitänyt uhrata perheen hyvinvointi työsuhteen takia? (Ja jos olisin ollut valmis uhraamaan sen, mutta en silti olisi saanut paikkaan, miltä minusta sitten tuntuisi? Vielä pahemmalta?)

Nyt saan kuitenkin olla kotona KOKO KESÄN! Onhan se ihanaa. Olisin vain halunnut saada kaiken. Eli puolet kesästä töissä ja puolet kotona. Olisiko minun pitänyt olla laittamatta kaikkia munia yhteen koriin (anteeksi vertaus, mutta luin tänään pojalle Viirun syntymäpäivät -kirjaa), ja hakea johonkin toiseenkin paikkaan? Tai olisiko minun pitänyt sopia omassa työpaikassani, että tulisin tekemään vaikka kuukauden töitä ja jatkaisin sitten hoitovapaata? (Periaatteessa voisin tehdä sen varmaan vieläkin, mutta siellä on varmaan jo kesälomat sovittu ja tuuraajat hankittu. Eli olisihan se vähän epäreilua muita kohtaan.)

Ja olisinko kestänyt tämän pettymyksen (kai hylkääminen on sitten aina jonkiasteinen pettymys?), jos olisin nyt raskaana? Silloin voisin ajatella, että vauvalle on parempi, että äiti on kotona ottamassa rauhallisesti (tai jotain muuta vastaavaa...). Ja se, että en ole nyt raskaana, on ollut minulle suuri pettymys, joten tämä työpaikka-asia on yksi pettymys lisää valmiiseen kuormaan.

Nyt en siis saa työtä enkä perhettä.

 Vaikka molemmathan minulla jo on!

 Eli tämä pettymys on aivan naurettavaa!

 Jälleen kerran kannatti tulla kirjoittamaan.

Äitienpäivälahja keskivertomutsille

                                          Kahvia, kakkua ja KIRJA!

                                                   

                                 Eikä mikä tahansa kirja, vaan The Kirja!

Vuoden mutsi by Satu Rämö & Katja Lahti

                                                    
                                                   

Ja Haaveilja on valinnut tämän minulle aivan itse, ilman mitään vinkkejä. Pitääpäs ottaa jättimäinen sopivan kokoinen pala kakkua ja uppoutua kirjaan.

Sen jälkeen kun aikoinaan luin Juoppohullun päiväkirjoja sängyssä nukkumaan mentäessä, minulle on tullut kielto viedä tällaisia (nauruvaara!) kirjoja sänkyyn. Kukaan ei kuulemma saa nukuttua kun minä hirnun ääneen.

En vain uskalla

Facebookissa kiertää video, jossa äiti pahoinpitelee lastaan. En ole katsonut sitä. Aloin sen sijaan lukea ystävieni kirjoittamia kommentteja kyseisestä videosta. Luin kolme kommenttia. Sitten niissä alettiin kertoa yksityiskohtia videosta. Lopetin lukemisen. Minulle piirtyi tapahtumista aivan tarpeeksi selkeä kuva.

Olen katsonut Manaajan, Piinan, Sen ja paljon muita kauhuelokuvia jo kauan ennen rippikouluikää. Kun olin ala-asteikäisenä lukenut läpi kirjaston lasten ja nuorten osaston, siirryin aikuisten osastolle, josta luin myös ne ei-niin-hyvin-lapsille -sopivat kirjat. Olen elänyt aika levottoman nuoruuden, eikä ole ollut mitään, mitä en olisi uskaltanut tehdä.

Miksi en siis uskalla katsoa tätä videota?

Jo raskausaikana kaksi ja puoli vuotta sitten aloin vältellä kauhuelokuvia. Niiden katsominen ei ollut enää mukavaa. Minua alkoi oikeasti vähän pelottaa. Seuraavaksi jäivät pois psykologiset trillerit. Sitten aivan loppuvaiheessa tavallisetkin trillerit olivat minulle liikaa.

Koko imetysaika menikin sitten mukavasti omassa pienessä kuplassa elellen. Maailmassa ei ollut pahuutta, jos minulta kysyttiin. Nyt alan pikku hiljaa palailla tähän samaan maailmaan muiden ihmisten kanssa. Nyt olen kuitenkin vasta alkanut lukea murhamysteerikirjoja ja draamaksi luokiteltavia kirjoja. 

Esimerkiksi kirjaa Svinalängorna olen lykännyt jo jonkin aikaa, koska se tuntui menevän liikaa ihon alle. Kirjan on kirjoittanut Susanna Alakoski ja suomeksi se taitaa olla Sikalat. Luin kirjan tuossa pari viikkoa sitten. Ja se todella meni ihon alle, enkä olisi ollut valmis lukemaan sitä yhtään aiemmin. Kirjassa oli paljon sellaisia asioita, jotka ovat olleet minulle todellisuutta vuosia aiemmin.

Minkä takia ihminen pehmenee niin älyttömästi raskausaikana? Onko se tapa suojella äitiä herkässä mielentilassa. Se, että ei pysty katsomaan fiktiivisiä elokuvia tarkoittaa, että ei kannata katsoa ihan todellisia filmipätkiä, jotka kiertävät Facebookissa. Nähtäväksi jää, muuttiko lapsen saaminen minut pysyväti pehmoksi, vai voinko vielä jonain päivänä katsoa tuon kyseisen tai jonkin muun vastaavan videon. 

Nyt en kuitenkaan siihen pysty. Tiedän kyllä, että pahuus maailmasta ei katoa sillä, että minä ummistan silmäni. Vielä en kuitenkaan ole valmis siihen. Vielä hetken haluan suojella itseäni.

Luvassa unettomia öitä?

Siitelpölyallergia. Tarvitseeko muuta sanoa? No sanotaan nyt jotain.

 Odotettavissa pahin koivun siitepölykevät 20 vuoteen. Mies muistaa vielä tuon kevään -93. Hän ei päässyt edes kouluun silloin, koska allergiaoireet äityivät niin pahoiksi. Tällä hetkellä tuo siippa kröhii, yskii ja pärskii. Hänen hengityksensä vinkuu ja kuume on noussut 38:an. Allergian kylkeen on ilmeisesti iskenut nuha-kuume.

Onneksi poika on vielä suht hyvässä kunnossa. Hän vain yskii ja pärskii. Ja kärsii pääkivusta. Suppopaketti on siis kaivettu esille. 

Minä en yleensä kärsi siitepölyallergiasta, mutta tänä vuonna minunkin silmiäni on kirvellyt muutamana päivänä. On muuten ollut "jännää" huomata, että poika hieroo silmiään samoina päivinä, kun minun silmiäni on kirvelllyt. Jännää se on siksi, että poika ei osaa oikeastaan kertoa milloin hänellä on allergiaoireita. Ja silmien hierominen on aika helppo tulkita väsymykseksi. Ja hän ei siis matkinut silmien hieromista minulta, koska minä en meikit kasvoilla hiero silmiäni vaikka niitä kuinka kutittaisi.

Onneksi pojalla ei ole yhtä paha allergia kuin miehellä. Täällä kuitenkin valmistaudutaan tuon nuha-kuumeen takia unettomaan yöhön.

Tulipas epätasainen teksti. Pahoittelen. Seurasin toisella silmällä jääkiekkoa. HYVÄ SUOMI!

Ja tiedättekö muuten mitä? Sitten kun koivun siitepölymäärät laskevat, on heinän vuoro. Ja kun ne alkavat mennä ohi, pujo iskee.

Muutos minussa ja meissä

"Ei kai susta vaan tuu sellasta mutsii, joka istuu kaikki illat himassa haistelemassa vauvansa kakkavaippoja?" kysyi eräs kaverini minulta kun olin kertonut odottavani lasta. "Tuskinpa vaan" vastasin ja lisäsin, että onhan minulla mies, jonka kanssa voin vuorotella vauvanhoidossa, niin pääsemme vuorotellen ulos tuulettumaan. 

"Sä oot sitten varmaan pois koko sen kolme vuotta?" kysyi pomoni minulta kun kerroin saavani lapsen muutaman kuukauden päästä. "Tuskinpa" vastasin ja lisäsin, että on hyvä jos jaksan olla kotona edes puoli vuotta.

Ystäväni odottaa esikoistaan ja juttelimme vauvaperheen elämästä ja vanhemmuudesta. Hän on nähnyt läheltä monen eri lapsiperheen elämää, joten hän on nähnyt paljon erilaisia lapsia ja vanhempia. Minä taas olen tutustunut lapsiperheisiin oikeastaan vasta Vauhtihirmun myötä.

Vauvan syntymä (varsinkin ensimmäisen) on kriisi jokaiselle parisuhteelle (näin olen lukenut, lähde on taas kadoksissa). Jotku päätyvät eroon jo vauvavuoden aikana, toistten parisuhde selviää selviää hengissä ja kolmansilla parisuhde vain lujittuu. Meidän mammaporukassamme on kaikkia edellä mainittuja. Yksi viidestä parisuhteesta päättyi eroon lapsen ollessa puolivuotias, kaksi parisuhdetta on vain lujittunut ja yhden parin suhde on selvinnyt hengissä.

Entäs minä ja Haaveilija? No me olemme seilanneet parisuhteen hengissä selviämisen ja lujittumisen välillä. Ennen lapsen syntymistä ja heti sen jälkeen olimme hyvin läheisiä. Sitten pikku hiljaa univelka, sinappivaippapyykki (kestovaipat), pukluräteiltä haiseva talo ja itkevä allerginen lapsi alkoivat viedä voimat meiltä molemmilta.

Missään vaiheessa emme kuitenkaan ole miettineet eroa. Tai miettineet sitä, että olisi pitänyt jättää lapsi tekemättä. Olemme vain yrittäneet selvitä päivästä toiseen tietäen, että kyllä se jossain vaiheessa helpottaa. Onneksi jaksoimme, koska kyllähän se helpotti.

En oikeastaan osaa sanoa, mikä kausi olisi ollut kaikkein vaikein tai helpoin. Jokaiseen viikkoon (jopa jokaiseen päivään) on mahtunut sekä kevyitä että raskaita vaiheita. Kahden vuoden aikana olemme olleet sekä äärettömän onnellisia että äärettömän väsyneitä.

Mutta siis muutoksista. Minä nukuin ennen lapsen saamista keskimäärin kymmenen tunnin yöunia. Taisi kuitenkin luonto tehdä tehtävänsä, kun vastasynnyttänyt äiti jaksoikin paahtaa 5-10 minuutin pätkissä nukutuilla muutaman tunnin unilla monta viikkoa putkeen.

Minulla on aina ollut nukahtamisvaikeuksia, mutta kun kerran olen saanut unenpäästä kiinni, voin nukkua vaikka 16 tuntia putkeen (siis ajalla ennen lasta). Onneksi sitten Vauhtihirmun ollessa noin kolmen viikon ikäinen, imetyshormonit tasaantuivat, ja minä aloin nukahtamaan noin puolessa sekunnissa. Onnistuin muutaman kerran jopa nukkumaan päiväunet!

Ennen lapsen saamista olin äärettömän kärttyinen jollen ollut nukkunut vähintään 8,5 tunnin unia. No se asia muuttui aivan täysin! Eli en enää muutu kärttyiseksi väsyneenä. Ja ennen oli pakko saada pari tupakkaa ja iso muki kahvia ennen kuin pystyin edes kommunikoimaan kenenkään kanssa. Sitten yhtäkkiä sitä pystyi olemaan täydessä vauvanhoitovalmiudessa jo ennen kuin silmät aukenivat kokonaan.

Olen myös aina ollut kova syömään herkkuja ja kaikenlaista roskaruokaa. No sitten meille tulikin moniallerginen lapsi, ja minä jouduin rajoittamaan ruokavaliotani reilulla kädellä. Pikkuhiljaa siihenkin tottui.

Jouduin siis luopumaan nukkumisesta, tupakoinnista ja herkkujen syömisestä. Lisäksi jouduin radikaalisti rajoittamaan kahvin ja alkoholin nauttimista. Eli minulta vietiin kaikki mikä oli aiemmin tuottanut minulle iloa ja nautintoa. (Kyllä minulle tuottivat iloa muutkin asiat elämässä kuin nautintoaineet ja unet, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan?) Onhan tässä siis aikamoinen pyöritys käyty läpi.

Nämä ovat asioita, jotka voi lukea joka oppaasta ja joihin voi etukäteen varautua. Mutta se, miten ne vaikuttavat juuri itseen ja omaan parisuhteeseen jääkin sitten nähtäväksi.

Minä oikeasti luulin viihtyväni kotona korkeintaan puoli vuotta, eli täysimetyksen ajan. No nyt poju on kaksi vuotta, imetys on lopetettu, ja minä viihdyn edelleen kotona. Luulin myös, että olisi kauheaa kun joku pieni nyytti olisi minusta täysin riippuvainen, ja olisi käytännössä katsoen koko ajan minussa kiinni. Mutta se tuntuikin aivan luonnolliselta. Enkä koskaan kuvitellut imettäväni lasta 1 vuoden ja 10 kuukauden ikään asti! Niin kuitenkin kävi.

Samoin luulin, että univaje olisi se asia, joka koituisi tämän perheen turmioksi, mutta niin ei käynytkään. Raskainta on ollut pojan allergiat ja niihiin liittyvät oireet. Puhumattakaan niiden allergisoivien ruoka-aineiden tunnistamisesta...

Mutta kaikesta selvittiin ja tässä me olemme! Minä ja Haaveilija tunnemme toisemme paremmin kuin koskaan. Lisäksi nykyään osaamme kunnioittaa toistemme rajoja ja antaa toisillemme tilaa. Näitä taitoja ei oikeastaan tarvittu ennen Vauhtihirmun syntymää, koska kumpikiin pääsi liikkumaan vapaasti.

Juttelimme ystäväni kanssa myös sellaisista ihan pienistä konkreettisista muutoksista, joista ei välttämättä hirveästi puhuta, ja joita ei ehdi ajatella. Esimerkiksi itsestään huolehtimisesta. Minä olen aina ollut tarkka ulkonäöstäni, enkä esimerkiksi yleensä lähde minnekään ilman meikkiä.

Muistan edelleen ensimmäisen kesän, jolloin poika oli ihan pikkuinen. Olimme viettämässä viikonloppua miehen perheen mökillä. Oli pitkästä aikaa lämmin, joten laitoin hameen päälleni. Poika meni päiväunille, joten minä astelin laiturille nauttimaan merituulesta. Tuuli pelmuutti ihanasti hiuksiani JA MIKÄ IHME PELMUAA MUN SÄÄRIKARVOISSA!?!? 

Olin täysin unohtanut sellaisen pikkuisen asian kuin säärikarvojen ajelun. Tökkäsin itkuhälyttimen miehen kouraan ja hipsin nopeasti saunalle sheivaamaan. Onneksi kukaan ei ehtinyt nähdä!

Ihmismieli

Kävi niin kuin pelkäsinkin: mitä kauempana vauvahuuruinen elämä on, sitä vähemmän haluan lisää lapsia. 

Koko imetysajan minulla oli hirveä vauvakuume. Nyt imettämisen lopettamista on kulunut kaksi kuukautta. Viimeisen viikon aikana olen miettinyt, että onko siinä vauvaelämässä oikeasti mitään järkeä? Herättäisiin miljoona kertaa yössä, joku roikkuisi koko ajan kiinni tississä, Vauhtihirmulle ei olisi enää aikaa ja Haaveilijalle vielä vähemmän.

Puhumattakaan raskaudesta ja synnyttämisestä, jotka ovat pahimmat jutut koko lastenhankintahommaan liittyen. Koska kaiken muun (siis vauvan hoidon ja lapsen hoidon) voi hetkeksi ulkoistaa jollekin toiselle. Ainakin se on teoriassa mahdollista, vaikka ei käytännössä usein olisikaan. Mutta raskaus ja synnytys. Niitä ei voi ulkoistaa.

Tunsin itseni loppujen lopuksi aika hyvin myös imetysaikana. Sanoin silloin kauan sitten Haaveilijalle, että en suostu tähän hullunmyllyyn montaa kertaa elämässä. Meille olisi oikeasti ollut parasta se, että toinen lapsi olisi saanut alkunsa ennen kuin ensimmäisen imettäminen olisi loppunut. Niin ei kuitenkaan käynyt, joten tässä sitä ollaan. Miettimässä, pitäisikö homma laittaa hetkeksi hyllylle.

Joku tarkkanäköinen saattaa miettiä, johtuvatko nämä ajatukset vain siitä, että pelkään, että toista lasta ei tulekaan. Että valmistelen itseäni tulevaan pettymykseen. Uskottelemalla itselleni, että en välttämättä haluakaan toista lasta. 

Ihmismieli suojelee itseään.

Elämästä selviytymisen salaisuus on uskotella itselleen, että vallitseva asiaintila on toivottu. Tai ainakin paras mahdollinen juuri itselle.

Opinko koskaan?

Siis menemään ajoissa nukkumaan?

On aivan liian helppoa jämähtää tähän koneen ja tv:n äärelle. Nyt Frasier loppui, joten olisiko se hyvä syy mennä nukkumaan?

Tällä tavoin saa huomaamatta kerättyä itselleen kasan univelkaa niskaan.

Ja siitähän ei siis ole kysymys, että minua ei väsyttäisi. Olisin varmaan nukahtanut jo monta tuntia sitten, mutta jotenkin olen vain jämähtänyt tähän.

Mutta siis NYT! Hyvää yötä.