Vuoristorataa

Paljon on ehtinyt tapahtua. Niin paljon, etten ole ehtinyt edes kirjoittaa. Mutta katsotaan, jos nyt saisin kirjattua tänne viime viikkojen tapahtumia.

Kävimme tällä viikolla jälleen ultrassa. Soitin viime viikolla tulevaan synnytyssairaalaani tiedustellakseni asioita (lähinnä synnytyksestä istukan takia), ja kerroakseni istukan tilanteesta. He olivat sitä mieltä, että istukka ei tyypillisesti liiku noin kuin se on havaintojen mukaan minulla liikkunut. Eli he halusivat minut tutkimuksiin.

Minua tutki kaksi lääkäriä, jotka olivat molemmat sitä mieltä, että istukka sijaitsee 1,3 cm kohdunsuun reunalta. Eli melkein samassa paikkaa, jossa se sijaitsi ultraäänitutkimuksen mukaan neljä viikkoa aiemmin. Eli kaksi viikkoa aiemmin tehty tutkimus, jonka mukaan istukka sijaitsisi kokonaan kohdusuun päällä, olisi virheellinen.

Nyt siis kolme neljästä lääkäristä sanoo yhtä ja yksi toista. Luotan niihin kolmeen lääkäriin. Mutta kuinka on mahdollista, että yksityinen lääkäri tekee 4D-ultrassa tällaisen virhearvion? Hän on kuitenkin työskennellyt vuosia aluesairaalassa ennen kuin siirtyi yksityiseksi. Joten hänellä on vuosien kokemus tutkimisesta.

Joka tapauksessa istukkani tilanne on hyvä, ja pääsen toivottavasti synnyttämään alakautta. Minulle ei luvattu sitä vielä, koska se sijaitsee hyvin lähellä kohdunsuuta, mutta toivotaan parasta. Tutkimuksissa paljastui kuitenkin, että vauva on viikkoihin nähden aika pieni. Meille annettin siis uusi tutkimusaika kahden viikon päähän.

Yksi huoli meni pois, toinen tuli tilalle. En kuulemma voi kuitenkaan tehdä mitään nyt muuta kuin odottaa. Jälleen kerran. Sairaslomaa jatkettiin supistusten takia jälleen kuukaudella. Nyt jää 9 työpäivää sairasloman ja äitiysloman väliin. Toivottavasti pääsen töihin silloin.

Ystäväni vauva päätti saapua maailmaan viikolla 29+5. Kaikki voivat olosuhteisiin nähden hyvin. Vauvasta ei tullut aivan pikkukeskosta, koska hän painoi syntyessään 1560 g. Vanhemmat ovat saaneet vauvan jo kenguruhoitoon ja ovat päässeet vaihtamaan vaippaa. Tavallisissa tilanteissa arkisia asioita, mutta tällä hetkellä etuoikeuksia.

Metsäpalstakaupat menivät mönkään. Palstalla oli ikävä tierasite, joka ei selvinnyt meille ennen kuin olimme paikan päällä kirjoittamassa alustavaa kauppakirjaa. Teimme jo etukäteen sopimuksen, että nyt kirjoitetaan vain alustava kauppakirja (en tiedä sen oikeaa nimeä suomeksi). Sitten kun olisimme saaneet rakennusluvat kuntoon, niin kirjoitettaisiin virallinen kauppakirja. Niin pitkälle emme kuitenkaan päässeet tuon tierasitteen takia. Saimme viikonlopun aikaa pohtia, haluammeko palstan vai emme. Päädyimme siihen, että emme halua sitä.

Lisäksi olemme ravanneet vakuutusyhtiöissä hakemassa vauvavakuutusta. Sehän pitää hakea kolme kuukautta ennen laskettua aikaa, eli viimeistään viime viikolla. Viime viikolla me vielä luulimme, että istukka peittää kohdunsuun kokonaan. Tähän mennessä on tullut hylkäävä päätös jo yhdeltä yhtiöltä. Ja syy oli juuri tuo istukka. Yhdellä lääkärin virhearviolla saattaa olla pitkät seuraukset.

Jotain ihanaakin on tapahtunut. Uusi äitiyspakkaus on saapunut! Ja se on aivan mahtava! Olen hypistellyt ja ihastellut sitä nyt pari päivää.

Poika on nyt flunsassa, ja olemme heränneet jo kello neljältä. Se taitaa näkyä tässä tekstissä.

Tällaista taas

Tilauksessa olisi tasaisen rauhallista arkea. Sitä ei kuitenkaan taida olla tulossa, joten koitetaan pärjätä tämän arjen kanssa joka meillä on.

Ystäväni vauva on vielä pysynyt kohdussa. Heidän tilanteensa on olosuhteisiin nähden hyvä. Silti he ovat ajatuksissani usein. Toivokaamme ystävälleni siis vielä paljon lisää rauhallisia päiviä sairaalassa.

Minun vauvani voi hyvin. Kävimme tällä viikolla 4D-ultrassa. Hän kasvaa tasaisesti eikä hänestä löydetty mitään poikkeavaa. 

Kaikki uutiset eivät kuitenkaan olleet hyviä. Minun istukkani, jonka piti olla siirtynyt, ei olekaan siirtynyt. Tällä hetkellä istukka peittää kohdunsuun kokonaan. Lääkäri arvioi, että istukka ei tule siirtymään pois siitä, joten tällä hetkellä olemme menossa suunniteltuun sektioon.

Istukkaa tullaan tietenkin ultraamaan vielä ennen leikkauspäätöstä. Ja varmaan vielä useaan kertaan. Ja koska istukkani näyttää olevan aika seilaavaa sorttia, niin tietenkin toivon sen siirtyvän.

Pelkään kuitenkin ettei se siirry ja joudun sektioon. Lapsuudenystäväni kuoli suunnitellun sektion aikana, joten muutama mörkö löytyy kaapistani tähän asiaan liittyen. Tietenkin suurin osa naisista selviää suunnitellusta sektiosta, mutta se todennäköisyys ei auttanut ystävääni.

Seuraavaan ultraan on aikaa noin 10 viikkoa. Tässä sitä nyt sitten odotellaan. Ja laskettuun aikaan on noin 15 viikkoa. Eli tässä sitä nyt sitten odotellaan.

Mutta arki ei ole pelkkää pelkoa ja odotusta. Kaikkea kivaa tapahtuu koko ajan. Tällä viikolla olen muun muassa käynyt perhekahvilassa poikani, ystäväni ja hänen kolme kuukautta vanhan vauvansa kanssa. Ja meidän poika on aivan ihana hurmuri. Hän on herttainen ja iloinen poika, joka saa muutkin kuin oman äitinsä hyvälle tuulelle.

Lisäksi tapasin äitejä joihin tutustuin aikoinaan perhevalmennuksessa. Yksi heistä sai kaksi kuukautta sitten vauvan, ja minä olen ollut vuodelevossa, joten emme ole nähneet vähän yli kahteen kuukauteen. Yleensä näemme noin kerran viikossa, joten oli todella ihanaa nähdä heitä kaikkia. Lapset ovat kasvaneet taas kerran hurjasti.

Ja sitten olemme ehtineet käydä pankissa hakemassa uutta lainaa metsäpalstaa varten. Pankkiin mennessä pitää aina muistaa, että he eivät todellakaan ajattele sinun parastasi vaan pankin parasta. Ne ehdotukset, joita meille annettiin olivat aivan naurettavia. He olisivat muun muassa halunneet yhdistää sellaisen lainan, jossa meillä on ennätysalhainen marginaali, tähän uuteen lainaan. Se olisi tarkoittanut, että me olisimme maksaneet todella paljon enemmän rahaa pankille uuden marginaalin muodossa. Jep, jep. Täti oli kaiken lisäksi tehnyt paperit valmiiksi tällaista lainaa varten. Kyllä vain. Kysymättä meiltä. No, sellaiseen emme tietenkään suostuneet.  

Muitakin "hyviä" ehdotuksia tällä tädillä riitti. Onneksi olemme kuitenkin tulleet tässä vuosien varrella vähän viisaammiksi, joten osasimme välttää selvimmät sudenkuopat. Sen verran pankkitäti koki tarvetta kettuilla lähtiessämme, että taisimme jopa välttää kaikki sudenkuopat. Katsotaan mitä hän on keksinyt ennen seuraavaa käyntiä.

Vielä kun ehtisimme tällä viikolla vakuutusyhtiöön hankkimaan vauvavakuutuksen tulevalle pikkuiselle sekä henkivakuutukset minulle ja miehelle. Pelkään pahasti, että vauvavakuutusta emme istukan takia saa, mutta käymme kuitenkin kysymässä. Ja niitä henkivakuutuksia meidän on pitänyt hakea jo vuosia. Jos nyt sitten samalla kun haemme korvauksia esikoisen vakuutuksesta saisimme aikaiseksi hakea niitä henkivakuutuksia.

Odotusta

Odotan vain ajan kulumista. Unohdan, että minun elämäni on tässä ja nyt. Tuijotan kalenterista viikkojen kulumista. Luen vauvan kasvusta ja odotan, että se ja se viikko saavutettaisiin jo.

Haluaisin, että tämä raskaus olisi jo ohitse ja saisin pidellä sylissäni pientä vauvaamme. Samalla toivon, että raskaus etenee rauhallisesti täysille viikoille. Sen takia tuijotan kalenteria ja toivon täysien viikkojen olevan jo nyt.

Silti minun pitää muistaa nauttia jokaisesta päivästä. Muistaa elää jokaisena päivänä. Koska oikeasti tämä päivä on se ainoa, joka on olemassa. Eilinen on jo mennyt. Eikä huominen ole vielä tullut.

Ylösalaisin

Kerroin täällä kesällä, että kaksi hyvää ystävääni ovat molemmat raskaana. Toinen heistä viisi viikkoa edellä minua ja toinen kolme viikkoa edellä minua. Nyt ystäväni, joka on kolme viikkoa edellä minua, makaa sairaalassa ja odottaa pikkukeskosen syntymää.

Näin se elämä yhtäkkiä ottaa ja heittää kärrynpyörän. Asiat, jotka olivat vielä eilen merkityksellisiä, ovat nyt siirtyneet taka-alalle. Elämä pyörähtää yhtäkkiä takaisin sen tärkeimmän ympärille. Omien rakkaiden hyvinvointi on ainoa asia, jolla juuri nyt on merkitystä.

Nyt tämä ihana perhe odottaa pikkukeskosen syntymää. Esikoisen piti ehtiä täyttää kaksi vuotta ennen pikkusisaruksen syntymää, mutta se ei varmasti ehdi tapahtua. Pikkukeskonen pysyy kohdussa ennemmin päiviä kuin kuukausia. Tällä hetkellä toivotaan, että pieni pysyisi aloillaan edes viikonlopun yli.

Mutta uskon, että tämä perhe tulee selviämään tästä keskoselämästä hyvin. Perheen isällä on läheinen suhde isosisarukseen ja he ovat tottuneet olemaan kahdestaan äidin ollessa töissä. Tietenkin lapsi tulee ikävöimään äitiään (ja paljon!) tämän sairaalassaolon ajan, mutta läheinen suhde isään helpottaa tilannetta. 

Ja keskoselämän kannalta on hienoa, että he asuvat sellaisessa kaupungissa, jonka sairaalassa pikkukeskosta voidaan hoitaa. Vanhemmat pääsevät siis suhteellisen helposti hoitamaan pientä vauvaansa ja voivat samana päivänä olla läsnä isosisaruksellekin. Jos välimatkat olisivat pitempiä, niin perheen elämä olisi paljon monimutkaisempaa.

Vaikka toivoa kuukausista ei ilmeisesti ole, niin minä toivon niitä silti. Ja lähetän paljon lämpimiä ajatuksia tälle ihanalle perheelle!

Jos metsään haluat muuttaa nyt

Kyllä, kyllä, kyllä! Me saimme sen metsäpalstan! Tarjouksemme oli suljetun tarjouskilpailun suurin ja perikunta hyväksyi tarjouksen. Nyt siis odotellaan kaikkien paperin tekoa, vieraillaan pankissa hakemassa lisää lainaa ja sitten allekirjoitetaan paperit.

Itse rakennusprojekti saa odotella vielä hieman. Nyt olisi kiva saada tämä loppuraskaus rauhallisesti ohi, sitten saada se vauva maailmaan ja selvitä vielä ensimmäisistä kaoottisista kuukausista. Sen jälkeen voisi sitten alkaa tosissaan katsella niitä erilaisia talopaketteja.

Niinhän sitä voisi tehdä. Todellisuudessa olemme surffailleet erilaisia talopaketteja läpi jo monta päivää (siis jo ennen kuin tarjouksemme läpimeno oli varmaa).

Mutta ei. Emme me oikeasti aio alkaa rakentaa vielä. Tämä nykyinen talo pitäisi myydä ensin. Ja tässä riittää vielä vähän tehtävää ennen kuin kannattaa ottaa kiinteistövälittäjään yhteyttä.

Nyt siis toivotaan Haaveilijalle malttia ja remonttimieltä!

Olen paljastunut

Tänään perhekahvilassa juttelin erään mammakaverin kanssa kuulumisia. Hän sitten sanoi, että: "Joo, mä luinkin sun blogista siitä."

Mitäh!?!

Olen siis paljastunut. Myönsin auliisti, että kyllähän se minä olen. Tähän asti vain aviomies on tiennyt, että ylipäätänsä kirjoitan blogia.

Nyt voisi pikkuhiljaa ehkä ajatella kertovansa muillekin. Mutta kyllä Suomi on pieni!

Mahtavia uutisia!

Ultrassa käyty ja kaikki on hyvin! Istukan reuna sijaitsee 1,25 cm päässä kohdunkaulalta. Eli enää se ei sijaitse vaaravyöhykkeellä. Lääkärin sanoin: vaarallisimmat ajat ovat ohi. Lääkäri vaikutti niin helpottuneelta, että nyt minua harmittaa, että en levännyt VIELÄ enemmän. No, nyt kaikki on hyvin, joten sitä on enää turha murehtia. Mutta vinkkinä kaikille muille: levätkää oikeasti, jos teille tulee samanlainen tilanne. Se nimittäin ei välttämättä kestä loppuraskautta vaan vain kuusi viikkoa. Kuusi viikkoa pakkolepoa ei tunnu ollenkaan niin pahalta kuin 23 viikkoa. Eli jälkiviisaana voin sanoa: päivä kerrallaan.

Vauva voi hyvin, eikä hänessä huomattu vieläkään mitään "vikaa". Eli minun kohtuni nyt vain tykkää supistella (jälleen lääkärin sanat). Kohdunkaula oli lyhentynyt vain puolisen senttiä (nyt se on 4,25 cm pitkä), joten sillekään supistukset eivät ole tehneet oikeastaan mitään. Sairaslomaa kuitenkin jatkettiin, koska niitä supistuksia tulee edelleen hyvin paljon. Nyt kuitenkaan jokaista supistusta ei tarvitse pelätä, vaan voin jo tehdä jotain täällä kotona.

Vauva piti edelleen sukupuolensa salaisuutena. JES! Lääkäri sanoi kyllä aika hassusti, että hän näkee sukupuolielimet, mutta hän ei näe sukupuolta. Lääkäri ei ole suomalaistaustainen, mutta puhuu todella hyvää suomea. Silti hänellä on välilllä tällaisia hassuja kommentteja. Koska miten muka voi nähdä sukupuolielimet, muttei sukupuolta? No-jaa. Sillä ei ole suurta merkitystä, koska minä toivoinkin sen pysyvän salaisuutena.

Mutta siis nyt ei enää tarvitse ajatella istukkaa. Se siirtyy luultavasti vielä kauemmas kohdunsuulta. Ja sitten viikolla 37+0 on synnytystapa-arvio, jossa tietenkin tarkastetaan istukan sijainti. Ihanaa hengittää vähän vapaammin! En minä sentään voi lähteä minnekään vielä huitelemaan, mutta saan ainakin puuhastella kotona kaikenlaista. Esimerkiksi pestä pyykkiä, leipoa, laittaa ruokaa ja kaikkea muuta sellaista ihanaa puuhaa mistä olen jäänyt paitsi viime viikkoina.

Ja nyt mieskin saa vähän rentoutua. Ensinnäkin hänen ei tarvitse koko ajan töissä ollessaan odottaa sitä puhelua, jossa kerron meidän olevan ambulanssissa matkalla sairaalaan. Toisekseen hänen ei tarvitse tehdä aivan kaikkia kotitöitä ja passata minua. Voi höhlä. Olisi pitänyt eilen varmaan oikein nauttia viimeisestä passuu-pääivästä...

Pelkoa ja jännitystä

Huh huh.

Teimme korkeimman tarjouksen metsäpalstasta. Kääk! Tuleeko meistä oikeasti maalaisia!?!

Vielä asia ei ole varmistunut, koska myyjä ei ole hyväksynyt tarjoustamme. Myyjänä toimii perikunta, joten siellä on useampi tyyppi, joiden pitää hyväksyä tarjous.

Ja huomenna on sitten se ultra. Kääk.

Olen aikalailla hermoraunio näiden kahden asian kanssa. Vihaan odottamista. Ja epävarmuutta.

Mutta ehkä on hyvä, että nämä kaksi asiaa tulivat samalle viikolle, niin ei tarvitse useampaa viikkoa olla hermoraunio.

Tasaista arkea ja kaikkea muuta

Päiväunet ovat pysyneet poissa. Vauhtihirmulle on ehkä iskemässä flunssa, joten katsotaan miten jatkossa käy. Nyt kuitenkin nukutaan edelleen noin 12 tuntia yössä ja päivät menevät rauhalliseen tahtiin kotona. Hirvenmetsästys alkoi eilen, joten miestä ei ole hirveästi kotona näkynyt. Ensi viikolla hänellä on iltavuoro, joten sitten he pääsevät pojan kanssa avoimeen päiväkotiin.

Sitten eilen tapahtui jotain aivan erilaista. Teimme tarjouksen metsäpalstasta! Sellaisesta metsäpalstasta, jolle voi rakentaa omakotitalon. Unelma maalla asumisesta on iskenyt mieheen entistä lujempaa. Tämä metsäpalsta sijaitsee vain 15 minuutin ajomatkan päästä tästä kaupungista, jossa nyt asumme. Eli emme me aivan umpimetsään ole muuttamassa.

Tai siis emme EHKÄ ole muuttamassa aivan umpimetsään. Tontista käydään nimittäin suljettu tarjouskilpailu. Me teimme omasta mielestämme sopivan reilun tarjouksen, mutta eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko muita tarjouksia tai kuinka suuria ne ovat. Tarjouskilpailu menee umpeen maanantaina, joten vielä pari päivää pitää odottaa.

Ensi viikolla saamme jännittää monenlaista, koska torstaina meillä on uusi ultra-aika. Olemme miehen kanssa aina puhuneet joko kahdesta tai kolmesta lapsesta (mies kahdesta, minä kolmesta). Nyt kuitenkin meistä molemmista tuntuu, että tätä rumbaa ei haluaisi tehdä enää kertaakaan. Mutta toisaalta, minä haluasin ison lauman lapsia. Vaikka kuusi! Kunhan minun ei tarvitse olla niin usein raskaana!Joten en usko, että meille kolmea enempää tulee koskaan.

Uskaltaako nyt jo sanoa: VIHDOIN

Minä olen odotellut viime keväänä koittaneesta Vauhtihirmun 2-vuotispäivästä asti, että poika luopuisi päiväunista. Silloin yksi hänen ikätoverinsa lopetti itsekseen päiväunet. Ja meillä tuo nukkumaan meneminen on ollut välillä aikamoista taistelua, joten olisi ollut kiva saada yksi taistelukerta pois päivästä.

Jotta selviäisimme helpommalla nukutuksella ( ja jotta mamma saisi liikuntaa) meillä päiväunet on oikeastaan aina aloitettu vaunulenkillä ja sitten vaunut on joko jätetty terassille tai kärrätty sisälle ja poika on jatkanut uniaan. Myös iltaunet on pitkään aloitettu (imetyksen lopettamisesta asti) vaunuissa. Joko sisällä tai ulkona, riippuen tilanteesta.

Minun viitisen viikkoa sitten alkanut pakkoleponi muutti kuitenkin nukuttamissysteemin täysin. En enää voinut lähteä vaunulenkille enkä myöskään voinut vatkata vaunuja sisällä. Päikkärit pitikin yhtäkkiä ajoittaa miehen työvuorojen mukaan tai sitten pojan piti nukahtaa mamman kainaloon. Mies tekee kahta vuoroa, joten päiväunet onnistuivat ihan hyvin vaunuissa. Iltanukuttaminen tapahtui sitten mamman kainalossa sängyssä. Siinä sitten peihtaroitiin parhaillaan neljäkin tuntia ennen kuin uni tuli. Onneksi nukahtaminen tapahtui kuitenkin suurimmaksi osaksi tunnissa tai kahdessa.

Tällä systeemillä mentiin pari viikkoa. 

Sitten eräänä ihanana päivänä kun mies oli työreissulla ulkomailla, makasimme pojan kanssa yhdessä sohvalla kaksi tuntia, eikä hän nukahtanut! (Minähän makoilen sohvalla nykyään kaiket päivät, eli minulle siinä ei ollut mitään uutta.) Mutta poika makoili sohvalla hyväntuulisena ja ihan rauhassa, mutta ei nukahtanut. Kahden tunnin kuluttua totesin, että nyt olisi välipalan aika, ja me nousimme siitä. Se oli ensimmäinen päivä ilman päiväunia.

Ensimmäisestä päivästä ilman päiväunia on nyt pari-kolme viikkoa (kotona ollessa ajantaju katoaa) ja hän on nukkunut päiväunet muutaman kerran. Ja arvatkaapas mitä yöunille nukahtamiselle on tapahtunut! Kyllä! Nukahtamisaika on lyhentynyt. POIKA NUKAHTAA VIIDESSÄ MINUUTISSA! Joinain iltoina nukahtamiseen menee jopa kaksikymmentä minuuttia, mutta meidän poikamme osaa nyt siis nukahtaa itsekseen (kylläkin tutti suussa ja mamma vieressä sängyssä). 

Minä saan siinä vieressä rauhassa lueskella kirjaa kun poika nukkuu. Pakkolevon takia minun on turha lähteä siitä minnekään, ja minulle on aivan sama, makaanko sohvalla vai sängyssä. Yläkerrassa ei sentään tule naposteltua, mitä tekisin ihan varmasti alakerrassa. Ja koska pelkkä kotona lepääminen väsyttää, minä nukun helposti kymmenen tuntia yössä. Poika nukkuu 11-12 tuntia, joten minä luen kirjaa sekä illalla että aamulla. Välillä jos herään hirveän aikaisin, nousen ennen poikaa. Mutta koska se tarkoittaa vain alakertaan makaamaan siirtymistä, käyn yleensä vain pesemässä hampaat ja jopa laittamassa tukan (!) ja sitten poika yleensä herääkin.

Tämä pojan päiväunettomuus, heh mikä sana, on aivan mahtavaa! Odotin sitä jo tosiaan kesällä, koska päivien suunnitteleminen on paljon helpompaa kun ei tarvitse miettiä, että pääsemme jonnekin joko ennen tai jälkeen päiväunien. Ja olimme jo miettineet miehen kanssa, että pitääkö miedän hankkia sisarusrattaat jotta saamme molemmat lapset nukutettua vaunulenkillä. Ja entäs jos ne eivät nukahtaisikaan samaan aikaan? Mitä ihmettä sitten tehtäisiin? No nyt ei tarvitse enää miettiä noita! Mahtavaa!

Pitäkää peukkuja, että tämä on pysyvää eikä vain jokin vaihe. Nyt on kuitenkin mennyt jo se kolmisen viikkoa, joten vihdoin uskallan täälläkin hehkuttaa asiasta. Olemme viettäneet useimpina päivinä sellaisen rauhoittumishetken sohvalla (siis poikakin enkä vain minä). Ja poika on saanut makoilla ja olen lukenut hänelle kirjaa tai hieronut tai paijaillut. Hän ei kuitenkaan ole nukahtanut, vaan on noussut siitä sitten leikkimään tai syömään jonkin ajan päästä. Eilen emme sitten viettäneet lainkaan rauhoittumishetkeä, koska Vauhtihirmu ei vaikuttanut missään vaiheessa väsyneeltä. Ehkä tämä olisi nyt tässä. Pitäkää peukkuja!

Huolestunut tuttimonsteri

Ensimmäiseen kahteen vuoteen poika ei ollut pahemmin kiinnostunut tutista. Tuttia käytettiin vain päiväunien ja pitkien automatkojen aikana. Meillä ei ollut ikinä tuttia mukana missään hoitolaukussa, koska sitä ei tarvittu.

Imetyksen lopettamisen aikoihin (poika 1 v 11 kk) tutti tuli mukaan myös yöunille. Eli silloin sitä käytettiin yöunilla, päiväunilla ja pitkillä automatkoilla. Lisäksi tuttia käytettiin lohdukkeena päiväunitissin sijaan. Tiesimme, että tutin käytöstä voisi tulla uusi vieroituksen aihe, mutta halusimme kuitenkin vieroittaa hänet rinnasta kunnolla, vaikka se sitten olisikin siirtymä tuttiin.

Lohtututti jäi pian pois (ehkä kuukaudessa), ja tuttia käytettiin taas vain yö- ja päiväunilla ja autossa. Kesällä päätimme jo, että lopullinen tuttivieroitus tapahtuu syksyllä kun viimeinenkin siitepölykausi on mennyt ohi. Poika ehti jopa nukkua yhden yön kokonaan ilman tuttia!

Sitten tulikin tämä tieto etisestä istukasta. Arkemme muuttui yhtäkkiä täysin. Ennen niin aktiivinen mammma viettikin pitkät ajat sohvalla maaten tai tuolissa istuen. Ja aina kun se sieltä nousi, niin liike oli hidasta. Me vanhemmat olimme varmasti huolestuneita vaikka yritimme jatkaa tavallista elämää.

Lisäksi jo ennen tietoa etisestä istukasta minut oli määrätty lepoon supistusten takia. Silloin poika alkoi olla hoidossa isoisänsä luona, mitä ei ollut aiemmin tapahtunut. Ja yhtäkkiä hän oli siellä pari-kolme tuntia monena päivänä putkeen. Sitten ultran jälkeen minun äitini tuli meille asumaan (mitä ei myöskään ollut ennen tapahtunut). Ja minun äitini ei osaa ollenkaan olla huolehtimatta, vaan oli koko ajan patistamassa minua takaisin sohvalle ja katsoi minua huolestuneena koko ajan. 

Kaikki tämä soppa siis yhteensä on tehnyt pojastamme tutinsyöjän. Hän haluaisi olla tutti suussa suurimman osan päivästä. Ja minä ymmärrän sen ja suon sen, joten en sitä aio häneltä kokonaan kieltää. Välillä vain yritän kehottaa häntä ottamaan tutin pois suusta. Mutta aika pian hän kyselee sen perään. Mutta koska tutti ilmiselvästi helpottaa hänen oloaan, niin hän saa sitä nyt syödä.

Tutin kieltämisen sijaan päätin itse rauhoittaa kotielämämme. Se on yksi syy siihen, että en halua minun äitini olevan täällä meillä niin paljoa. Hän ei vain osaa olla huolehtimatta, ja se tarttuu koko perheeseen. Ja kotielämän rauhoittaminen tarkoittaa myös sitä, että muut isovanhemmat saavat tulla tänne meille leikkimään pojan kanssa sen sijaan että poika menisi heidän luokseen.

Tämän rauhoittamis- ja rauhoittumispäätöksen jälkeen poika on ollut myös rauhallisempi ja tuttia on syöty vähän vähemmän. Lisäksi aamuöiset: "Äitiiii, mammaaa, äitiiii!" -unissa huudot ovat jääneet pois. (Poika siis nukkuu meidän välissämme perhepedissä, ja minä olin koko ajan ihan vieressä, mutta silti hän alkoi aina neljän-kuuden välillä huutamaan mammaa. Siitä ja lisääntyneestä tutin syömisestä ymmärsin, että nyt poika on huolissaan ja asialle pitää tehdä jotain.)

Toivotaan, että saamme näillä omilla päätöksillämme ja arjen järjestelyillä rauhoitettua pojan mielen. Kaksivuotiaan ei todellakaan tarvitsisi olla huolissaan mistään! Myös minun oma oloni on ollut vähän parempi nämä pari päivää jotka olen yrittänyt aivopestä itseäni. En tiedä, onko istukka sitten vähän siirtynyt, mutta supistuksen tuntuvat vähän erilaisilta. Niitä tulee edelleen yhtä paljon kuin aiemminkin, mutta jotain eroa niissä on. Ultraan on vielä viikkoa ja päivä, joten sitten saamme tiedon.

Mutta en voi kuin sanoa, että suunnitelmia voi aina tehdä, mutta niiden toteuttamista ei kannata pitää itsestäänselvyytenä. Meillä oli sekä vaipoista että tutista luopuminen suunniteltu tälle syksylle. Nyt poika haluaa syödä tuttia päivisinkin, enkä minä voi vielä häntä potalle riittävän usein jotta vaippa voitaisiin jättää pois. Meillä oli siis hyvä suunnitelma saada poika pois vaipoista ja tutista monta kuukautta (viimeistään syyskuussa) ennen laskettua aikaa. Sillä tavoin hänelle ei tulisi ikävä tuttia heti kun näkee sellaisin vauvan suussa. Ja minun ei tarvitsisi vaihtaa vaippoja kahdelle samaan aikaan. Niin. Ainahan sitä voi suunnitella.

Viikko 21+4

...ja ihanat Pikkuisen potkut, jotka näkyvät vatsanahan läpi. 

Vaikka vauva on pikkuinen, potkut ovat kaikkea muuta. Jos kohtukäyttäytymisestä voi ennustaa jotain tulevasta vauvasta, niin meille on tulossa rytmikäs ja riehakas vauva. Potkusessiot toistuvat päivittäin aika lailla samoihin aikohin. Ja ne tosiaan NÄKYVÄT vatsanahan päältä. Ne tuntuivat käteen jo pari viikkoa sitten, mutten uskonut että ne voisivat näkyä jo nyt.

Vielä en saanut tallennettua niitä videokameralle, koska siihen mennessä kun olin löytänyt videokameran, potkut olivat jo siirtyneet alas taakse. Nyt minulla on kuitenkin valmiiksi ladattu videokamera käden ulottuvilla kännykän, kaukosäätimien ja vesimukien (useampi, ettei minun tarvitse nousta hakemaan lisää niin usein) kanssa.

Näin muuten viime yönä unta että ultrassa lääkäri vahingossa paljasti meille tulevan vauvan sukupuolen. Lääkäri oli kirjoittanut raporttiin jotain yleistä voinnista ja maininnut siinä myös, että tyttövauva voi hyvin. Voi ajatelkaa, jos meille oikeasti tulee tyttö! Minä ja mies molemmat vähän ajattelemme, että siellä saattaisi olla tyttö. Me molemmat kuitenkin myös uskomme, että poika siellä on. Tällainen epävarmuus on kivaa. On hauskaa arvuutella ja mietiskellä. Tätä asiaa.

Olen yrittänyt levätä, mutten ole saanut pidettyä supistuksia poissa. Niitä ehtii tulla kolme jo sillä aikaa kun kävelen sängystä vessaan, vessasta alakertaan ja siitä portaiden juurelta sohvalle. Toissapäivänä päätin, että nyt yritetään saada edes yksi päivä ilman supistuksia. No yritin sitä eilen. Eilen oli kuitenkin tavallista stressaavampi päivä, kun poika oli väsynyt silloin kun olisi pitänyt lähteä isoisän luokse hoitoon. Poika jäi sitten kotiin, nukkui hetken, ja isoisä tuli myöhemmin takaisin leikkimään pojan kanssa. 

Supistuksia tuli eilen yli 30, mikä ei ole ollenkaan hyvä, koska niitä ei saisi tulla ollenkaan. Tänään on tullut "vasta" kymmenkunta. Ja tänään en ole tehnyt muuta kuin tullut alakertaan, laittanut itselleni puuroa, lämmittänyt lounaan ja vaihtanut pojan kakkavaipan. Jos joku lukijoista on joutunut raskausaikana vuodelepoon, niin kertokaa ihmeessä, kuinka se on käytännössä onnistunut! Varsinkin jos teillä on kotona muita lapsia! Ja jos jollain on kokemuksia etisestä istukasta, niin siitäkin saa mielellään jakaa kokemuksia. Yhdelläkään minun tutullani ei ole ollut etistä isukkaa, joten muiden kokemuksia olisi kiva kuulla.

Raskauskilot pakkolevossa

Nyt kun on ollut aikaa pohdiskella, niin ehtii miettiä jotain niinkin turhaa asiaa (olosuhteet huomioon ottaen) kuin raskauskilot. Minullehan tuli lisää painoa kolme kiloa sinä yhtenä kuukautena, joka oli imetyksen lopettamisen ja uuden raskauden alkamisen välissä. Kolmen ensimmäisen raskauskuukauden aikana painoa ei tullut yhtään lisää. Ja kahden viimeisen kuukauden aikana on tullut kaksi kiloa kuukaudessa, eli yhteensä neljä kiloa.

Eli painonnousu on ollut minun mielestäni juuri sopivaa. Mutta miten käy nyt kun olen pakkolevossa? Viimeiseen kuukauteen en ole päässyt edes vaunulenkille, mutta silti paino oli noussut sen saman kaksi kiloa kuin edellisen kuukauden aikana. Olen kyllä tietoisesti vähentänyt herkkujen syömistä. Ja viimeisen puolentoista viikon aikana olen ollut vielä enemmän pakkolevossa, enkä ole siten päässyt jääkaapillekaan niin usein. Ja onneksi ruokahalukin on seurannut liikkumisen määrää.

Mutta miten kropalleni käy jatkossa? Ainakin lihakset tulevat pienenemään ja kunto tippumaan. Makaaminen hidastuttaa aineenvaihduntaa mutta toisaalta raskaus kiihdyttää sitä. Tähän mennessä ei ole tehnyt mieli napostella, mutta miten käy, jos karkkihammasta alkaa kolottaa? (Tietty voin pyytää miestä olemaan tuomatta kotiin mitään herkkuja. En itse pääse kauppaan, joten se olisi ainakin varma keino.)

Mutta kysymys siis kuuluu: tuleeko minusta iso kasa muodotonta pullataikinaa vai lörpsähtänyt tikku, johon on tuikattu lihapulla keskelle? En pääse kävelemään edes täällä talossa ilman supistuksia, joten kaikenlainen kuntoilu on tällä hetkellä poissuljettu. En ole myöskään (ainakaan vielä) keksinyt sellaisia lihaskuntoliikkeitä, joissa ei tarvitsisi lainkaan jännittää keskivartalon lihaksia. Eli jos tämä pakkolepo jatkuu laskettuun aikaan asti, niin synnytyksestä ja lapsivuodeajasta saattaa tulla aika... hhmmm... mielenkiintoinen.

Pakkolepoon sopeutumista

Reilu viikko pakkolepoa takana ja minä hypin seinille! Mies oli kolme päivää työreissulla, joten olemme olleet täällä kolmestaan pojan ja minun äitini kanssa. Siitä on jo viisitoista vuotta kun olen viimeksi asunut äitini kanssa ja sen kyllä huomaa. Meillä on hyvin läheiset välit ja soittelemme toisillemme monta kertaa viikossa. Näemme vähän harvemmin, koska asumme eri kaupungeissa.

On aivan eri asia soitella ja nähdä kuin asua saman katon alla. Ja vielä viettää kaiket päivät yhdessä. Aamusta iltaan. Huh-huh. Meillä meni kyllä ihan hyvin. Raskainta tässä oli itseasiassa se, että äitini ei voinut joka päivä hirveän hyvin. Eli joinain päivinä hän olisi oikeasti voinut tehdä vielä vähemmän kotitöitä kuin minä, mutta hän ei tietenkään sanonut sitä. Ja sitten se, että minä en pääse ulos tästä talosta eikä äitini voi viedä poikaa ulkoilemaan (hän ei voi oikein nostella poikaa huonon selkänsä takia). Onneksi saimme sitten takapihalle oman hiekkalaatikon niin äitini pääsi edes yhtenä päivänä ulos. Poika viihtyy hyvin hiekkalaatikolla, niin hänen vahtimisensa on helpompaa siellä.

Lupautuessaan tulemaan meille hoitamaan poikaa (ja minua) äitini ei ollut arvannut kuinka erilaista tämän pojan hoitaminen on verrattuna hänen toiseen lapsenlapseensa (jota äiti on hoitanut jo kolmen vuoden ajan keskimäärin pari päivää viikossa). Kyllähän minä olen tietty kertonut kuinka vilkas poikamme on, mutta ei äitini ollut ajatellut eron voivan olla niin kovin suuri verrattuna serkkutyttöön. No se kuitenkin oli.

Äiti oli meillä kuitenkin kuusi päivää, joista kolme viimeistä mies oli työreissulla. Ja nyt me kaikki taidamme olla tyytyväisiä. Äiti pääsi kotiin lepäämään ja minä saan enemmän omaa rauhaa. Kun on tottunut hallitsemaan omaa elämäänsä, on vaikea sopeutua jonkun toisen rytmiin ja läsnäoloon. Eikä kipeää äitiä voi juoksuttaa yhtä paljon kuin omaa miestä. Enkä minä ketään tahallani jouksuta, vaan yritän pyytää mahdollisimman monta asiaa yhdellä kertaa niin muutkin saavat vähän omaa aikaa. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista, koska Vauhtihirmu haluaa asioita omaan tahtiinsa.

Toivottavasti jäljellä olevat 19 viikkoa menevät nopeasti...

Jotain hyvääkin

Päätin ennen tämän raskauden alkua (kuten mainitsin jo kesäkuussa), että en stressaa turhista asioista enkä murehdi pikkujuttuja. No. Nyt minun ei tosiaan tarvitse murehtia pikkujuttuja kun on jotain paljon suurempaa murehdittavana. Onneksi tämä on kuitenkin sellainen asia, johon voin itse vaikuttaa. Minun tarvitsee 'vain' levätä ja ottaa rauhallisesti. Jos kyse olisi vaikka kohdunkaulan lyhenemisestä ja kohdunsuun avautumisesta tai maksan toimintahäiriöstä, niin en voisi tehdä kotona mitään vaan joutuisin sairaalaan makaamaan. (Syyskuun -12 Vauva-lehdessä oli artikkeli näistä äideistä jotka joutuvat jo puolivälissä raskautta sairaalaan vuodelepoon. Minulla on siis vielä helppoa verrattuna heihin.) Kunhan saan pidettyä supistukset poissa eikä istukka repeä, niin minä saan olla kotona vielä monta kuukautta.

Pohdiskelin yksi aamu sängyssä kun Vauhtihirmu ja Haaveilija vielä nukkuivat, että meillä on oikeasti vielä kaikki ihan hyvin. Kenelläkään ei ole välitöntä hengenvaaraa, vaikka kohonnut riski onkin. Vauva voi hyvin, vaikkei häntä ultrattukaan mielestäni yhtä tarkasti kuin Vauhtihirmua aikoinaan. Mutta se lääkäri, joka teki Vauhtihirmun rakenneultran ei ole enää kunnalla töissä vaan perusti oman vastaanoton. Ja hänellä riittää asiakkaita. Joten jos huoleni kasvaa tai haluan toisen lausunnon, voin varata ajan hänelle.

Yksi todella hyvä asia tässä on se, että meidän ei tarvitse viedä Vauhtihirmua hoitoon minun pakkoleponi takia. Vaikka äitini sanoi elokuussa, että hän ei voi muuttaa meille hoitamaan Vauhtihirmua minun koulupäivieni ajaksi, hän muuttaa meille kuitenkin nyt. Hoitaminen on aivan eri asia, kun minä olen täällä paikalla (vaikkakin sohvalla), kuin jos he olisivat kahdestaan. Lisäksi äitin ei tarvitse laittaa poikaa nukkumaan, koska Vauhtihirmu voi nukkua päiväunet minun kainalossani. Minähän makoilen jokatapauksessa kaiket päivät.

Lisäksi minulla on nyt todella hyvin aikaa valmistaa erilaisia villavaatteita vauvalle ja koko perheelle. Vauva on saanut jo villaviltin ja villasukat. Nyt neulon Vauhtihirmulle villasukkia ja ystävä tilasi omalle tytölleen villasukat. Ihanaa, kun saa edes jotain tehtyä, vaikka olo välillä aika turhalta tuntuukin. Kouluhommiin en pysty keskittyä, koska Vauhtihirmu on kuitenkin koko ajan täällä ja kaipaa huomiotani.

Rakenneultra

Kävimme rakenneultrassa eilen. Lääkäri ei heilauttanut taikasauvaansa ja saanut supistuksia loppumaan (kuten toivoin), vaan kertoi sekä hyviä että ikäviä uutisia. Hyvä uutinen on se, että vauva voi hyvin, rakenteissa ei huomattu mitään erikoista ja kasvu vastaa laskettua aikaa. Siinä ne hyvät uutiset sitten olivatkin.

Kerroin ennen ultraa lääkärille supistuksista ja hän sanoi että katsotaan mitä tutkimuksessa selviää. No siellähän selvisi, että minulla on etinen istukka. Onneksi vain istukan reuna sijaitsee kohdunsuun päällä eikä koko istukka. Mutta etinen istukka yhdistettynä runsaisiin supistuksiin tarkoittaa todellista istukan ennenaikaisen irtoamisen tai repeämisen riskiä.

Eli minä lepään. Lepään. Lepään. Ja toivon, että istukka ei irtoa. Ja toivon, että vauva haluaa pysyä mahassa vielä ainakin kahdeksantoista mutta mieluummin kaksikymmentäyksi viikkoa. Ja toivon, että nämä supistukset loppuisivat. Koska niin kauan kuin ne jatkuvat olen kotimme vanki.

Pääsen kävelemään autolle asti ilman supistuksia. Mutta sitten en enää sitä seuraavaa matkaa autosta sairaalaan/kyläpaikkaan/kauppaan. Tätä koitettiin siis eilen kun menimme ultraan. Silloin en vielä tiennyt, että JOKAISTA supistusta pitää välttää, vaan kävelin parkkipaikalta ovelle mikä oli noin 20 metriä. Ja sitten tietenkin supisteli.

Odotushuoneessa vielä mietiskelimme haluammeko tietää sukupuolen. Ensin ultrattin vauva läpikotaisin, joten silloin emme olleet vielä huolestuneita. Sanoinkin sitten lääkärille, että hän ei saa vielä kertoa, mutta näkyykö sukupuoli. Sitä ei näkynyt joten se asia jää vielä salaisuudeksi. (Kuten minä toivoinkin. Halusin, että se olisi se ainoa asia, jota jännitän raskauden ajan. Saan nyt jännittää sekä sitä että paljon kaikkea muuta.)

Sitten ultrattiin istukkaa ja loput vastaanottoajasta menikin sitten jotain aivan muuta kuin sukupuolta pohtiessa. Saimme ohjeet, mitä sanomme ambulanssikuskeille jotka tulevat hakemaan minua jos verenvuoto alkaa. Ja mihin sairaalaan minut pitää viedä milläkin raskausviikolla. (Asumme pienessä kaupungissa jossa on vain pieni sairaala ja pieni synnytysosasto.) Vielähän vauvalla ei olisi mitään mahdollisuuksia selvitä, mutta jo parin kuukauden päästä (!) on paremmat mahdollisuudet. 

En voinut katsoa Haaveilijaa. Olisin varmasti alkanut itkeä eikä siitä olisi ollut mitään hyötyä. Tuijotimme molemmat tiukasti vuorotellen lääkäriä, lattiaa ja seinää. Vasta autossa istuessamme otimme toisiamme kädestä kiinni.

On suuret mahdollisuudet, että kaikki menee hyvin. Istukka saattaa kohdun kasvaessa siirtyä pois kohdunsuulta. Jos istukka siirtyy pois väärästä paikasta, supistukset voivat hellittää ja minä voin taas esimerkiksi kävellä ja poimia leluja lattialta. Ja raskaus voi mennä jopa yliaikaiseksi!

Sitten on kuitenkin se toinen vaihtoehto.

Minulle kirjoitettiin kuukauden sairasloma, jonka jälkeen menen uusiin tutkimuksiin. Toivottavasti minun ei tarvitse käydä sairaalassa ennen sitä!

Oire nro 3

Viikolle 16 asti sain viettää huoletonta raskausaikaa. Aluksi pissatti tavallista enemmän ja välillä oli vaikea saada unen päästä kiinni (oire nro 1). Sitten ruoansulatus hidastui (oire nro 2). Sen kummallisempaa en ole kokenut kasvavan vatsan lisäksi. Ennen viikkoa 16.

Niillä main ne alkoivat. Ennakoivat supistukset. Tai alkoivat ne jo vähän aikaisemmin, mutten tunnistanut niitä. Sitten viikolla 16+5 niistä ei ollut mitään epäilystä. Supistuksia tuli 2-3 minutin välein tunnin ajan. Seuraavan tunnin ajan niitä tuli 3-5 minuutin välein. Sitten ne onneksi loppuivat. Kunnes alkoivat seuraavana aamuna uudestaan.

Otin seuraavat kaksi viikkoa hyvin rauhassa ja supistukset pysyivät aisoisssa. Ilmoitin itseni sitten jo töihin. Ja koulun alkamistakin ehdin jo odotella. Kunnes nyt viikonloppuna ne taas yltyivät. Ainoa erikoinen mitä tein oli että osallistuin miehen synttärijuhliin. 

Olin delegoinut kaikki juhlajärjestelyt muille. Ainoa mitä minun piti tehdä, oli sulattaa pieni kakkupohja pojalle, laittaa kakun väliin kermaa ja hilloa. Lisäksi minun piti laittaa tukka, meikata, pukea itseni ja poika ja ajaa meidät parin kilometrin pääähän juhlapaikalle. Ja juhlissa minun ei tarvinnut muuta kuin istua ja seurustella vieraiden kanssa.

Mutta voi niitä supistuksia illalla kotona ja seuraavana päivänä! Ja vielä tänä aamuna. Nyt ollaan taas siinä tilanteessa, missä oltiin pari viikkoa sitten. En voi edes keittää puuroa mikrossa saamatta supistuksia. Onneksi miehellä on iltavuoro, niin hän pääsi aamupäivällä pojan kanssa avoimeen päiväkotiin joten minä sain levätä. Ilta on mennyt jo onneksi paremmin.

Mutta oikeasti: jos parin tunnin seurustelu ystävien ja perheen kanssa saa tuollaiset supistukset aikaan, niin mitähän kouluun meneminen ja töissä oleminen tekevätkään? Koulu olisi alkanut tänään. Työt alkavat parin kuukauden päästä. Minä todellakin toivon, että tilanne rauhoittuu siihen mennessä! 

Meillä oli muuten sama juttu Vauhtihirmua odottaessa. Alkuraskaus meni heittämällä, mutta sitten sain kaikenlaisia oireita: liitoskivut, selkäkivut, supistukset ja niin edelleen. Silloin raskaus meni kuitenkin yliaikaiseksi. Mutta kun kysyin äitipolilta, että ovatko nämäkin supistukset sellaisia tehottomia, niin vastaus oli että sitä ei voi tietää. Jokainen raskaus (samallakin naisella) on erilainen.

Keskiviikkona meillä on rakenneultra ja tapaaminen lääkärin kanssa. Toivotaan, että sieltä saadaan hyviä uutisia! Tai että lääkärisetä heilauttaisi taikasauvaa ja saisi nämä turhat supistukset katoamaan! Pitäkää peukkuja!

p.s. En muista olenko maininnut, mutta olen tuntenut vauvan potkut viikolta 15+6 lähtien. Vauvan liikkeitä en kuitenkaan laske raskausajan oireeksi :)

Wohoo! Töitä näkyvissä

Kahden kuukauden päästä olen työssäkäyvä äiti! Jep, tiedän että asia eteni nopeasti, mutta teimme pientä laskutoimitusta kotona, ja totesimme, että olisi hullua olla menemättä töihin.

Mutta palataan vähän taaksepäin. Supistukset ovat helpottaneet jo aika paljon. Luotan siis tällä hetkellä lääkärin sanaan siitä, että ne saattavat mennä ohi. Toki minä olen ottanut PALJON rauhallisemmin viime aikoina, mutta ei minun töissäkään tarvitse yli voimieni rehkiä. Ja toivotaan, että tässä kahdessa kuukaudessa tilanne rauhoittuu entisestään.

Toissapäivänä lähetin töihin sähköpostia, jossa kerroin uudesta vauvasta. Ilmoitin tulevani töihin ennen uuden äitiysloman alkua joko yhdeksi päiväksi tai kahdeksi kuukaudeksi tai jotain siltä väliltä. Kyselin, kuinka se sopisi heille parhaiten. Koska olen pikainen käänteissäni, en jaksanut odottaa vastausta kahta vuorokautta kauempaa, joten ilmoitin tänään pomolle saapuvani töihin 1.11.2012.

Ehdin tehdä töitä tasan seitsämän viikkoa ennen äitiysloman alkua. Jännää! Soittelin eilen kollegoille ja haistelin tuulia työpaikalla. Vaikka kaikenlaisia muutoksia on tullut, (eivätkä kaikki ole hyviä), paluu töihin alkoi houkuttamaan.

Eilen minulla ja Haaveilijalla oli hääpäivä. Avioliitto-onnea on takana nyt neljä vuotta. (Aika rientää kun on kivaa!) Lähdimme tapahtuman kunniaksi kahdestaan naapurikaupunkiin syömään ja ehdimme jutella oikein kunnolla. Kysyin sitten mieheltä, haluaisiko hän olla kotona hoitovapaalla seitsämän viikkoa jos minä kävisin töissä. No hänhän halusi. Ei muuta kuin puhelin käteen ja hänen pomolleen soittamaan. Pomo lupasi miettiä asiaa.

Tänä aamuna Haaveilija sitten lähetti minulle tekstarin, jossa luki: Hoitovapaa ok. Jonka jälkeen minä lähetän töihin sähköpostin, jossa ilmoitan aloittavani työt 1.11. Ja tässä sitä ollaan. Aika mahtava tunne! Korostan vielä, että jos mies ei olisi voinut olla kotona pojan kanssa, niin tätä ei olisi koskaan toteutettu. Enkä minä suoranaisesti ole töihin kaivannut. Mutta nyt kun menee takaisin seitsämäksi viikoksi, niin se on ikään kuin hauska pieni iriotto arjesta. Sitten ollaankin seuraava vuosi tiukasti kotona.

Siltä varalta, että joku lukija mietiskelee siellä hoitovapaa-uusi raskaus-äitiysloma-asioita, voin tähän kirjoittaa lakisääteiset asiat, jotka vaikuttavat minun töihinpaluuseeni.

Laissa on määrätty, että hoitovapaan saa keskeyttää uuden raskauden vuoksi (asia on puitu EU-tuomioistuimessa, joten siitä ei pitäisi kenellekään tulla enää riitaa.) Mutta se, kuinka pitkäksi ajaksi töihin voi/pitää palata, ei ole yksiselitteistä.

Minun työehtosopimuksessani (Toimihenkilöunioni, nykyisin Pro) määrätään, että äitiysloman alusta kolme kuukautta eteenpäin maksetaan täyttä palkkaa. Siinä tapauksessa pitää kuitenkin JÄÄDÄ äitiyslomalle (eli ei voi olla hoitovapaalla). Töissä pitää siis olla ainakin yksi päivä. Mutta, mutta. Työnantaja voi kieltäytyä (liiton mukaan) ottamasta työntekijää takaisin vain yhdeksi päiväksi. Missään ei ole kuitenkaan määritelty, mikä olisi lyhyin mahdollinen töihinpaluu jakso. Sen vuoksi jätin ensimmäisessä töihin suunnatussa sähköpostissa ajankohdan avoimeksi. Ajattelin haistella tuulia.

Esimerkiksi päiväkodeissa on aika tavallista, että työntekijä palaa vain yhdeksi päiväksi, ja hän saa sitten heille määrätyt edut. Meidän firmassamme kukaan ei kuitenkaan minun tietojeni mukaan ole tehnyt niin, joten en ollut varma mitä pomo tuumaa. Liitto tietenkin lupasi tapella asian puolestani tarvittaessa, mutta miltä sitten se OIKEA töihinpaluu tuntuisi?

Eli paluu pitemmäksi aikaa alkoi tuntua aika hyvältä idealta. 

Toinen lakisääteinen juttu on se, että töihinpaluusta pitää ilmoittaa kaksi kuukautta etukäteen. (Jos työpaikalle sopii, niin voi mennä vaikka päivän varoitusajalla, mutta heidän ei ole pakko ottaa sinua takaisin kuin vasta kahden kuukauden päästä.) Sama juttu hoitovapaan pitämisestä. Miehen piti ilmoittaa omalle pomolleen kaksi kuukautta etukäteen. 

Ja vielä lakisääteistä: Työnajantajan ei ole pakko myöntää hoitovapaata, mikäli työntekijän hoitovapaan pitämisestä koituu työnantajalle kohtuutonta vaivaa. (Mikä tietty määritellään jokaisessa tapauksessa eri tavalla.) Miehen pomo näytti kuitenkin yön tuumailun jälkeen vihreää valoa. Mutta tuon 'kohtuuttoman vaivan' takia näistä asioista kannattaa puhua töissä hyvissä ajoin, jotta sijaiset ehditään varmasti palkata. Äitiysvapaa ja vanhempainvapaa eivät kuulu tähän, vaan ne saa pitää aina pelkällä ilmoituksella (kaksi kuukautta etukäteen, isyysvapaa vähän lyhyemmällä ajalla).

Ja sitten ne raha-asiat. Miehellä on parempi palkka kuin minulla, mutta koska minä olen tänä vuonna vain pari kuukautta töissä niin veroprosentti ei päätä huimaa. Lisäksi saamme hoitorahan, koska poika pysyy kotihoidossa. Eli perheen tulot pysyvät suunnilleen samana minun työssäoloaikani. Mutta nyt kun minä palaan töihin, saan kolmen ensimmäisen äitiyslomakuukauden ajalta täyttä palkkaa. Ja se on kuitenkin aika paljon enemmän kuin äitiyspäiväraha.

Vuosilomiakin ehdin miettiä ennen kuin soitin liittoon. Vanhempainvapaalla (ja äitiysvapaalla) kertyy vuosilomaa huolimatta siitä, onko tässä välissä palannut töihin. Se oli helpotus, koska kyseessä on kuitenkin noin kuukauden palkka. Nyt siis minulle kertyy (ja kertyisi vaikken palaisikaan töihin) vuosilomaa noin kymmenen kuukauden ajalta. Siitä tulee noin kuukauden verran, eli kuukauden palkan verran. Ja siitä tulee sitten myös ne 'lomaltapaluu rahat' (joille on nykyään joku hienompi nimi, jota en muista).

Summa summarum, nyt ei puhuttu mistään pienistä rahoista. Ja koska tuloni ovat olleet hurjat kolmesataa (hoitoraha), nyt vähän aikaa, niin tuo on aika kiva summa. Tästä mammasta tulee siis työssäkäyvä mamma seitsämäksi viikoksi.

Kodinhengetär antautuu

Rakas aviomieheni, Haaveilija, täyttää tällä viikolla 30 vuotta. Minä, hänen rakas aviovaimonsa, en voi järjestää syntymäpäiväjuhlia näiden ärsyttävien supistusten takia. Ja minä rakastan leipomista ja juhlien järjestämistä! Nyt joudun kuitenkin luovuttamaan jo lähtöviivoilla ja pyytämään apua.  

Onneksi sukulaiset astuvat hätiin. Juhlat järjestetään Haaveilijan isän luona ja leipomisvastuu on jaettu viiden ihmisen ja yhden konditorian harteille. Ja keksit taitavat tulla kaupasta. Aika suuri ero verrattuna siihen, että Vauhtihirmun syntymäpäiväjuhlille viime keväänä minä leivoin KAIKEN. Itse. Vain Vauhtihirmu apunani. Ja hän muuten piti todella paljon keksien koristelemisesta.

Voitte uskoa, että ihmiselle, joka inhoaa pyytää apua, tämä on ollut aikamoinen koettelemus. Ja jos kyseessä olisivat olleen minun juhlani, olisin perunut ne. Ja muuten. Minun 30-vuotissyntymäpäiväni ehtivät myös olla ennen kuin laskettu aika koittaa. Onneksi syntymäpäivä (minun) on niin lähellä laskettua aikaa, että sitten ei enää tarvitse välittää supistuksista. Mutta toisaalta, jos olen siihen mennessä makoillut noin viisi kuukautta, niin en välttämättä edes jaksa järjestää juhlia.

Nyt ei voi kuitenkaan todeta muuta kuin että onneksi kaikki on kuitenkin oikeastaan aika hyvin. Mies saa syntymäpäiväjuhlat, minulla on mahdollisuus levätä ja vauvalla taitaa olla kaikki hyvin. Suurin kamppailu näiden supistusten kanssa käydään minun pääni sisällä. Olen tottunut tekemään kaiken itse ja pyytämään apua vasta tosi tilanteessa. Nyt joudun luovuttamaan jopa yhden bravuureistani (juhlien järjestämisen) toisille. Ja kyllä se kirpaisee.

Mutta minkäs teet. Perheen ja pikkuisen hyvinvointi on tärkeintä. Ja muut ihmiset voivat auttaa perheen kanssa kun minä pidän huolta pikkuisesta. Ja ensi viikolla on rakenneultra, joten siellä nähdään kuinka hyvin pikkuinen oikein voi.

Sohvalepoa

Onneksi vain sohvalepoa eikä vuodelepoa! Kysymys on siis ennenaikaisista supistuksista, jotka laantuvat vain levossa. Siinä menivät kerralla kaikki meidän suunnitelmamme uusiksi. Ei kahden koulun käymistä, ei kahteen jumppaan osallistumista, ei kodin remontointia siinä sivussa eikä muutakaan rehkimistä. Voi *****.

Sain maanantaina kehotuksen ottaa mahdollisimman rauhallisesti ja tiistaina se muuttui määräykseksi. Maanantaina ennen kehotuksen saamista ehdin ilmoittautua syksyn jumppiin. Ja tiistaina sain kirjeen, jossa kerrottiin, että minut on hyväksytty tradenomiopiskelijaksi. Ja tämä remontti ei tee itseään (kyseessä ikuisuusremontti johon kuuluu tapetointia, listojen maalaamista ja kiinnittämistä ja muuta aikaa vievää ärsyttävää pikkuhommaa).

Nyt siis otetaan rauhallisesti.

Se onnistuu vallan mainiosti kotihoidossa olevan vilkkaan kaksivuotiaan kanssa.

En ollut ajatellutkaan kuinka paljon tämä asia ketuttaa minua, ennen kuin kirjoitin ylläolevan tekstin. Mutta hyvä, että saan purkaa ketutuksen täällä, niin perheen ei tarvitse kärsiä siitä. Kotona olen ollut aika stoalainen ja yrittänyt katsella vierestä kun mies tekee kahden aikuisen kotityöt palkkatyönsä ohessa. Ainakin hänestä ehtii kehkeytyä vallan mainio kodinhengetär tässä syksyn aikana.

Ikävä jo nyt

Meidän syksyn suunnitelmamme ovat vielä aivan auki. Onneksi syksyyn on kaksi kokonaista viikkoa! Heh. En vielä tiedä, pääsinkö siihen kouluun johon hain. Joka tapauksessa käyn jotain koulua syksyllä, koska minulla on vielä insinööriopintoni. 

Yritimme miettiä erilaisia vaihtoehtoja siihen, kuinka saamme syksyn toimimaan sillä tavoin, että minä pääsen mahdollisimman usein kouluun. Pyysimme äitiäni muuttamaan meille joka toiseksi viikoksi (miehen aamuvuoroviikoiksi), ja hän lupasi miettiä asiaa. Hän mietti asiaa pari päivää ja sillä aikaa minä ehdin alkaa miettiä, miltä se tuntuisi.

Se iski minuun hirveän lujaa. Minulle tulisi älytön ikävä Vauhtihirmua. Jos olisin poissa joka toinen viikko kuutisen tuntia päivässä ja joka toinen viikko jopa yhdeksän tuntia, minulle tulisi mieletön ikävä. Kun olin töissä viime kesänä, työpäivät venyivät yhdeksän ja puolen tunnin mittaisiksi, mutta silloin en ehtinyt ikävöidä, koska työtahti oli niin kova. Lisäksi sain sen työpaikan niin lyhyellä varoitusajalla, etten ehtinyt paljoa ikävöidä etukäteenkään.

Äitini kuitenkin ilmoitti tänään, että hän ei voi muuttaa meille joka toiseksi viikoksi. (Hän asuu eri kaupungissa, joten muunlainen hoitojärjestely ei toimisi.) Hän on itse sen verran huonossa kunnossa, että hän ei yksinkertaisesti jaksaisi. Epäilin sitä jo kun kysyin asiaa häneltä, mutta kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi. Yrittänyttä ei laiteta.

Nyt siis jatkamme sitä sekametelisoppaa, jota olemme yrittäneet hämmentää viimeiset kaksi vuotta (huonolla menestyksellä). Mutta minkäs teet. Poika ei ole valmis kodin ulkopuoliseen hoitoon, eikä meillä ole rahaa palkata yksityistä hoitajaa kotiin. Eikä meillä ole rahaa siihen, että mies olisi hoitovapaalla ja minä opintotuella (jonkun pitää maksaa talolaina).

Minun ei siis tarvitse olla niin kauaa erossa Vauhtihirmusta (tämä on luultavasti vain jotain raskauden mukanaan tuomaa herkistelyä. Osittain.). Sen sijaan saan yrittää taas taiteilla monella eri nouralla yhtä aikaa. Ja olla samaan aikaan raskaana.

Mies ehdotti (jo itseasiassa ennen kuin äitini kertoi, ettei voi tulla meille), että keskityttäisiin yhteen asiaan kerrallaan. Eli jos nyt hankitaan lapsia, niin kävisin koulut sitten myöhemmin kun nuorinkin lapsista on yli kolmevuotias. Ehdotus on todella hyvä, mutta minua pelottaa siinä kaksi asiaa. Ensinnäkin jos minä opiskelen sen jälkeen kun lapset ovat yli kolmevuotiaita, minun pitää luultavasti sanoutua irti vakituisesta työpaikastani. Ei kovin järkevää nykyisessä tilanteessa. 

Toinen pelko on se, että en jaksaisikaan enää opiskella. Tai että sitten emme enää haluaisi luopua saavutetusta elintasosta. Ja koska opiskelu ja jotku kivat paperit ovat olleet haaveeni niin kauan, pelkään että niistä luopuminen aiheuttaisi katkeruutta. Ja se katkeruus kohdistuisi ainakin minuun itseeni, mieheeni ja mikä kamalinta ehkä myös lapsiimme. Tulisiko minusta sellainen mutsi, joka haikailisi menetettyjen mahdollisuuksien perään ja unohtaisi elää tätä päivää?

 

Tuskin nyt sentään, mutta se olisi aivan varmasti kestoriidanaihe sellaisessa tulevaisuudessa, jossa minulla on vain valkoinen lakki.

Tällä hetkellä kuitenkin lapset ovat etusijalla. Eli se on minun ja miehen hyvinvointi, josta minun koulunkäyntini revitään. Ja ongelma on vähän siinä, että sen toisen lapsen hyvinvointi riippuu aika dramaattisesti siitä, kuinka mamma voi. Kun taas sille toiselle lapselle kelpaa myös isän läsnäolo.

En tiedä onko tämä vain hermoilua ennen koulun alkamista. Tai raskauteen liittyvää hermoilua. Mutta en siltikään juuri nyt tiedä mitä tehdä. Lapsiin keskittyminen olisi ehdottomasti se helpoin vaihtoehto. Ikävä kyllä minulla on harvoin tapana valita helpoin vaihtoehto. Mutta katsotaan mitä syksy tuo tullessan.

Salaisuus paljastettu

Vatsani on kasvanut niin isoksi, että salaisuuden pitäminen ei tuntunut enää mitenkään järkevältä tai mielekkäältä. Paljastimme siis viikolla 16+0 perheelleemme, ystävillemme ja koko tuttavapiirillemme, että Vauhtihirmusta on tulossa isoveli!

Toiveeni salaisuuden pitämisestä rakenneultraan asti ei siis aivan toteutunut, mutta minkäs teet. Nyt on mukava liikkua kaupungilla kun ei tarvitse miettiä pullottaako vatsa. Ja lukijat hyvät, sehän pullottaa! Vauhtihirmua odottaessani minulta kysyttiin usein, että olenko varma että siellä on vain yksi vauva. Nyt valmistaudun samanlaisiin kysymyksiin...

Väsy

Aamutee jäi väliiin kiirehtiessämme avoimeen päiväkotiin, ja tuntuu että väsymys ei ole hellittänyt koko päivänä. Kaupunkiimme avattiin tällä viikolla avoin päiväkoti. Toiminta on ollut tauolla kaksi vuotta tilojen puutteen takia, joten me olemme ensikertalaisia tässä hommassa. Kannatti kuitenkin jättää aamutee väliin, sillä meillä oli todella mukavaa!

Ensin leikimme sisällä olevilla leluilla ja seurustelimme muiden lasten ja vanhempien (ja isovanhempien) kanssa. Ja koska uudet lelut ovat aina kivoja, Vauhtihirmu viihtyi todella hyvin. Välillä jopa ilman mammaa! Sain hetken istuskellä pöydän ääressä lukemassa lehteä kun poika leikki lattialla. Aaahhh.

Sen jälkeen syötiin eväitä ja juotiin kahvia. Meillä oli tietty allergisina omat eväät mukana, mikä oli huomioitu loistavasti. Paikalta löytyi sekä mikro että jääkaappi, joten ensi kerralla voin ottaa muitakin kuin huoneenlämmössä säilyviä ja huoneenlämpöisinä syötäviä eväitä.

Sitten siirryttiinkin ulos leikkimään. Samassa kiinteistössä sijaitsee myös muuta päiväkotitoimintaa, joten pihassa oli paljon erilaisia leikkivälineitä. Eli poika viihtyi niin hyvin, että piti vähän houkutella kotiinlähtiessä. Onneksi energiaa oli palanut, joten houkutukseksi riitti maininta kotona odottavasta kana-riisiateriasta.

Ruuan jälkeen kotona koitti sitten päiväuniaika. Ja hallelujaa! Ensimmäistä kertaa varmaan yli viikkoon poika nukahti ilman taistelua! Olemme olleet syystä tai toisesta vähän tavallista enemmän kotona viime aikoina, ja sen on kyllä huomannut arjessa. Vauhtihirmu on ollut vähän känkkäränkkä, rytmit ovat menneet niin ja näin, ja sekä päivä- että yöunille meno on ollut aikamoista taistelua. Nyt olemme toivottavasti päässeet taas tavalliseen reippaaseen arkirytmiin, joten helpotusta on luvassa.

Syksyn tullen alkavat myös minun kouluni ja harrastukseni. Lisäksi meillä alkaa perhejumppa. Poika on ratsastanut läpi kesän, eli se jatkuu ennallaan. Mutta perhekahvilat ovat olleet tauolla kesän, joten nyt avoin päiväkoti oli enemmän kuin tervetullut. Plussaa siinä on myös se, että se on auki joka arkipäivä. Perhekahvilat, joissa me olemme vierailleet, ovat olleeet auki vain kaksi kertaa viikossa, joten nyt arkiviikon aikatauluun tulee kaivattua vapautta, kun ei ole 'pakko' mennä tiettyinä päivinä.

Kesän aktiviteetit ovat olleet oman aktiivisuuden varassa. Onneksi tuttuavapiiriimme kuuluu muitakin lapsiperheitä, joten olemme porukalla kokoontuneet puistoihin ja toistemme luo. Mutta nyt saa talven nauttia jonkun toisen organisoimasta ja järjestämästä toiminnansta. Aaahh.

Mutta se väsy. Se ei oikein ole päästänyt otteestaan koko päivänä. Vaikka olen itse herännyt ennen herätyskelloa. Johtuukohan se oikeasti siitä, että aamutee jäi väliiin? Kyllähän siinäkin on jonkin verran kofeiinia. Mutta väsy ei helpottanut edes iltapäiväteen jälkeen. Pitäisiköhän koittaa välillä levätä? Ja mitä se oikein on? Nimimerkillä: talossa vilkas kaksivuotias...

Valintakoe

...kuten sen oikea nimi ilmeisesti kuuluu (eikä siis pääsykoe). 

Meni hyvin. Luulen niin. 

Linja, jolle hain, ei ilmeisesti nauti suurta suosiota, koska opiskelu tapahtuu molemmilla kotimaisilla kielillä. Ja opinnot järjestetään aika pienessä kaupungissa, eli minun KOTIKAUPUNGISSANI! Mikä on suurin syy siihen, että hain tälle linjalle. Ja tämän tärkeimmän syyn unohdin eilen mainita. (Raskausdementia?)

Nyt siis alusta: Insinööriopintoni ovat jatkuneet jo vuosia. Edellisen kerran aloitin neljä vuotta sitten, joten nyt alkaa viides eli viimeinen vuosi. (Ammattikorkeakoulussa saa opiskeluoikeuden vain viideksi vuodeksi kerrallaan toisin kuin yliopistossa. Sen jälkeen voi vielä anoa yhden lisävuoden, jos opinnot saa VARMASTI valmiiksi siinä ajassa.) Ja nämä insinööriopinnot järjestetään neljänkymmenen kilometrin päässä kotoani. Se aiheuttaa pienia logistisia ongelmia, koska matkoihin tuhraantuu monesti enemmän aikaa kuin itse oppitunneilla istumiseen. Mikä on ääääääärettömän turhauttavaa.

Olen siis jo vuosia valitellut, että olisipa kotikaupungissani jotain opiskeltavaa. (Ja olen itseasiassa jo kahdesti hakenutkin tähän samaan, johon hain nyt, mutta olen molemmilla kerroilla valinnut insinööriopinnot. Olen ajallut insinööriyden olevan lähempänä sydäntäni kuin tradenomiuden.) Nyt siis huomasin sähköposteja lukiessani, että hupsis! täydennyshaku menossa. Pitääpä osallistua. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Valintakoe oli aika helppo. Piti kirjoittaa kolme esseetä, joista yksi ruotsiksi, toinen englanniksi ja kolmas suomeksi. Sitten oli se palikkatesti osuus. Se aiheutti kyllä hieman aivovoimistelua, kun on tullut laiskoteltua koko kesä. (Sudokuita ja sanaristikoita ei ehkä aivan lasketa.) Mutta koska linja ei nauti hirveän suurta suosiota, minulla voi olla mahdollisuus päästä sisään. Tulokset tulevat viimeistään 20.8. Siihen asti pitää siis odotella.

Toinen hyvä asia, jonka unohdin eilen mainita on se, että minun ei tarvitse luopua insinööriopinnoistani tämän takia. Eli jos sattuisin voittamaan lotossa, ja minulla olisi varaa palkata yksityinen lastenhoitaja, voisin laittaa tämän tradenomi-jutun tauolle ja valmistua insinööriksi. (Nyt joku kysyy, että opiskelisitko oikeasti, jos voittaisit lotossa. Vastaus on kyllä. Opiskelu on intohimoni jota rajoittaa arjen haasteet ja aikatauluongelmat. Eli lottovoitto, hyvä lastenhoitaja, siivooja, remonttireiska, koirienulkoiluttaja ja niin edelleen, jotta minä saisin rauhassa opiskella. AAaahhh.)

Mutta koska sitä lottovoittoa ei ehkä tule, niin jos pääsen kouluun sisään, minä taidan aloittaa tradenomiopinnot.

Tulevia vauvoja ja pääsykokeet

Jälleen minä olen kotona odottamassa vauvauutisia. Tällä kertaa saapumisvuorossa on Vauhtihirmun serkku Haaveilijan puolelta. Tämä on kaikkien aikojen vauvavuosi. En voi uskoa, että minään tulevana vuonna meidän tuttava- ja ystäväpiiriimme voisi syntyä yhtä paljon vauvoja kuin tänä vuonna.

Mutta kai me vain olemme siinä iässä. Tuttavapiirimme koostuu pääasiassa 25-35 -vuotiaista, joten ei ole ihmekään, että vauvoja putkahtelee melkein joka kuukausi. Elokuussa syntyy vielä yhden mammakaverini vauva. Syyskussa onkin sitten hiljaisempaa, mutta lokakuussa rytisee jälleen.

Meidän vauvauutisemme on vielä pysynyt salassa. Minä alan kyllä pyöristyä sitä vauhtia, että ihmiset ovat jo vilkuilleet vyötärönseutuani sillä silmällä. Nyt mennään jo viikolla 15+1, joten ihmekös tuo. Vauvaoppaiden mukaan sikiö on tällä viikolla 100 g ja 12 cm. Ja kohtu painaa 250 g, joten on siellä jo ihan tuntuva pallo.

Ensi viikon neuvolassa otetaan sitten ensimmäinen sf-mitta. Katsotaan mitä se kertoo vauvan kasvusta. Ja taas päästään kuuntelemaan vauvan sydänääniä. Ihanaa. Näin sadonkorjuuaikana on joutunut erityisesti miettimään mullan mukana kulkevaa listeriabakteeria, joten on aina ihana saada varmistus vauvan elossa olemisesta.

Olen onnistunut olemaan aika rauhallisin mielin. Tänään olen ollut jännittynyt, mutta se on johtunut vain tänään käynnistetystä synnytyksestä. Hyvin vähän olen stressannut meidän vauvamme voinnista. Ja olen jo alkanut järjestellä tilaa uudelle vauvalle. (Se on helpompaa tehdä pienellä mahalla.) Päätin tehdä vierashuoneestamme vauvahuoneen. Sillä tavoin Vauhtihirmu saa pitää oman huoneensa (vaikkei hän siellä paljoa olekaan).

Koska varaudun vähäunisiin öihin, jätän vierashuoneen sängyn paikoilleen. Sillä tavoin joko minä ja vauva tai Haaveilija ja Vauhtihirmu voivat mennä sinne nukkumaan, niin toisten hereilläolo ei valvota koko perhettä. Toivon kuitenkin, että voimme kaikki pääsääntöisesti nukkua perhepedissä. Vauvaa voi koittaa nukuttaa myös meidän makuuhuoneessamme olevaan kehtoon, jossa Vauhtihirmukin aikoinaan nukkui.

Haaveilija on tänään iltavuorossa, mutta minä halusin jatkaa jo viikonloppuna aloitettua huonekalujensiirtoprojektia. Niinpä siirsin sitten yksinäni 3-ovisen järjettömän kokoisen vaatekaapin. Kynnysten yli sitä oli aika hankala raahata, mutta vihdoin sain sen oikeaan huoneeseen. Suuri osa huonekaluista saa nyt uuden paikan, kun siirrämme vauva-jutut pois Vauhtihirmun huoneesta ja ylimääräiset vaatekaapit meidän makuuhuoneeseemme. Mutta eiköhän tämä projekti saada tällä viikolla valmiiksi.

Niin ja minun koulukatastrofini. Ajattelin koittaa kepillä jäätä ja hakea täydennyshaussa tradenomikoulutukseen. Viime viikolla täytin hakemuksen ja huomenna on pääsykoe. Katsotaan, kuinka käy. En ole käyttänyt aivojani koko kesänä, joten voi tehdä tiukkaa istua kokeessa kaksi tuntia. Ja vielä pitäisi onnistua, jotta pääsisi kouluun sisään. 

Minulla on siis edelleen insinööriopiskelupaikkani, mutta siitä alkaa nyt viides vuosi, joten vuoden päästä minun ainakin on aika lähteä. Katsotaan, jos tästä aukeaisi uusi vaihtoehto. En ole vielä aivan varma, haluanko tradenomiksi, mutta käyn nyt ainakin koittamassa, pääsisinkö sisään. Sen jälkeen vasta asia täytyy päättää.

Ensimmäinen vs toinen

Nyt mennään viikolla 14+1, ja jo nyt on nähtävissä eroja ensimmäisen ja toisen raskauden välillä. Toki lähtötilannekin oli aivan erilainen, koska nyt me olemme jo valmiiksi perhe.

Suurimmat erot tällä kertaa (tuon valmiin perheen lisäksi) on tähän mennessä ravinto, tupakka ja kosmetiikka. Tupakoin ennen kuin aloin odottaa Vauhtihirmua. Olin etukäteen ajatellut, että lopettaminen raskauden takia olisi ollut jotenkin helppa. Ei se ollut. Aluksi minun oli "pakko" polttaa kaksi tupakkaa päivässä (entisen 30 sijaan). Nopeasti onnistuin kuitenkin vähentämään sen kahteen tupakkaan viikossa.

Onneksi pääsin siitäkin eroon muutamassa viikossa. Hävettää kuitenkin vieläkin ajatella, että en pystynyt lopettamaan heti. Tulevan vauvan kuvittelu oli kuitenkin jotenkin aivan mahdotonta (toisin kuin nyt), joten sitä kauttakaan ei tullut apua. Ja olin kuitenkin ehtinyt tupakoida jo 15 vuotta, joten ei se lopettaminen oikeasti ollut kovin helppoa. Nyt se on kuitenkin tehty, enkä ole aloittanut uudestaan enkä aiokaan tehdä sitä. 

Alkoholin käytön lopetin heti testin tehtyäni. Ensimmäisellä kerralla se tuntui kuitenkin haikealta, ja join alkoholittomia siidereitä. Tällä kertaa alkoholittomuus ei ole tuntunut miltään. Olen vain kauhulla kuunnellut kuinka mediassa tunnetut henkilöt sanovat nauttivansa alkoholia raskaana ollessaan. Ja että se on ihan OK, niin kauan kuin ei juo itseään humalaan. Hhmm.

Ja kosmetiikka sitten. Vauhtihirmua odottaessani neuvolassa ei mainittu mitään kosmetiikan käytöstä. Kysyin jopa, että onko OK värjätä hiuksia. Minulle sanottiin, että on OK kunhan ei värjää useammin kuin kolmen viikon välein. No. Nyt minä tiedän paremmin, ja olen lopettanut hiusten värjäämisen jo puolitoista vuotta sitten. (Poislukien yksi kerta viime keväänä, kun värjäsin vain hiusten keskiosaa, jolloin väri ei koskettanut ihoani lainkaan.)

Ja kaikki se muu kosmetiikka! Nyt en käy töissä, joten minun ei "tarvitse" meikata joka päivä. Siitäkin on muuten tullut nyt suosituksia (joihin en nyt jaksa etsiä linkkejä). Neuvolassa ei kyllä mainittu niistäkään, mutta vau.fi sivuilla ainakin on infoa asioista. Sieltä löytyy myös maininta hajuvesien mahdollisesta haitallisuudesta. Vauhtihirmua odottaessani olen huoletta lätrännyt hajuvesiä. Tällä kierroksella suihkutan niitä vaatteisiin ihon sijaan (enkä todellakaan joka päivä).

Puhumattakaan aurinkovoiteista! Onneksi en viimeksi ollut raskaana kovin kauaa kesäaikaan, koska silloin en ollut kuullut minkäänlaista puhetta aurinkosuojatuotteiden suoranaisesta haitallisuudesta. Nyt tiedän paremmin, ja vältän niitä täysin. (Käytän tarvittaessa pienen määrän pelkkää fysikaalista suojaa sisältävää voidetta, mutta pääasiassa suojaudun vaatteilla.). Myöskään muut vartalovoiteet eivät välttämättä ole hyväksi (sisältävät parabeeneja ja synteettisiä hajusteita ja ties mitä muuta), joten nykyään käytän pojalle ostettuja hajustettomia luomurasvoja.

Ja sitten vielä se ravinto. Vauhtihirmua odottaessani elin pääasiassa karkeilla. Okei, söin minä muutakin, mutta ruuan lisäksi söin vähintään 300 grammaa karkkia joka ikinen päivä. Tarkoitan siis JOKA IKINEN PÄIVÄ. Miettikää kaikkea sitä lisä-, väri-, makeutus- ja ties minkä aineiden määrää! Uh-huh.

Nykyään syön karkkia hyvin maltillisesti, tuskin edes kolmeasataa grammaa kuukaudessa. Sen lisäksi perheemme tavallinen ruokakin on muuttunut. Enää meillä ei syödä fosfaatteja, keinotekoisia makeutusaineita, aromivahventeita, eikä "turhia" lisäaineita. Eli mehuista valitsemme sen, jossa ei ole väriaineita ja makeutusaineita, ja leivistä sen, jossa ei ole lainkaan lisäaineita.

Meistä on siis tullut aikamoinen ekoluomuhippiperhe. Miehen herkkä iho oli jo aiemmin tuonut perheeseemme iholle ystävälliset pesuaineet, mutta nyt tuo "ihmisystävällisyys" ulottuu useammallekin osa-alueelle. Pojan herkkyys eri ruoka-aineille herätti lukemaan ruokien pakkausselosteet aivan uudella silmällä. (Ennen olen lukenut ne kaikki läpi, mutta olen etsinyt niistä vain minulle sopimattomia aineita kiinnittämättä huomiota muihin aineisiin.)

Ja vaikkei raskausajan tapahtumia ja äidin ruokavaliota ole voitu kaikissa tutkimuksissa suoranaisesti yhdistää lapsen allergioihin, niin minä haluan tällä kertaa pelata varman päälle. Ensimmäisessä raskaudessa olen käyttänyt pitkän liudan kosmetiikkaa, ja nyt meillä on monelle eri ruoka-aineelle allerginen lapsi. Lisäksi olen syönyt mitä sattuu, millä on myös luultavasti ollut vaikutusta asiaan. 

Tupakointini oli sen verran vähäistä ensimmäisessä raskaudessa, että en usko sillä olleen kovin suurta vaikutusta. (Suuremmallla määrällä tupakkaa olisi varmasti ollut vaikutus!) Tupakkaa on ollut maailmassa aika kauan, mutta allergioita (näin suurissa määrin) ei vielä kovinkaan monta vuosikymmentä. Kun taas ravintomme on mennyt koko ajan teollisesti prosessoidummaksi ja enemmän lisäaineita sisältäväksi. Joku onkin sanonut, että ainoa asia, mistä ihmissuku ei selviä, on länsimainen teollisesti valmistettu ruoka.

Prosessoidun ruuan lisäksi kosmetiikan käyttö on koko ajan lisääntynyt. Ja markkinoille tulee jatkuvasti uusia tuotteita, joiden ainesosia ei ole testattu millään tavoin. Tiedättehän, että jostain raaka-aineesta tulee kielletty vasta sitten kun se on TODISTETTU HAITALLISEKSI. Sen sijaan, että raaka-ainetta tutkittaisiin ja TODETTAISIIN VAARATTOMAKSI ennen kuin se tuodaan markkinoille. 

Tunnustan. Välillä tekee mieli muutta metsään ja elää omavaraisesti. Metsään muuttamisen sijaan yritän kuitenkin tehdä sen mitä voin. Yritän käyttää mahdollisimman aitoa ja puhdasta ruokaa (mikä meidän perheessämme ei ole kovin vaikea päätös, kun emme näillä allergioilla pysty mitään eineksiä käyttämään).

Mutta koska minun tuloni ovat hurjat kolmisen sataa euroa kuukaudessa (kotihoidon tuki), niin aina ei ole mahdollista ostaa luomua. Silloin katsomme ruuan alkuperämaata. Euroopan ulkopuolella käytetään paljon sellaisia kasvinsuojelu- ja tuholaistorjunta-aineita, jotka ovat kiellettyjä Euroopassa. Osa niistä on aika voimakkaita horminihäiritsijöitä (linkin lisään jahka ehdin.).

Eikä ilman deodoranttia VOI ELÄÄ, joten vähennän kosmetiikkaa sieltä mistä pystyn. Ja käytän luomua aina kun mahdollista. Minulla on kyllä ikävä ihanan tuoksuisia ei-luomu rasvoja, joita hivelin kasvavalle vatsakummulle ensimmäisessä raskaudessa. Nyt levittelen tuoksutonta öljyä ja muistutan itseäni siitä, että tämä on parempi sekä minulle että vauvalle. Joka on minun sylissäni viimeistään ensi helmikuussa.

Se on myös yksi suuri ero. Olen alusta asti pystynyt kuvittelemaan meidän tulevan vauvamme. Pystyn jo näkemään kuinka istun sohvalla imettämässä vauvaa samalla kun Vauhtihirmu istuu toisessa kainalossani. Siinä me sitten joko luemme kirjaa, kokoamme palapelia tai katsomme Muumeja. 

Ja joo-joo, tiedän, että tulee olemaan myös PALJON niitä hetkiä, kun juoksen vauva rinnassa kiinni Vauhtihirmun perässä estämässä häntä tuhoamasta kotia/kiusaamasta koiria/mitä ikinä vilkas kolmevuotias keksiikään. Mutta minä keskityn niihiin rauhallisiin ja positiivisiin mielikuviin, ja otan arjen vastaan sitten sellaisena millaisena se tulee.

Paluu arkeen

Kotiuduimme reissusta jo lauantai iltana, mutta olen vieläkin ihan puhki. Uupumiseen saattaa tietty liittyä se, että olen ollut poimimassa mansikoita (omasta maasta) ja mustikoita (lähimetsästä) nyt kolme päivää. Ja jottei siinä olisi vielä tarpeeksi hommaa, pitäähän ne marjat tietty siivota ja säilöä. Ihana sadonkorjuuaika...

Lomareissu meni todella hyvin. Muumimaailma oli todellinen menestys! Vauhtihirmu rakasti sitä! Hän kävi suukottamassa ja halaamassa Muumipappaa varmaan 20 kertaa (okein, noin 50 kertaa). Aloin jo miettiä, milloin pitää alkaa antaa tippiä, kun poika ottaa koko ajan uusintakierroksen. Saivat Muumimamma ja Niiskuneitikin osansa, mutta Pappa oli kyllä hattuineen ehdoton suosikki kuten kotonakin.

Matka jatkui Turun seudulta Helsinkiin. Siellä Linnanmäki oli pojan näkökulmasta ihan kiva. Hän oli kuitenkin auttamattoman pieni lähes kaikkiin laitteisiin. Ja minä moitin aika korkeita hintoja. Kertalippu oli 6,50, eli jotta poika pääsisi johonkin pikkulaitteeseen, meidän pitäisi maksaa siitä 13 euroa, koska hän on liian pieni menemään yksin. Hhmmm. Eli pari laitetta kustantaisi enemmän kuin yhden aikuisen ja lapsen koko päivän Muumimaailmassa (aikuinen 23 euroa, alle kolmevuotias lapsi ilmaiseksi.).

Korkeasaari oli vielä huonompi valinta meidän puoleltamme. Poika ei mitenkään jaksanut kiinnostua helteessä paikoillaan makaavista eläimistä. Paitsi tiikeristä, joka nukkui aivan aitauksen reunalla! Vauhtihirmu olisi halunnut ottaa kaikkia eläimiä syliinsä, mutta eihän se ollut mahdollista. Sen jälkeen hän olisi halunnut mennä leikkipaikkoihin ja hiekkalinna-alueelle, mutta me yritimme saada hänet katsomaan eläimiä. Tyytymättömyyttähän siitä seurasi. Olimme siis aika paljon leikkialueilla.

Ja kun kerran olimme lähellä Porvoota (ja Brunbergin tehtaanmyymälää), niin pitihän siellä käydä vielä viimeisenä päivänä. Ihana, kaunis lauantai päivä tuli vietettyä siellä. Meidän kotikaupungissamme on samantyyppinen vanha puutaloalue, jonne minä haluisin mielelläni muuttaa. Oli siis ihanaa fiilistellä Porvoon vanhassa osassa, ja käydä joen rannssa uudella puolella juomassa kahvit ja mehut. Ja tietenkin käydä ostoksilla tehtaanmymälässä. Ja sen vieressä olevass ihanassa lelukaupassa.

Sitten lähdettiinkin viikon reissaamisen jälkeen ajamaan kotiin. Edellisen kerran kun ajoimme etelästä kotiin, pojalle iski oksennustauti. (Keskellä talvea on ihana pysähtyä pesemään oksennuksia pojasta, itsestä ja autosta). Tämä matka meni kuitenkin ilman ihmeempiä välikohtauksia. Se meni itse asiassa todella hyvin, nyt kun muistelen koko matkaa. Reissut ovat tulleet helpommiksi sitä mukaa kun pojalle on tullut ikää. Ja minä tiedän mistä puhun, koska me olemme reissanneet pitkiä automatkoja kesät talvet siitä asti kun poika oli 2,5 kuukautta. (Hulluutta on monta lajia.)

Nyt on kuitenkin ihanaa olla kotona! Mies on palannut töihin, joten arki palaa pikku hiljaa tavallisiin uomiinsa. Eikä se haittaa minua ollenkaan. Nyt saan olla rauhassa kotona kasvattamassa vatsaa. Heh. Ja poimimassa loputonta määrää marjoja, tekemässä soseita, hilloja ja mehuja. Välillä olo ei tunnu kovin kaupunkilaiselta, vaikka hyvin lähellä keskustaa asummekin.

Np-ultra, neuvola ja turvalliset viikot

Meillä oli niskapoimu-ultra ennen Ruotsin reissua viikolla 11+1. Siellä oli kaikki hyvin. Sikiö oli ultran mukaan vain 10+5 viikkojen kokoinen, mutta laskettua aikaa ei muutettu, koska ero oli alle viisi päivää. Minulle sopii oikein hyvin näin, koska jos tämä menee yliaikaiseksi, niin "pääsen" käynnistykseen muutaman päivän "aikaisemmin".

Ja kotiin palattuamme olemme jo ehtineet käydä neuvolassakin. Siellä pitkän etsimisen jälkeen neuvolantäti sai sydänäänet kuuluviin. Ehdin varmasti lopetta hengittämisen ennen kuin hän löysi sikiön. Se oli noin viisi senttiä ylempänä kuin mistä hän etsi. Ei siis mikään ihme, että vatsa on kuin lentopallo, kun kohtu on jo noin korkealla verrattuna ensimmäiseen raskauteen. Neuvolantäti totesi vain, että se venyy nyt nopeammin koska se on jo kerran aikaisemmin venynyt. Eli ihan normaali juttu.

Nyt mennään siis jo viikolla 12+4, joten suurin keskenmenon riski on nyt ohi. Ja voin myöntää, että se on rauhoittanut minua suunnattomasti. Niin paljon, että unohdan tasaisin väliajoin olevani raskaana. Unohtamiseen autttaa tietenkin se, että tämä on vielä salaisuus. Sitten kun kaikki ihmiset ympärillä tietävät siitä, niin asiaa on mahdoton unohtaa. Juuri nyt aion siis jatkaa tätä huolettomana elämistä ja pitää salaisuuden pienen piirin omana.

Sinäkin, ystäväni!

Rakkaat lukijat! Ensin pahoittelen blogihiljaisuutta. Olemme olleet vierailulla Lintukodossa, joka Ruotsinakin tunnetaan, joten en ole päässyt päivittelemään kuulumisia. Minulla on uusi puhelinliittymä, joka ei jostain syystä toiminut siellä, joten olen ollut oikeasti lomalla. Ei nettiä, ei tekstiviestejä, ei puheluita. Uudet ja vieraat maisemat, kaupungit ja ihmiset. Rentouttavaa.

Ja sitten kerronkin teille yhden minun elämääni kohdanneista mahtavimmista asioista. Olen yhtä aikaa raskaana kahden parhaan ystäväni kanssa! Me kolme olemme toisistamme tietämättä hankkiutuneet raskaaksi melkein yhtä aikaa. Toisesta vauvauutisesta kuulin jo kolmisen viikkoa sitten. Kyseisellä ystävällä on laskettu aika tasan kolme viikkoa ennen minua. Ja ystävällä, jonka vauvauutisen kuulin tänään, on laskettu aika tasan viisi viikkoa ennen minua. (Selvennyksen vuoksi: nämä kaksi ystävää eivät ole ystäviä keskenään, vaan molemmat ovat minun ystäviäni.)

Ystävä, jolla on laskettu aika kolme viikkoa ennen minua, asuu ikävä kyllä viidensadan kilometrin päässä. Eli emme pääse muodostamaan kolmen koplaa. Mutta ystävä, jolla on laskettu aika viisi viikkoa ennen minua, asuu samassa kaupungissa, ja sattuu myös olemaan Vauhtihirmun kummitäti. Tämä on mahtavaa! Kun odotin Vauhtihirmua, minulla ei ollut yhtään ystävää joka olisi ollut samaan aikaan raskaana. Sain mammaystäviä vasta perhevalmennuksessa viikolla 30.

Mutta nyt minulla on kaksi! Joista toiseen pidän pääasiassa yhteyttä facebookin kautta lähetetyillä romaanin mittaisilla viesteillä (ja tapaan hänet muuten ensi viikolla ihan livenä!). Ja toinen asuu tässä samaisessa pikku kaupungissa. Joten pääsen hänen kanssaa yhdessä vaappumaan kaupungille ja shoppailemaan mammavaatteita ja hypistelemään vauvatavaroita.

Luulen, että raskaana oleminen on ainakin yhdellä tapaa samanlaista kuin armeijassa oleminen. Kaikilla sen kokoneilla riittää yhteistä puhuttavaa, mutta todellinen toveruus syntyy yhtä aikaa yhdessä kokemisesta. Taidan olla liian vanha armeijaan (joten joudun luottamaan Haaveilijan arvioon tässä), mutta kerron teille sitten tässä raskauden edetessä, että millaista on kokea se yhdessä ystävän kanssa.

Juuri nyt uskon, että tästä tulee mahtavaa!

p.s. Ystävä, jonka vauvauutisesta kuulin tänään, oli myös päättänyt pitää asian salaisuutena mahdollisimman pitkään., aivan kuten minäkin. Hän on nyt siis viikolla 17+4, ja hän on kertonut vasta läheisimmille perheenjäsenille. Minä olen kertonut omasta raskaudestani vasta näille kahdelle ystävälle, ja molemmille heti sen jälkeen kun he ovat kertoneet oman uutisensa minulle.

Oire nro 2

Haaveilja on kalastamassa Mikkelinsaarilla, joten minä saan pyörittää taloa yksikseni. Käsite yksin tarkoittaa tässä talossa minua, poikaa ja kahta koiraa. Eli yksinäistä ei ehdi tulla. Viimekertaista lenkkikatastrofia en aio uusia, (yllätys, yllätys kenelläkään ei ole ollut aikaa treenata koira+vaunu-yhdistelmää sataprosenttisen varmaksi) joten koirat saavat ulkoilla tässä meidän pihassamme. Saamme siivota kakat pois sitten myöhemmin.

Mies tulee kotiin jo tänä iltana. Mikä on hyvä, koska lähdemme Ruotsiin keskiviikkona. Ja täältä löytyy PALJON kaikkea tekemistä. Ja ennen reissua meille koittaa vielä yksi raskauden virstanpylväistä. Niskapoimu-ultra. Minä en edes jännitä niskapoimua vaan yleensäkin sitä, onko sikiö hengissä. (Alkiohan muuttui sikiöksi tämän viikon alussa.)

Suurinta keskenmenoriski-aikaa meillä on jäljellä vielä viikko. Riskiaika on ohi kolmannellatoista viikolla, eli 12+0 päivänä voi jo vähän huokaista helpotuksesta. Minulla ei ole aiemmin ollut keskenmenoa, eli sen takia en tuota asiaa pelkää. Satuin kuitenkin lukemaan artikkelin, jota en myt tietenkään löydä, mutta sama asia mainitaan tässäkin artikkelissa. Eli jopa puolet raskauksista päätyy keskenmenoon.

Onneksi törmäsin äsken toiseen artikkeliin, jossa puolestaan sanottiin, että hyvin sujuneiden ensimmäisten viikkojen jälkeen keskenmenon riski olisi vain kaksi prosenttia. Se on jo aika vähän. Mutta yleisesti siis uskotaan, että todetun raskauden keskenmenoriski on 12-15 prosenttia. Tämä luku ei minun mielestäni ole suuri eikä pieni. Jos ja kun se sattuu omalle kohdalle, niin onko prosenteilla mitään väliä?

Mutta siis. Jos sikiö on vielä hengissä (luultavasti hän tietenkin on), niin entäs sitten se niskapoimun turvotus? Mitä ihmettä sitä sitten tekee, jos se tulos antaakin jonkinlaisia epäilyksen aiheita? En tiedä. Ja toivottavasti minun ei koskaan tarvitse tietääkään.

Mutta miksi sitten luulen, että sikiö on vielä hengissä? No, tajusin tuossa eräänä päivänä, että onhan minulla  toinenkin raskauden oire. (Se ensimmäinen oire ei nyt oikeastaan ollutkaan mikään oire, vaan liittyi ihan vain liikaan nesteen nauttimiseen illalla. Sitä nimittäin jatkui vain sen kaksi yötä. Paitsi se, että ei saanut unen päästä kiinni liittyi luultavasti raskauteen.) Eli tämä oire on nyt sitten se oikeasti ensimmäinen kunnon oire. Ruuansulatuksen älytön hidastuminen.

Siis oikeasti. Iltaisin näytän siltä, kuin olisin jo viikolla 18. Olen jättänyt jo pois suolaiset ja todella sokeriset jutut. Ja tietääkseni en syö mitään, joka aiheuttaisi kovaa turvotusta. Eikä tämä pömpötys tunnu olevan pinnalla (kuten turvotus), vaan ihan vain vatsan sisällä. Eikä painoni ole noussut. Mutta siis pitkin päivää syöty ruoka jää kaikki vatsaan pömpöttämään eikä liiku sieltä minnekään. Yön aikana tilanne sitten tasoittuu, ja aamulla näytän ihan vain viikolla 10 olevalta. (Kohtu on nyt kirjojen mukaan greipin kokoinen, joten kyllähän sen greipin pitää jotenkin näkyä.) 

Jotta saan pidettyä tämän asian edes jotenkin salaisena vielä jonkin aikaa, niin nyt on pakko yrittää syödä vähän vähemmän ja helpommin sulavaa ruokaa. Tämä ruoansulatuksen hidastuminen saattaa liittyä osaltaan myös siihen, että olen vähentänyt kahvin juomista entisestään. Nykyään juon kahvia korkeintaan kupillisen päivässä, joinain päivinä en sitäkään. Mutta nyt pitää siis katsoa tarkemmin mitä suuhunsa laittaa.

Sinisiä unelmia

Ei, emme vielä tiedä tulevan vauvan sukupuolta (nyt mennään vasta viikolla 10+2), vaan kyseessä on aivan jotain muuta. Lapseen liittyvää tietenkin, heh.

Mehän asumme omakotitalossa. Ja pitäähän jokaisessa lapsiperheen omakotitalossa tietenkin olla leikkimökki. Ja jos sen leikkimökin rakentaa itse (miehen isä suurimmaksi osaksi), niin saa tehdä juuri sellaisen mökin kuin haluaa. Miesväki meinasi tehdä tylsän perusratkaisun, mutta kun minä pääsin avaamaan suuni, niin sieltä tuli voittamaton ehdotus.

Pojalle oma Muumitalo! Perheemme taitaa olla pahimmanlaatuista Muumifanilajia (kulkeeko se kaikilla suomenruotsalaisilla verissä?), ja se fanius saa näkyä myös arkielämässä. Nyt tuolla takapihalla sitten nököttää kahdeksankulmainen leikkimökki, jota minä olen tänään maalannut kirkkaan siniseksi. Ja voin kertoa, että siitä tulee varmasti kaupungin hienoin leikkimökki! Voin laittaa tänne kuvia todisteeksi kunhan mökki on saatu kokonaan valmiiksi.

Tilannetiedote: sairastamista, vauva, yksi oire

Täällä se nyt sitten on! Loma! Ja kuten kaikki hyvät lomat, se alkoi sairastamisella. Kesäflunssa on nyt kuitenkin selätetty ja ensimmäinen kyläilyreissu on tehty. Heti kun kotiuduimme sieltä (kolme tuntia sitten), mies pakkasi koirat autoon, nappasi vähän ruokaa ja vaatteita mukaansa ja painui mökille.

Eli me vietämme rauhallista koti-iltaa kahdestaan Vauhtihirmun kanssa. Ja poika on vielä hereillä, koska reissun takia hän nukkui tänään kahdet päikkärit. Sitä ei ole tapahtunut varmaan vuoteen. Nyt sitten odotellaan sitä nukkumattia saapuvaksi. Haukotus.

Eilen tapahtui muuten tämän vuoden ihanin asia (okei, muitakin ihania asioita on, kuten minun raskauteni, mutta tämä on yksi ihanimmista). Hyvä ystäväni sai eilen pikkuisen tyttövauvan. Vauvan perätilan vuoksi heille oli päätetty sektiopäivä keskiviikolle, mutta synnytys alkoikin eilen aamulla kotona lapsiveden menolla. Ja viisi tuntia myöhemmin pikkuinen tyttö näki päivänvalon. Sekä äiti että vauva voivat hyvin. Ja isäkin on varmaan kunnossa. 

Kun äiti oli heräämössä, isä sai rauhassa tutustua kenguruhoidossa olevaan tyttöönsä. Aika ainutlaatuista. Yleensähän vauva on aika tiiviisti äidin rinnalla tai kainalossa. (Tai meidän tapauksessamme teholla.) Nyt kuitenkin isä sai heti aluksi tutustua vauvaansa. Nämä uunituoreet äiti ja isä tulevat muuten lähes varmasti olemaan maailman parhaat vanhemmat (ei yhtään paineita heille! Mutta he eivät tiedä minun bloggaavan, joten he eivät voi lukea tätä ennustusta ja ottaa siitä paineita.).

Ja sitten se yksi, ensimmäinen ja ainoa raskauteen liittyvä oire (paitsi ne näppylät viikolla 2-4). Minun pitää nykyään herätä keskellä yötä käymään pissalla. Mikä on muuten ihan OK, koska herään Vauhtihirmun takia jo muutenkin noin 5 kertaa yössä. Ongelma tässä pissalla käymisessä on siinä, että en saa unta sen jälkeen. Herään pissahätään unenpöppörössä, hiippailen vessaan unenpöppörössä, pissaan unenpöppörössä, pesen kädet ja hiippailen takaisin sänkyyn unenpöppörössä. Lasken pääni tyynyn, hengähdän syvään ja BING. Olen aivan hereillä. Tai en aivan hereillä, koska minua väsyttää. Mutta unenpäästä kiinni saaminen on mahdotonta. 

Olen kahtena viime yönä ollut hereillä klo 04-06. Mikä on oikeasti vähän ärsyttävää, kun ei oikeasti tarvitsisi. Eli ei ole vauvaa tai lasta hoidettavana, ketään muuta ei tarvitse yrittää nukuttaa, eikä kenenkään oksennuksia tarvitse pestä pois. Ihan vain minä itse. Ilman unta. Kaksi pitkää tuntia aamuyöstä. Voisihan silloin ehkä keksiä jotain tekemistäkin, mutta pelkään pojan heräävän jos hiippailen alakertaan tekemään jotain. Makoilen siis siinä ja lueskelen kirjaa. Yritän kuitenkin lukea mahdollisimman vähän, jotta en jatka lukemista vielä sen jälkeen kun uni tulisi. Mutta toivotaan siis, että tulevat yöt menevät vähemmällä valvomisella.

Loman odotusta

Haaveilijalla on enää tämä viikko töitä. Sen jälkeen alkaa LOMA! IHANAA! Ohjelmassa on kaikkea kivaa. Ensin miehellä on vuorossa kalastusreissu, mutta sen jälkeen lähdemme kaikki yhdessä meren taakse Ruotsiin sukuloimaan. Asumme täällä läntisellä rannikolla ja lähin laivareitti yli kulkee Vaasasta Uumajaan. Vierailupaikkamme sijaitsee noin sata kilometriä Uumajasta, joten saamme hieman ihailla Höga Kustenia ennen kuin majoitumme aivan sen keskelle saaristoon. Siitä tulee ihanaa!

Sitten kun palaamme Ruotsista, matkailemme vähän täällä kotimaassa. Menemme muun muassa Muumimailmaan! Olen tänä iltana surffaillut Muumimaailman nettisivuilla. Ja voin myöntää, että taidan odottaa sitä reissua tällä hetkellä enemmän kuin Vauhtihirmu. Vauhtihirmu innostuu kyllä joka kerta, kun hänelle puhutaan Muumimaailmasta. En kuitenkaan tiedä, kuinka konkreettista reissun odottaminen on noin pienelle. Eiköhän paras hetki koita sitten siellä paikan päällä. Ja sitten jälkeen päin reissua muisteltaessa.

Ja Turun Saaristo-Muumimaailma seikkaulureissun jälkeen suuntaame kohti Helsinkiä. Siellä saamme yöpyä rakkaan siskoni luona. Helsingin ohjelmaa ei ole vielä kummemmin suunniteltu, mutta ainakin Lintsillä pitää käydä. Eiköhän sieltä lyöty jonkilainen possujuna Vauhtihirmun kokoiselle pikku nassikalle. Helsingistä palattuamme saammekin sitten nauttia lähialueiden kesätarjonnasta ja omasta mökistä. Ihanaa tämä loman odottaminen!

Juhlintaa ja salailua

Juhannus on juhlittu. Ja epäilyistäni huolimatta kaikki meni hyvin. Tai toisaalta, kaikki meni kuten olin epäillytkin. Vauhtihirmu nukkui ensimmäiset kaksi iltaa huonosti, joten olen vatkaillut vaunuja ja tuijotellut merelle. Mikä oli rentouttavaa. Ja juttuseuraa oli, mutta ei liikaa. Suuren osan ajasta olen viettänyt Vauhtihirmun kanssa seikkaillen pitkin saarta.

Ja alkoholiasiatkin menivät kuten epäilinkin. Se osa seurueesta, joka ei pahemmin välitä minusta, ei kysellyt iltaisin perääni. Mutta yksi joka pitää minusta, kyseli, että milloinkas on Haaveilijan vuoro katsoa pojan perään. Vastasin siihen, että olemme puhuneet asiasta jo kotona ja sopineet, että Haaveiljia saa ottaa kun haluaa. Että minulla ei ole erityistä hinkua juoda. Mutta että jos Haaveilija ei halua jonain päivänä ottaa niin sitten minä otan.

Enempää kyselyitä ei tullut. Se taitaa ikävä kyllä tarkoittaa sitä, että tämä asiaa kysynyt henkilö saattoi arvata syyn alkoholittomuuteeni. Mökillä oli paikalla toinenkin henkilö, joka on raskaana. Kaikki muut aikuiset ottivat ruokaviiniä paitsi minä ja tämä toinen raskaana oleva. Mitään vihjailuja ei sen jälkeen kuitenkaan tullut, joten varmaksi en asiaa tiedä.

Haaveilija alkoi kuitenkin jo kysellä, että milloinkas tämä salaisuus paljastetaan. Kotiuduimme mökiltä tänään, jonka jälkeen meille tuli vieraita. Minulta kysyttiin, että kauankos sinulla on vielä vapaata, vuoden verranko? Huomasin sivusilmällä, että Haaveilija reagoi kysymykseen. Minä ennätin kuitenkin kertomaan jo tutuksi tulleet selityset syksystä ja töihin paluusta ja tarhasta. Olen siis oppinut vähän valehtelemaan. Tämä on kuitenkin helppo valhe, koska tämä oli suunnitelmani jo ennen raskautta ja ehdin silloin puhua siitä aika monelle.

Vieraiden lähdettyä kotiin, Haaveilija kysyi, että milloinkas asia kerrotaan. Ja että meidän pitäisi pian alkaa harjoitella Vauhtihirmun yökyläilyjä. Hän ei nimittäin ole vielä koskaan ollut yökylässä kenenkään luona, ja ensi helmikuussa hän joutuu olemaan luultavasti ainakin pari yötä putkeen jonkun toisen hoivissa. Sanoin, että yritetään nyt ainakin siihen np-ultraan asti, mutta mielellään jopa syksyn alkuun asti.

Paljon riippuu siitä, kuinka paljon minä tässä lihoan. Onneksi painoa ei ole nyt vielä raskauden aikana tullut lisää. Eli vaaka näyttää edelleen sen kolme ylimääräistä kiloa, jotka tulivat imettämisen lopettamista seuranneen kuukauden aikana. Nyt pitäisi siis koittaa vähän vähentää herkuttelua, jotta saadaan salaisuus pidettyä. Öh. Tosi hyvä yritys kun äsken söin jättikulhollisen jäätelöä. No, huomenna sitten.